Voiko omaa onneaan valita?

Olin eilen konfirmaatiossa. Vaimon sukulaispoika pääsi ripille. Jumalanpalveluksen jälkeisessä perhejuhlassa päivänsankaria onniteltiin muistelemalla, miten hänen kanssaan oli äiti lukenut iltarukouksen ja miten se oli tullut myös lapsen omaksi rukoukseksi. Se oli hieno tunnustus kuulla minuakin viisi senttiä pidemmän nuorukaisen suusta.

Lapset kasvavat nopeasti. Yhdessä hujauksessa heistä tulee omasta elämästään vastuullisia. Mutta matkalla he tarvitsevat paljon rakkautta ja tukea, yksinkertaisesti aikuisen läsnäoloa ja sylissä istumista. Siinä vahvistuu lapsen luottamus elämän hyvyyteen ja turvallisuuteen, vaikka siinä tulisi vastaan mitä tahansa odottamatonta.

Minun kesälomaani kuuluu tavallisesti huvipuistokäynti lasten ja lastenlasten kanssa. Pari viikkoa sitten jälleen oltiin Särkänniemessä. Siellä alle nelivuotias ihastui rekkaralliin. Pikkumiehen piti istua siinä peräti seitsemän vuoroa ja ”ajaa” autoa, joka kulkee jonossa muiden perässä. Kasvot loistivat, kun sai pyörittää rattia ja kokea ohjaavansa. Mutta eihän ratti mitään tee, autohan menee rataansa mukana junassa. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, kun ei tarvitse olla vastuussa, mutta voi silti kokea vaikuttavansa?

Lapsen onnen katsominen herättää syviä ajatuksia. Missä määrin ihminen voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa? Puhutaan ”elämänhallinnasta”, kun tarkoitetaan kykyä selviytyä arkisista velvoitteista ja pitää huolta itsestään. Vaan onko elämä hallittavissa? Voi tulla sairautta tai onnettomuuksia tai muuta ennalta arvaamatonta. Työttömyyttä, konkursseja, kuolemaa. Petetyksi ja jätetyksi tulemista. Elämää voi hallita vain rajoissa, jotka tulevat jostain muualta annettuina. Kaikki ei ole omissa käsissä.

Perintötekijät ja kotiolosuhteet vaikuttavat siihen, mitä lapsesta voi tulla. Muusikoiden jälkeläisissä voi näkyä suvun lahjakkuus. On kuuluisia säveltäjien ja taiteilijoiden sukuja. Mutta myös vanhempien ammatit voivat pohjustaa elämän valintoja. Opettajien lapsista saattaa kasvaa opettajia. Pappilan lapsista on pappien ohella tullut monien alojen kulttuuri-ihmisiä. Onnellisia ne, jotka ovat pienestä pitäen saaneet mahdollisuuksia!

Mutta jokaisen omia valintoja rajoittavat lukemattomat tekijät, joita ei itse ole valinnut, alkaen vaikkapa äidinkielestä. Vaikka oppisin miten monta vierasta kieltä tahansa, en enää pystyisi omaksumaan uutta äidinkieltä eli sitä kieltä, jolla olen ensin oppinut puhumaan.

Olen pari kertaa vieraillut ulkomailla suomalaisessa vanhainkohdissa. Siellä on käynyt ilmi, että aikoinaan sujuvasti työkieltään puhuneet ihmiset dementoituessaan unohtavat oppimansa kielet ja palaavat ensimmäiseen kieleensä. Eikä henkilökunnasta juuri kukaan voi enää heidän kanssaan keskustella muutamaa yksinkertaista fraasia enempää: hyvää huomenta, nukuitko hyvin, otatko kahvia?

Koulunsa päättäneille nuorille pidetään onnittelupuheita, joiden mukaan näiden pitää rohkeasti ”seurata unelmiaan”. Valmistunutta kannustetaan uskomaan, että nyt ovat ovet auki ja sinusta voi tulla mitä tahansa. Mutta voiko? Entä jos unelmat eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa? Voiko ihminen vapaasti valita tiensä ja olla oman onnensa seppä?

Voidaan kysyä, onko ihmisellä ylipäätään vapautta missään asiassa. Vapaan tahdon ongelma on nimittäin laaja filosofinen ja monitieteinen kysymys. Siihen ovat niin psykologiset, neurotieteelliset kuin teologisetkin näkökulmansa, puhumattakaan asiaan kytkeytyvistä sosiaalisista ulottuvuuksista. Monet valmiudet ja altistumiset on kirjoitettu jo geeneihin, oli kyse sitten taipumuksesta taiteeseen tai alkoholismiin. Mutta onko elämä alusta asti määrätty raiteelle, jolla ei merkitse, miten paljon kuvittelee rattia vääntävänsä?

Materialistisimman näkemyksen mukaan kaikki ajatustoiminta on vain sähköisiä impulsseja, jotka noudattavat ennalta määrättyjä sääntöjä. Elektronit juoksevat hermoradoilla juuri siinä järjestyksessä, jossa niiden tulee juosta. Ihminen voi sekä ajatella, tuntea että toimia juuri siten, kuin hänen pienimmät hiukkasensa vain voivat toimia.

Tällaista mallia kutsutaan deterministiseksi eli ennalta määrätyksi. Sen mukaan vapaus on vain näennäistä. Tosiasiassa ihminen noudattaa lainalaisuuksia, joita ei itse tunne eikä hallitse. Mutta mitä tapahtuu oikean ja väärän erottamiselle, ellei niistä ole mahdollista valita? Mihin häviää vastuu, jos ihmisellä ei ole kykyä välttää pahaa ja tehdä hyvää?

Tuskin monikaan sitoutuu täysin deterministiseen malliin, mutta käytännön kokemus osoittaa, että jotain perää siinä on. Pariskunnat tietävätkin, että toinen reagoi tiettyihin sanoihin tai tekoihin aina samoin, ikään kuin aivoissa olisivat valmiit kytkennät! Mutta kyllä ihminen voi tehdä hyvää ja välttää pahaa. Muutenhan ei mikään yhteiselämä olisi mahdollista. Sitä paitsi mitä mieltä olisi kasvattamisessa, hyvään ohjaamisessa ja esimerkin näyttämisessä, jos millään ei olisi vaikutusta?

Samalla ihmistä kuitenkin vetää myös itsekkyys ja hän valitsee tietoisesti väärääkin, vaikka hänessä on luontainen oikeuden ja kohtuuden taju sekä kyky arvioida hyvää. Teologisesti sanottuna ihminen on synnin orja eikä pysty vapauttamaan itseään. Hän ei voi pelastua omin avuin eli ilman Jumalan armoa. Eikä hän ryhdy tahtomaan hyvää toisille ohi oman etunsa, ellei Jumala häntä siihen vedä. Sellaiseen tarvitaan herkkyyttä Jumalan äänelle.

Tässä tullaan teidän tärkeään tehtäväänne. Seurakuntien varhaiskasvattajina teillä on mahdollisuus ja etuoikeus ohjata lapsia kuulemaan Jumalan ääntä, joka vetää heitä oikeaan ja joka auttaa heitä tavoittelemaan muuta kuin omaa etuaan.

Eilen oli kirkastussunnuntai. Sen raamatun lukukappaleissa toistuu Jumalan valo ja kirkkaus. Evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen lähimpien katselleen hänessä Jumalan kirkkautta. He näkivät, kuinka Jeesus muuttui. Mutta sellainen muutti myös heitä itseään. He olivat katselleet omaa lopullista tulevaisuuttaan, olla osallisia Jumalan kirkkaudesta. Sitä toivoa oli hyvä heidänkin lähteä julistamaan. Ehkä heidänkin kasvonsa loistivat niin kuin olivat loistaneet Mooseksen kasvot, kun hän laskeutui vuorelta missä oli katsellut Jumalaa.

Lapsen kasvot saavat loistaa iloa huvipuistolaitteesta ja muusta mukavasta. Mutta hänellekin on tarjolla kirkas tulevaisuus, jota saa jo nyt katsoa uskossa Jeesukseen. Se saa lapsenkin kasvot loistamaan turvallista luottamusta Jumalaan.