Saarna ordinaatiomessussa Tampereen Tuomiokirkossa 22.11.2026

Evankeliumi Matteus 25:31–46 (UT2020)

Jeesus sanoi oppilailleen:

”Kun Ihmisen Poika tulee kaikessa kunniassaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu loistavalle valtaistuimelleen. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottelee ihmiset toisistaan niin kuin paimen erottelee lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa te, jotka Isäni on siunannut! Saatte periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman perustamisesta alkaen. Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.’

Siihen oikeamieliset vastaavat: ’Herra, milloin me muka näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa? Milloin näimme sinut janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut luoksemme? Milloin näimme sinut alastomana ja annoimme sinulle vaatteet? Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa ja tulimme luoksesi?’

Kuningas vastaa heille: ’Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois luotani, te kirotut! Menkää ikuiseen tuleen, joka on sytytetty Paholaiselle ja hänen enkeleilleen. Te ette antaneet minulle syötävää, vaikka minulla oli nälkä. Ette antaneet minulle juotavaa, vaikka minulla oli jano. Ette ottaneet minua luoksenne, vaikka olin koditon. Ette antaneet minulle vaatteita, vaikka olin alaston. Ette huolehtineet minusta, vaikka olin sairas ja vankilassa.’

Silloin hekin sanovat: ’Herra, milloin muka näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai kodittomana tai alastomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Siihen kuningas vastaa: ’Minä vakuutan teille: sen, minkä te jätitte tekemättä yhdellekin näistä pienimmistä, te jätitte tekemättä minulle.’

Niin he lähtevät kärsimään ikuista rangaistusta, mutta oikeamieliset lähtevät ikuiseen elämään.”

 

Rakkaat ystävät, tuomiosunnuntain evankeliumi on täynnä puhuttelevia kuvia. Se luetaan joka vuosi ja aina se on yhtä voimakas. Siinä on paljon ihmisiä ja heidän tilannettaan kuvaavia sanoja, ihmisiä, joita me tiedämme maailmassa olevan lukemattomia. On paljon alastomia, nälkäisiä, janoisia ja kodittomia, on sairaita ja vangittuja. Me tiedämme heitä olevan myös omassa maassamme ja kaupungissamme. Olemme kohdanneet heitä – ja ehkä joka kerta kulkeneet heidän ohitseen päätämme kääntämättä, tai siirtyneet kävelemään toiselle puolelle katua, ettei tarvitsisi kohdata heidän hiljaista muistutustaan.

Myönnän, että minuun ainakin nämä Jeesuksen sanat sattuvat. Vaikka olen monen vuoden ajan saarnannut tänä samana sunnuntaina – meillähän on usein diakoniksi ja papiksi vihkiminen sattunut juuri tähän kirkkovuoden viimeiseen pyhään – olen siitä huolimatta jatkuvasti unohtanut, että ehkäpä Herra Jeesus tulee valepuvussa vastaani joka päivä. Tunnistan, että minun pitäisi tehdä jotain, mutta mieleeni nousee vastaväitteitä. Pitääkö pikkuinen almuni ihmisen vain kerjäläisenä, tekeekö se minusta vain omatuntoaan tyynnyttelevän ja ylemmyydentunnossaan tyytyväisen? Sitooko se kärsivän ihmisen entistä lujemmin vain kiinni toisten apuun ilman, että hänen tilanteensa yhtään paranee? Niin monet ongelmat saattavat pitää ihmisen nälkäisenä tai kodittomana.

Suomi on maa, jonka hyvinvointi kehittyi sotien jälkeen hämmästyttävällä nopeudella. Yhteiskuntamme on vakaa ja pyrkii turvaamaan kaikille edes kohtuullisen toimeentulon. Se vaalii ihmisoikeuksia ja pyrkii varmistamaan kaikille ihmisarvon mukaiset asuinolosuhteet sekä mahdollisuuden koulutukseen, työhön ja terveydenhoitoon. Kaikkialla näin ei ole. Jumalan armoa on, että sellaisen rakentaminen on täällä onnistunut.

Mutta sen perustana on, että Suomessa ymmärretään kaiken lähtevän jokaisen ihmisen käsityksestä omasta arvostaan ja sen parina omasta vastuustaan. Ihmisarvo on jakamaton; jos näen itseni arvokkaaksi, minä en voi kieltää samaa arvoa toiselta. Jos haluan itse olla terve ja turvassa, minun on pidettävä huolta, että sama koituu myös toisen osaksi. Tällaiseen yhteisvastuullisuuteen rakentuu pohjoismainen sosiaalietiikka. Se perustuu käsitykseen siitä, että yhteinen etu myös vieraiden kesken on suurempi kuin omaan lähipiiriin rajoittuva yhteinen etu. Hyvinvointi ei perustu vain perhesuhteisiin vaan kunnan, hyvinvointialueen tai valtion vastuunkantoon; ylipäätään sen, jolle me veroja maksamme.

Niinpä Suomessa on luotettu yhteiskunnan voivan kantaa vastuuta paitsi heistä, joilla ei ole lähiomaisia, myös heistä, joilla sellaisia on. Mutta asialla on ollut kääntöpuolensa: lähiomaiset unohtavat toisensa sitä helpommin, mitä varmemmin voivat odottaa yhteiskunnan hoitavan heidät. Hyvin on valtakunnassa viimeisen puolen vuosisataa asia hoidettukin. Mutta jos yhteiskunnan rahapussista alkaa pohja paistaa, seuraa vaikeuksia. Monilta puuttuu erilaisista syistä oman perheen turvaverkko, joko omaisten puutteen, pitkien välimatkojen tai vain yksinäisyyden vuoksi. Lähimmäisetkään eivät näe eivätkä piittaa vaan kulkevat ohi.

Tuomiosunnuntain evankeliumissa ei oteta kantaa yhteiskuntajärjestykseen. Siinä ei puhuta jumalallisella arvovallalla siitä, mitä kunnan tai valtion tulisi tehdä. Tosin evankeliumissa sanotaan Tuomarin eteen koottavan ’kaikki kansat’, ei siis vain yksilöllisesti ’kaikki ihmiset’. Kansakunnat seisovat Tuomarin loistavan valtaistuimen edessä tutkittavina. Mitä heidän jo eläessään tehdä tulee, se jätetään kuulijoiden mietittäväksi ja ratkaistavaksi; meidän tapauksessamme se tapahtuu demokraattisella päätöksenteolla. Äsken valittiin uudet valtuutetut seurakuntiin, ja ensi keväänä valitaan uudet päättäjät eduskuntaan. Molemmille tulee mietittäväksi, miten oikeudenmukaisuutta ja kaikkien yhteistä hyvää tavoitellaan niin kirkossa kuin yhteiskunnassa.

Mutta vaikka evankeliumissa puhutaan kansoista, siinä kohdataan yksittäisiä ihmisiä. Ja juuri siksi sen sanoma koskettaa kutakin meistä sanan kuulijoista. Jokainen joutuu sanan äärellä miettimään, kumpaan hämmästyvien joukkoon tuomiolla kuuluisi, niihinkö, jotka olivat tietämättään tehneet hyvää vai niihin, jotka olivat toki mielestään tehneet kaikkea tuota. Yhdet eivät olleet lainkaan huomanneet palvelevansa Jeesusta, kun taas toisilla oli selvä mielikuva siitä, että he olivat toki niin tehneet.

Tarkkaan tätä evankeliumia lukien ja sitä kuunnellen huomaa, että ei painopiste olekaan siinä, olivatko ihmiset tehneet hyvää vai eivät – painopiste oli siinä, oliko sitä tehty heikoille huomaamatta, että se kohdistui Jeesukselle, vai oliko Jeesusta nimenomaan yritetty palvella siellä, missä hänet oli nähty. ’Herra, milloin muka näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai kodittomana tai alastomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Tuomittujen huomio oli keskittynyt siihen, että he olisivat juuri Jeesusta palvelleet, jos vain olisivat hänet nähneet, kun taas pelastuvien huomio oli keskittynyt vain niiden huono-osaisten auttamiseen ilman Jeesuksen palvelemista koskevaa taka-ajatusta.

Ei tuomio tapahdukaan tässä sillä perusteella, oliko tekoja tehty vai ei, vaan sillä perusteella, millaisesta sydämen asenteesta teot tai niiden tekemättömyys kertoi. Yhdet olivat vapaita yrityksestä miellyttää Jumalaa, he olivat vain halunneet auttaa heikkoja ihmisiä, kun taas toiset halusivat tehdä Jumalalle mieliksi ja kulkivat huono-osaisten ihmisten ohi. Tuomaria ei palvella uskonnollisuudella vaan sellaisella sydämellä, joka vapaalla rakkaudella pysähtyy toisen ihmisen kohdalle. Mistä motiivista lähimmäisiä palvellaan?

Kun Jeesus käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä, hän antaa sekä käskyn että voiman tuon käskyn täyttämiseen. Hän nimittäin panee koko Jumalan palvelemisen rakkauden varaan. Rakkauteen tiivistyy koko Jumalan laki. Jumalan tahto ihmisiä kohtaan on rakkaus. Jumala rakastaa, siksi hän tahtoo myös ihmisten rakastavan. Kun Jumala rakastaa sinua, silloin sinussakin syttyy rakkaus häntä kohtaan. Se puolestaan tulee ilmi rakkauden tekoina ihmisiä kohtaan. Kun sinä uskot Jumalaan ja hänen lähettämäänsä Poikaan Jeesukseen, sinä saat kokea Jumalan kaiken uhraavaa rakkautta. Sillä on vaikutus sinuun. Avaimena ei ole ihmisen puutteellinen rakkaus vaan Jumalan hyvyys ja kaiken anteeksi antava rakkaus.

Äsken kuulimme luettavan Vanhasta testamentista Malakian kirjasta kuvauksen aikain päättymisestä ja Jumalan tuomiosta. Siinä oli pelottaviakin sanoja, mutta siinä oli myös tällainen pelastuksen lupaus: ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta

kuin vasikat laitumella.” (Mal. 3:20) Lupaus pelastuksesta tuo ilon, jota voi verrata keväällä vihreille nurmille pääsevien vasikoiden hyppelyyn, aika hauskaa! Täällä Tuomiokirkossa ei ole kuvia vasikoista, mutta sen sijaan tämän kirkon taide sisältää kyllä auringon ja siivet. Pyydän teitä kääntämään päänne ja katsomaan suurta pyöreää ikkunaa urkujen takana. Siellä aurinko paistaa. Kuvassa on Jumalan luomistyön ihme: hän on sytyttänyt armonsa auringon ja laittanut sen valaisemaan ja lämmittämään meitä. Auringon yllä näkyy taivaanvahvuus ja uloimmalla kehällä tähdet, kuin pikku neulanpistoina taivaankannessa, jonka takaa paistaa Jumalan sammumaton kirkkaus. Tällainen maailmankuva on Raamatun luomiskertomuksessa.

Mutta kun siirrätte katsettanne alemmas urkuparven reunaan, näette köynnöksen, jota kaksitoista poikaa kantaa. Juuri urkujen kohdalla köynnös ei muodosta mitään satunnaista solmua vaan tyylitellyt kreikan kirjaimet alfa ja omega, siis ne, joihin Herra Kristus itseään vertaa Raamatun Ilmestyskirjassa. Hän sanoo olevansa alku ja loppu (Ilm 1:8). Tuolta ovelta lähtee alku, ja pojat kantavat elämänsä köynnöstä kohti alttaria, Jumalan luo. Täällä edessä on ikkunassa Kristuksen kärsimyksen risti ja suurena alttarifreskona ylösnousemus. Alku ja loppu, elämän kokonaissuunta luomisesta uudeksi luomiseen. Tänne kirkkoon tultaessa kuljetaan kohti Jumalaa, ja täällä ollaan hänen siipiensä suojassa. Kattoon katsoessa näkee suuria siipiä, jotka kattavat koko seurakunnan. ”Teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla.”

Jumala kutsuu kohti alttaria. Täältä kuulemme hänen sanansa: minä olen sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä olet minun rakas lapseni, sinun tähtesi olen antanut kalleimman uhrini. Sinä saat hänessä olla vapaa. Samalla hän sanoo myös: minä lähetän sinut osoittamaan minun rakkauttani. Sinulla on lähimmäisiä, joiden joukossa minäkin kuljen. Kun palvelet heitä, sinä palvelet minua.

Rakkaat kristityt, tässä messussa vihitään seurakuntiimme neljä uutta diakonia ja kaksi pappia. Teille tänään vihittäville Jeesus antaa erityisen kutsun ja valtuutuksen. Kun teidät vihitään virkaan, teitä Herra vahvistaa Pyhällä Hengellään. Hän lähettää teidät julistamaan Jumalan hyvyyttä sanoin ja teoin. Vihkimisessä saatu valtuutus kannattelee teitä tulevina vuosina sillä tiellä, jolle nyt käymme teitä yhdessä siunaamaan.