”Tulkaa syömään.”

Päivämme alkoi viime sunnuntain evankeliumin mietiskelyllä (Joh. 21:1-14). Myös kahden sanan otsikkomme ”tulkaa syömään” oli lainattu siitä. Siinä oli hyvin monitasoinen dialogi Jeesuksen ja opetuslasten välillä. Jeesus ensin kysyi oppilailta syötävää, sitten neuvoi heitä, mistä sitä saa, sen jälkeen kutsui rannalle syömään saalista, jota hänellä jo olikin paistumassa, ja kaiken kukkuraksi pyysi heitä kuitenkin antamaan omia saaliitaan samalle hiillokselle. Näyttää siltä, että antajan ja saajan roolit vaihtelevat monta kertaa. Välillä Jeesus pyytää, välillä hän saa. Välillä opetuslapset ovat ilman, välillä heillä on tarjota Jeesuksellekin, ja lopulta heillä on yhteisen nuotion aamiainen.

Opetuslasten työ ja Jeesuksen työ kietoutuvat toisiinsa. Yhtä ei ole ilman toista. Ei olisi kalaa ilman Jeesuksen neuvoa, eikä olisi kalaa, elleivät opetuslapset vetäisi verkkoa rantaan. Ei olisi paistettua kalaa ilman Jeesuksen nuotiota eikä olisi yhteistä ateriaa ilman, että jaetaan Jeesuksen kutsumana sitä, mitä hänellä onkin siellä jo valmiiksi.

Tässä on hyvin monitasoinen kertomus, sisällöstä rikas ja myös kaunis. Siinä on kuulaan kevätaamun ihanuutta. Kaikki on hyvin, Jeesus elää ja pitää kaikesta huolta. Ihmeellisellä tavalla hän antaa kalastajiensa onnistua. Mutta ei liene tarkoitus jäädä vain ihmettelemään niitä kaloja, vaikka niiden lukumääräkin kerrotaan, aivan kuten ei ollut ruokkimisihmeessäkään tarkoitus jäädä ihmettelemään leipiä (Mark. 6:52). Evankelista haluaa tällä kertomuksella sanoa paljon muutakin. Kyseessä on myös opetuslasten sitouttaminen rakkaudessa seuraamaan Jeesusta ja lähtemään hänen työhönsä, mikä tulee ilmi tämän jakson jatkossa Jeesuksen ja Pietarin keskustelussa. Opetuslapsista tuli apostoleja, lähettiläitä, joiden tehtävänä oli todistaa Herrastaan.

Mutta on tässä rannalla myös viitteenomaisesti jumalanpalvelus. Siinä on elävän Herran kohtaaminen, hänen kuuntelemisensa ja hänen kanssaan aterioiminen. Niin kuin meidänkin kirkonmenoissamme, oppilaat ovat yhtäältä varmoja siitä, että Jeesus on heidän luonaan, mutta samalla he ovat epävarmoja siitä, onko tämä kaikki totta ja mitä tästä pitäisi ajatella. He eivät rohkene sanoa mitään, mutta heidän mielensä työstää tätä. Sellaista on, kun kuunnellaan Jumalaa ja aterioidaan hänen kanssaan. Se muuttaa ihmisiä ja suuntaa heidän elämäänsä uudella tavalla.

Raamatussa on useita kertomuksia, joissa Jumala puhuu ihmisille yhteisen syömisen välityksellä. Te muistatte monia sellaisia raamatunkertomuksia, missä on juuri asetuttu syömään ja sitten yllättäen Jumala puhuu jotain, ja ihmisten elämä muuttuu. Yhteisen syömisen kautta on heille ilmoitettu jotain, ja he jatkavat eteenpäin uudessa valossa. Mitä tällaisia syömiskertomuksia Raamatusta muistatte?

***

Tuo Jeesuksen ja opetuslasten yhteinen kalansyönti sisältää ehtoollisen viettämisen piirteet. Siinä, samoin kuin ruokkimisihmeen kertomuksessa (Mark. 6:41), näkyy viitteenomaisesti Herran asettaman sakramentaalisen aterian viettäminen. Samaa voidaan sanoa kertomuksesta, jossa Paavalia Roomaan kuljettanut laiva joutui pahaan myrskyyn ja alkoi jo hajota, merimiehet uhkasivat paeta laivasta ja sotilaat suunnittelivat tappaa vangit, mutta Paavali vakuutti, että kenellekään ei tapahdu mitään. Hän kehotti kaikkia syömään; otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi ja alkoi syödä (Apt. 27:35). Tämä rauhoitti kaikki. Sen sijaan varmuutta ei ollut tuonut se, että laivaa yritettiin vahvistaa sitomalla sen ympäri köysiä. Jos tätä lukee vertauksena kirkosta, niin mitä näemme? Kun kirkkolaiva natisee myrskyssä, sitä eivät pidä koossa ulkonaiset pakottavat siteet. Sieltä yhdet haluavat paeta pelastuakseen ja toiset haluaisivat hävittää ne, joita pitävät turhana painolastina. Mutta laiva pysyy koossa ja kantaa pelastukseen kaikki, jotka yhteisellä sakramentaalisella aterialla tyynesti luottavat Jumalaan.

Englantilainen Gregory Dix julkaisi v. 1945 laajalti vaikuttaneen tutkimuksen liturgian historiasta nimeltä The Shape of the Liturgy. Siinä hän kävi läpi varhaiset kristilliset ehtoollisrukouksen muodot egyptiläisistä ja syyrialaisista traditioista roomalaiseen, jerusalemilaiseen ja antiokialaiseen ja havaitsi niissä nelijakoisen rakenteen: otti, siunasi, mursi ja antoi. Näistä osista koostuu ehtoollisen vietto, teologian kielellä liturgian osat offertorio, konsekraatio, fraktio ja kommuunio. Kokonaisuus pohjautui juutalaiseen sapattiaterian rukoukseen.

Mutta nämä kalat, Jeesuksen neuvomat ja opetuslasten maihin vetämät, Jeesuksen pyytämät ja Jeesuksen antamat. Meidän työmme ja Jumalan työ. Se läpäisee kirkkona olemisen ja pappina elämisen. Me otamme jatkuvasti osaa siihen, mitä Jumala tekee, mutta me olemme siinä itse erottamattomasti myös mukana. Se on myös ehtoollisen vieton rakenne. Jumalanpalveluksessa on kahdensuuntainen liikenne: katabaattinen ja anabaattinen, tai laskeutuva ja nouseva; Jumalan armollinen astuminen ihmisen luo, ja ihmisen rukousten kohoaminen Jumalan luo. Jumala jakaa lahjojaan sanassa ja sakramentissa, ja seurakunta vastaa siihen kiitoksin ja ylistyksen sekä nousee uskossa katselemaan Jumalan hyvyyttä. Sursum corda, ylentäkää sydämenne!

Jumalanpalveluksessa ihminen ottaa osaa siihen palveluun, jolla Jumala palvelee ihmistä – siitä on kyse myös Pietarin kalansaaliissa ja apostoliksi lähettämisessä. Kun hän oli yhdellä hiilivalkealla kieltänyt Jeesuksen, hänet toisella hiilivalkealla vedettiin tunnustamaan rakkautensa Jeesukseen ja lähetettiin hänen todistajakseen.

Onko tässä kyse siitä, että ihmisen on saatava itse aikaan jotain, mikä oikeasti voi olla vain Jumalan työtä? Onko papin tai diakonin työ ihmisvoimin Jumalan työn mahdolliseksi tekemistä? Luterilaisuudessa on visusti tähdennetty, ettei ihminen voi tuoda Jumalalle mitään, minkä perustella Jumala häntä armahtaisi. Ei ihmisellä ole muuta kuin syntiä annettavanaan, sanotaan. Mutta silti voi ihminen antaa itsensä Jumalan palvelemiseen.

Nyt seuraa pieni ekskursio uhraamisen, tai tarkemmin ruokauhrin antamisen käsitteeseen. Uskontohistoriallisesti tarkastellen Uudessa testamentissa on jatkumo Vanhasta, mutta uhrin ja aterian merkitys muuttuu.

Uskontotieteessä uhraamisen peruskuviota ylipäätään kuvataan latinan lauseella do ut des, ”annan, jotta antaisit”. Tuon siis jumalalle uhrina jotain, jotta hän antaisi minulle jotain. Näin myös muinaisessa suomalaisessa uskonnollisessa käytöksessä; jumalille tai hengille on tuotu uhrina jotain syötävää, jotta nämä sitten olisivat ihmiselle suosiollisia. Tunnetaanhan monilla paikkakunnilla esihistoriallisia uhripaikkoja, jonne on jätetty esimerkiksi viljaa tai muita elintarvikkeita metsän tai pellon tai jonkun muun jumalalle tai hengelle. Tämä perinne kaikuu esimerkiksi tutussa laulussa Tonttujen jouluyö. Ehkä joku vieläkin jättää ruokia joulupöytään tonttuja varten? Jonkinlainen jäänne näkyy amerikkalaisissa elokuvissa, kun lapset jättävät yöksi joulupukille piparin ja maitoa. Onko siinä palkka lahjoista vai ovatko lahjat palkka ruokauhrista?

Myös Raamatun Mooseksen kirjoissa määrätään Jumalalle tuotavaksi jotain parasta ruokaa, ei ainoastaan siksi, että se on ihmisen omalle elämälle välttämätöntä ja siksi arvokkainta ja siitä on raskainta luopua, vaan myös siksi, että Jumala mieltyisi siihen ja nauttisi sen. Vanhan testamentin uhriteologiassa tulee antaa virheetön uhrieläin. Ihminen uhraa jotain, mistä haluaisi pitää kiinni, mutta varmistaa juuri siten, että Jumala ottaa sen vastaan. ”Ja tuokaa leipänne ohella seitsemän virheetöntä, vuoden vanhaa karitsaa ja mullikka sekä kaksi oinasta; ruoka- ja juomauhreineen ne olkoot polttouhri Herralle, suloisesti tuoksuva uhri Herralle.” (3.Moos. 23:18) Kun Nooa vedenpaisumuksen jälkeen uhrasi polttouhrin, Jumala tunsi sen savun tuoksun ja lupasi, ettei hän koskaan enää kiroa maata ihmisen tähden (1.Moos 8:21)

Inhimillinen ajatus on, että Jumala mieltyy polttouhrin tuoksuun ja nauttii tuon uhriruoan. Jumala ”syö” ruoan kuluttamalla sen tulella (3.Moos. 9:24, 2.Aik. 7:1).

Tuomarien kirjassa on kertomus Gideonista, jonka luona vieraili Jumalan sanansaattaja eli enkeli kertomassa, että tästä tulee kansan johtaja. Gideon esteli vedoten omaan vähäisyyteensä. Hän kuitenkin pyysi Jumalalta merkkiä, jos tuo ilmoitus olisi totta. Hän pyysi vierastaan odottamaan ja lähti valmistamaan tälle ruokaa. Hän leipoi leivät ja paistoi lihat ja toi ne korissa ja ruukussa vieraansa eteen, mutta tämä ei syönytkään niitä vaan käski panna ne kivelle, ja sitten yllättäen poltti ne sauvansa kosketuksella (Tuom. 6:11-24). Se oli Gideonille merkki, että Jumala olisi hänen kanssaan tehtävässä, jonka tälle antoi.

Uudessa testamentissa Jeesus itse tulee uhrieläimeksi. Hän on ”Jumalan Karitsa, jota ottaa pois maailman synnin” (Joh. 1:29). Siksi me emme enää uhraa mitään syntien sovitukseksi. Me emme tuo Jumalalle mitään, jotta hän siitä tyytyväisenä jotain meille vastineeksi antaisi.

Mutta myös meidän Herran aterian viettoamme voi kutsua uhriksi – se on Kristuksen uhrin muistamista ja sen nykyiseksi tekemistä, se on kiitosuhri Jumalan työstä meidän puolestamme. Sen ensimmäisenä osana on leivän ja viinin esiinkanto, offertorio, josta katolisen kirkon rukouksena lausutaan ”Kiitetty olet sinä, Jumala, kaikkeuden Herra, koska sinun anteliaisuudestasi olemme saaneet leivän, jonka kannamme eteesi, maan ja ihmisten työn hedelmän, josta meille tulee elämän leipä.” Meidänkin käsikirjassamme pyydetään: ”Lähetä Pyhä Henkesi ja siunaa nämä lahjat, leipä ja viini, joiden kautta tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä, kun vietämme pyhää ehtoollista niin kuin hän itse on meitä käskenyt.” On näissä Jumalan antamissa lahjoissa myös ihmisen työ meidänkin mielestämme.

Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti liittää meidät niin Kristukseen kuin kaikkiin muihinkin, jotka sen nauttivat. Kristuksen omassa ruumiissaan antama uhri tekee meistäkin yhden ruumiin, eli ehtoollinen kokoaa kirkon. Teologian kielellä sanottuna Kristuksen sakramentaalinen ruumis ja ekklesiaalinen ruumis ovat sisäkkäin tai peräti yhtä.

Minua ravitsee saada osallistua ehtoolliseen. Saada olla toimittamassa ja jakamassa sitä, mutta saada myös säännöllisesti olla ottamassa se vastaan. Käyn kirkossa aina kun pääsen, eli kun minulla ei ole omaa messua toimitettavana jossain tai ei ole muuta estettä. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on kristityn elämäntapa, ja se koskee myös pappia.