Teologisia näkökulmia kuolevaisuuteen ja toivoon

Yleistä

Kuolema on yleisinhimillinen kokemus. Elämän rajallisuus, sairastuminen, heikkeneminen ja lopulta kuoleminen ovat olleet ihmisen ongelmana niin kauan kuin hänestä on tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien ajalta kaivettu esiin kulttuurista näyttöä. Kuoleman kulttuurit ovat aina olleet läsnä muodossa tai toisessa. Ne ovat aina olleet myös muuttuvia. Sen merkkejä ovat nyt hautajaisten myöhentäminen, saattoväen pienentyminen, lasten jättäminen pois, hautaaminen ”hiljaisuudessa” ja mahdollisimman vähällä vaivalla, ei haluta erityistä hautapaikkaa omaisten hoidettavaksi vaan mieluummin sirotellaan tuhkat. Ruotsissa on yleistymässä kaikkien saattamisten pois jättäminen; vainaja tuhkataan ja haudataan ilman mitään rituaaleja, uskonnollisia tai muita. Miten me kirkkona osallistumme näihin kuoleman kulttuurin muutoksiin?

Kuolema on haaste paitsi lääketieteellisessä, myös sosiaalisessa, yhteiskunnallisessa, uskonnollisessa ja filosofisessa mielessä – jäikö jotain mainitsematta? Kysymyksiin kuuluu, miten kuoleman hetki määritellään, millaisia muutoksia kuolema tuottaa lähimmissä suhteissa, miten yhteisö hoitaa kuolleen ruumiin, mitä rituaaleja liittyy hautaamiseen ja kuolleen muistamiseen, tai miten kuolemaan valmistaudutaan, ja mistä kuolemassa oikein on kysymys, päättyykö kaikki siihen vai jatkuuko jotain?

Kuolema on laajasti ottaen ihmisen olemassa olemisen ja elämän merkityksellisyyden peruskysymys. Se on yleisinhimillinen teema, eikä ainoastaan erityisesti uskonnollinen, vielä vähemmän pelkästään kristinuskon tai kirkon kysymys. Silti juuri meidän tehtävämme on sen kanssa askaroida.

Kirkon historia on kuoleman kulttuurien osalta uskontojen historiaa

Kristinusko on kaikkien uskontojen joukossa juuri se, jonka olemassaolo ja rituaalit jatkuvasti käsittelevät kuolemaa. Meidän uskomme ytimessä on keskushenkilön kuolema ja kuolleista herääminen, ja me palaamme siihen jatkuvasti liturgisessa elämässämme. Teologisesti kaste on Kristuksen kuolemaan kastamista, ehtoollinen taas hänen kuolemansa muistamista ja ylösnousemuksensa kuuluttamista.

Viikoittainen pyhäpäivä on asettunut Kristuksen ylösnousemuksen päivään. Se siirtyi siihen juutalaisesta sapatista, joka oli luomisen päättymistä seuranneen lepäämisen, kaiken valmiiksi saattamisen päivä. Varhaiset kristityt jo alkoivat viettää ”Herran päivää” kuoleman voittamisen ja uudeksi luomisen päivänä (Ilm. 1:10). Se on viikon ensimmäinen päivä, josta alkaa jotain aivan uutta. Jokainen sunnuntai kuuluttaa ylösnousemusta ja tähtää kuoleman rajan tuolle puolen, eteenpäin sinne, minne ei vielä silmä näe.

Kristillinen kirkko on joka puolella maailmaa ja kaikissa kulttuureissa keskeisellä tavalla läsnä kaikille yhteisellä suurten eksistentiaalisten kysymysten kentällä. Se on ollut Suomessa mukana myös kuoleman kulttuuristen muutosten jatkumolla aina siitä lähtien, kun kristinusko on tänne saapunut.

Tämä näkyy arkeologiassa: ennen kristinuskon tuloa oli yleistä kuolleiden hautaaminen polttamalla ruumis, mutta kristinuskon myötä alkoi yleistyä ruumishautaaminen itä-länsi-suunnassa; se näet viittasi ruumiin ylösnousemisen odottamiseen. Kristinusko asettui luonnollisesti taloksi niille paikoille, missä ennestäänkin oli palvottu jumaluuksia ja haudattu vainajia; mihinkäs muualle. Vanhoissa kalmistoissa on siksi sekä pakanuuden aikaisia että kristinuskon aikaisia hautoja.

Kirkkoja alkoi myös nousta niille paikoille, joissa oli palvontaa tapahtunut. Tätä ei tule pitää jonkinlaisena ”vallankaappauksena”, jollaisena se pakanuutta romantisoiden joskus esitetään, ikään kuin väkivalloin pakottamalla tapahtuneena ja jonkinlaisen menneisyyteen projisoiduin ihannemaailman tuhoamisena. Se pitää päinvastoin nähdä luonnollisena historian kulkuna: ihmisten pyhyyden taju kohdistuu aina sinne, missä Jumalaa palvotaan. Kristinusko otti vähittäin paikan, kun kansalaiset alkoivat turvautua Kristukseen – ehkä silti vielä samaan aikaan myös vanhoihin jumaliinsa, kuten on arkeologiassa löydetty ristin ja Thorin vasaran yhdistelmäkoruja.

Kuoleman kulttuuriin liittyi myös jo muinaisuudessa usko siihen, että kuollut jollain tavoin jatkaa elämäänsä toisessa todellisuudessa. Siksi hautoihin laitettiin erilaisia tarve-esineitä. Pohjoismaissa on kaivettu useita viikinkiaikaisia merkkihenkilöiden hautoja, joissa on paitsi koruja, vaatteita ja aseita, myös kuolleelle kuuluneita eläimiä kuten hevosia tai koiria. Ajatus oli, että tuonpuoleisessa näistä on edelleen hyötyä. Se puhuu siitä, että elämän ajateltiin jatkuvan jollain sellaisella tavalla, joka on verrattavissa tähän elämään; siinä on jatkumo siihen, mitä täällä tunnetaan, ja sitä on kuvattava niillä sanoilla, joita täällä käytetään.

Vanha testamentti: kuolema on eroa Jumalasta

Vanhan testamentin kirjoituksissa näyttäytyvä käsitys kuolemasta poikkeaa muinaisen Israelin välittömien naapurikansojen käsityksistä. Juutalaisuus ei omaksunut egyptiläistä kuolemankulttia palsamointeineen ja monumentteineen eikä kanaanilaisten riittejä. Sitä mukaa, kun muinaisessa Israelissa kehittyi vaatimus vain Jahven palvomiseen, tuli kansan myös erottautua käytännöistä, joiden ei katsottu olevan yhteensopivia ainoan Herran palvelemisen kanssa. Kielto koskea kuolleisiin ruumiisiin tai hautojen pitäminen epäpuhtaina alueina suojasivat yrityksiltä olla yhteydessä kuolleisiin. Kertomus Samuelin käynnistä henkienmanaajan luona (1.Sam. 28) ei puhu niinkään henkien olemassaolosta vaan alleviivaa kieltoa olla ottamasta niihin yhteyttä. Israelin historian suurimpienkaan henkilöiden hautoihin ei kohdisteta Vanhassa testamentissa mielenkiintoa. Mooseksen haudan paikkaa ei tiedetä, ja Daavidinkin sanotaan tulleen vain haudatuksi kaupunkiinsa (5. Moos. 34:6, 1. Kun. 2:10).

Vanha testamentti tähdentää Jahven olevan elävä Herra ja siten myös kuoleman Herra. Hän on elämän ja sen lahjojen antaja, ja kuolemassa yhteys Jumalaan katoaa. Siksi kuoleman pelko on Herran poissaolon pelkoa (Ps. 88:4-7). Tässä mielessä kuolemaa voi Vanhassa testamentissa pitää Jumalan rangaistuksena. Olennaista on eläessään palvella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi. Sen sijaan kuolleiden olotila on vähemmän merkittävä teema Vanhassa testamentissa. Vähäiset maininnat puhuvat tuonelasta (sheol), mutta niistä ei voi luoda mitään yhtenäistä oppia. Tuonela merkitsee varjomaista eroa Jumalasta; se ei ole varsinaista elämän jatkumista vaan hiljaista hämäryyttä. Kuolemasta tulee ongelma ainoastaan siinä merkityksessä, että vanhurskas Jumala sallii jumalattomien menestyä ja syyttömien kärsiä vääryyttä ja kuolla. Tämä on monien psalmien rukous (esim. Ps. 10).

Vanhan testamentin myöhäisemmissä osissa näyttäytyy usko lopunajalliseen kuolleiden ylösnousemukseen ja kuoleman vallan nujertamiseen. Kuolleiden herättäminen ja kutsuminen tuomiolle tulee näkyviin selvästi vasta apokalyptisenä näkynä Danielin kirjassa: Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun. (Dan. 12:2), joskin viittauksen siihen voi nähdä jo Jesajan kirjassa: Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään. (Jes. 26:19)

Vanha testamentti ei puhu kuolemattomasta sielusta. Ylipäätään puhe sielusta on filosofisesti ja uskonnollisesti niin rasitettu, että sen käyttö Raamatun käännöksissä on hankalaa. Moni muistaa, miten vanhassa v. 1938 Kirkkoraamatussa lausuttiin luomiskertomuksessa näin: Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1.Moos. 2:7) Ihmiseen ei siis puhallettu Jumalan henkeä eikä erityistä sielua, vaan häneen puhallettiin elämän henki (ruach) ja hänestä tuli elävä sielu (nefesh). Ihminen siis on sielu, hänellä ei ole erikseen sielua. Jos sanon, että minulla on sielu, niin kuka on tuo minä, joka niin sanoo?

Nykyinen, v. 1992 Kirkkoraamattu lausuu tämän näin: Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. Uusin käännös, viime syksynä Pipliaseuran netissä julkaisema 1. Mooseksen kirja kääntää näin: Jumala muotoili ihmisen maan tomusta. Hän puhalsi elämän ihmisen sieraimiin, ja niin ihmisestä tuli elävä ja hengittävä olento. Kyseessä on siis hengitys, eli Jumala käynnisti tomusta tekemänsä ihmisen ”eloon”.

Kuitenkin jo ennen kristillistä aikaa toivat hellenistiset vaikutteet juutalaisuuteen ajatuksen sielun kuolemattomuudesta. Se näkyy esimerkiksi apokryfisessä Viisauden kirjassa, joka oli varhaisten kristittyjenkin käytössä ja jota evankeliumeissa myös Jeesus monin paikoin siteeraa. Esimerkiksi Viisauden kirja 15: 7-8: [Savenvalaja] voi käyttää aikansa ja voimansa väärin ja muovata samasta savesta tyhjänpäiväisen jumalankuvan – hän, joka vastikään on itse syntynyt maasta ja kohta taas palaa sinne, mistä hänet on otettu, kun hänen lainaksi saatu sielunsa vaaditaan takaisin. Verrattakoon tätä Jeesuksen puheeseen Luukkaan evankeliumissa (12:20): Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu? Jeesuksen puheissa kuolematon sielu vilahtaa myös kohdassa Matt. 10:28: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.

Uusi testamentti: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus voittavat kuoleman

Sielun kuolemattomuuden ohella myös usko ruumiin ylösnousemukseen tuli jo myöhäisjuutalaisuudessa osaksi fariseusten oppia. Heidän ja saddukeusten välillä vallitsee evankeliumeissa ja Apostolien teoissa erimielisyys ja suorastaan riita näissä asioissa. Paavalikin osasi vedota siihen, kun hän oli Jerusalemissa suuren neuvoston kuulusteltavana (Luuk. 10:27, Apt. 23:8). Kristinusko on ruumiin ylösnousemuksen osalta seurannut fariseusten puoluetta, mutta miten on sielun kuolemattomuuden laita?

Kun Paavali Apostolien tekojen luvussa 17 saarnasi ateenalaisille, nämä kuuntelivat häntä suurella mielenkiinnolla. Mutta kun hän siirtyi puhumaan ruumiin ylösnousemuksesta, eräät pilkkasivat. Kuulijoille oli tuttu ajatus sielun kuolemattomuudesta, mutta kuolleen ruumiin nouseminen ylös oli heille mieletön ajatus. Heille ruumis oli sielun vankila, kuten oli Platonin jälkeen tullut filosofiassa tutuksi ajatella. Myös Lähi-idässä vaikuttaneiden gnostilaisten virtausten mukaan ihmisen tuli vapautua ruumiinsa asettamista rajoitteista, eihän siitä ollut jumalallisten hyveiden saavuttamiseksi mitään hyötyä.

Paavali, oppinut fariseus, puhuu kirjeissään paljon paitsi Kristuksen ylösnousemuksesta, myös Kristuksen omien kerran koittavasta ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Mutta millaisena se tapahtuu? Tunnetusti Paavali tekee eron lihallisen ja hengellisen ihmisen välillä; lihallinen (sarkikos) ihminen elää vanhan luontonsa eli himojensa ohjaamana, kun taas hengellinen (pneumatikos) elää Pyhän Hengen uudeksi luomana (Room. 7:14, 1. Kor. 3:1-3). Mutta tämä on eri asia kuin elää ruumiillisena ihmisenä, jollaisia myös uudestisyntyneet hengelliset ihmiset ovat.

Ylösnousemuksesta kirjoittaessaan Paavali käyttää hieman eri distinktiota. Siinä erotetaan toisistaan luomisen mukainen, sielullinen ruumis (sooma psykhikos) ja ylösnouseva uusi, hengellinen ruumis (sooma pneumatikos). Nämä sanat ovat olleet raamatunkääntäjille haasteellisia Paavalin 1. Korinttilaiskirjeessä. Kirkkoraamattu 1938: Kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen. Kirkkoraamattu 1992: Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Pipliaseuran UT2020: Fyysinen ruumis, joka kylvettiin, herää hengellisenä ruumiina. Jos on olemassa fyysinen ruumis, on myös hengellinen. (1.Kor. 15:44) Hauskasti se, mikä on alkutekstissä psykhikos eli sielullinen, pitää lopulta kääntää ymmärrettävyyden vuoksi fyysiseksi!

Näissä sanoissa kuitenkin tulee selväksi, että Paavalin mukaan ylösnousemusruumis on toisenlainen kuin se, joka kuoleman jälkeen haudataan. Se on erilainen kuin tämä sielullis-ajallis-fyysinen ruumis, jollaisena me nyt elämme. Mutta tämä ruumis ei ole pelkkä hävitettävä kuori; vaikka se lahoaa ja tulee maaksi, ylösnouseva uusi ruumis on kuitenkin jollain tavalla jatkumossa tämän kanssa. Jatkuvuutta ei edusta ainoastaan ”sielu” tai henki, siis ihmisen persoonallisuus tai hänen minänsä, vaan myös hänen muu olemuksensa. Ihminen on jakamaton kokonaisuus.

Jeesuksen ruumiin katoaminen haudasta ja ennen muuta hänen ilmestymisensä niin häntä etsimään tulleille naisille kuin apostoleille sekä lukemattomille muille on kristillisen ylösnousemususkon perusta ja myös sen malli. Me odotamme osaksemme samaa kuin se, minkä tien Jeesus kulki. Hän kuoli, hänet haudattiin – ja uskontunnustuksen mukaan hän astui tuonelaan ja kirkon tradition mukaan vapautti siellä kuoleman vangitsemat. Tämän tien hän kulki meidän edellämme. Se katoamaton ylösnousemusruumis, josta Paavali puhuu toisenlaisena kuin tämä katoavainen ja haudattava ruumis, on tulkittava Jeesuksen ilmestymisten valossa. Mutta evankeliumien kertomukset jättävät meille arvoituksia.

Ylösnoussut Jeesus oli yhtäältä toisenlainen kuin aiemmin, hän saattoi ilmestyä ja taas kadota. Hän saattoi kävellä tunnistamattomana tiellä, mutta toisaalta hänet saattoi tunnistaa äänestä ja ulkonäöstä. Hän tuli lukitun oven läpi huoneeseen ja pistää suuhunsa ruokaa. Hän saattoi kieltää koskettamasta itseensä vedoten uuteen tilaansa ja taas kehottaa koskettamaan itseään vedoten siihen, että haavat ovat tallella. Hän on siis yhtäältä aivan uusi ja toisaalta sama. Jatkuvuus on sekä ruumiillista että persoonallista, mutta kuitenkin erilaista. Ehkä se on oikea tapa kuvata sitä, millaista on elää ylösnousemuksessa.

Yksin ylösnousemuskertomus ei tyhjentävästi kerro sitä, mitä uskomme ikuisen elämän olevan. Nimittäin evankeliumien kertomukset Jeesuksen ja lähimpien opetuslastensa käynnistä kirkastusvuorella antavan väläyksen siitä, mitä Kristuksen omia odottaa. Kertomus kirkastusvuoresta on miniatyyri siitä sanomasta, mistä kristinuskossa on kysymys. Se on nousu Herran kanssa ylös vuorelle, jossa saa hetken väläyksenomaisesti ottaa osaa jo perille päässeitten pyhien kanssa Kristuksen ikuiseen kirkkauteen. Siksi me ehtoollisliturgiassa laulamme Pyhä-hymniä yhdessä ”taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa”; otamme näet osaa taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja elämme kirkkauden hetkeä.

Kristusvuorella näkyy se, millaisiksi me olemme tuleva hänen kanssaan. Mutta täällä tuon Jumalan kaiken läpäisevän kirkkauden voimme ymmärtää vain väläyksenomaisesti, sitten tulee jo aika laskeutua vuorelta ja olla sen todistajia, mihin meidät on kutsuttu. Kirkastusvuorella tuli näkyviin se, mistä Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä: Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.  (1:27)

Kuolema on unen kaltaista odottamista

Uuden testamentin keskuksena on Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus. Pääsiäisen voittosanoma avaa kuolemaan teologisen näkökulman, jossa yhden kärsimys, kuolema ja hautaaminen koituu kaikkien pelastukseksi, ja yhden herääminen kuolleista merkitsee kaikille kuoleman otteen kirpoamista. Vanhan testamentin myöhäisimpien osien viittaama linja kristalloituu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kiinnittyvään julistukseen.

Kristillinen teologia antaa kuoleman käsitteelle kolme erilaista merkitystä. Ensinnäkin on fyysinen kuolema, biologisen elämän päättyminen. Toiseksi puhutaan hengellisestä kuolemasta, millä tarkoitetaan ihmisen tilaa ilman uskoa pelastavaan evankeliumiin. Kolmanneksi on ”mystinen” kuolema, siis se, jolla on liitytty Kristuksen kuolemaan, kun vanha ihminen on kasteessa hukutettu ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa – ja näin oikeastaan jo noustu hänen kanssaan myös uuteen elämään. Tämä kuolema on ollut vain läpikäyminen uuteen elämään, joskin sen tulee samalla jatkua läpi elämän vanhan ihmisen kuolettamisena.

Kuten edellä totesin, oppi sielun kuolemattomuudesta on jokseenkin tuntematon Vanhalle testamentille, mutta sillä on hellenismin myötä vaikutuksensa Uuden testamentin sisäpuolella. Kuitenkaan kristillinen kirkko ei ole tarkoittanut sielun kuolemattomuudella samaa kuin platonismissa tai uusplatonismissa, vaikka näillä oli suuri vaikutus kristillisessä teologiassa patristisena aikana. Vaikutus on tuntunut myös halki vuosisatojen esimerkiksi keskiaikaisessa mystiikassa, joka puolestaan on hedelmöittänyt paljon hengellisiä kirjallisuutta, runoja ja lauluja. Sen mukaan on tehty paljon myös kuoleman teologiaa. ”Kun sielu taivaaseen, liitää riemuiten”, laulettiin vielä minun nuoruudessani laulussa Sua kohti, Herrani (nykyään Käyn kohti sinua, virsi 396).

Kristinuskossa ei kuitenkaan ole katsottu, että sielu olisi itsessään ikuinen ja olisi Jumalan luota lähetetty vierailemaan ruumiillisessa maailmassa. Jokainen ihminen on luotu sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena, tai henkenä ja ruumiina. Sanamuodot eivät kuitenkaan ole tässä olleet aivan ehdottomia; vuonna 1948 käyttöön otetussa kirkkomme Kristinopissa lausuttiin ihmisestä näin: Jumala loi ihmisen maan tomusta ja antoi hänelle kuolemattoman hengen, ja kappaleessa Iäisyyden rajalla näin: Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. (KO 14, 107)

Myös katolinen ja ortodoksinen kirkko tähdentävät, ettei ihminen ole luonnostaan ikuinen sielu, vaan hänellä voi olla katoamattomuus vain Jumalan armosta osallisena. Platonin vaikutus on kuitenkin ollut hyvin vahva, vaikka hänen oppilaansa Aristoteles ei puolestaan edustanut samaa käsitystä. Aristoteles ei puhunut sielun kuolemattomuudesta vaan piti ruumiin ja sielun tiivistä yhteenkuulumista jo määritelmällisesti välttämättömänä; sielu on forma, joka yhdessä ruumiin materian kanssa tekee ihmisen. Kuolemattomuus kuuluu Aristoteleen mukaan vain ylipersoonalliselle järjelle (nous). Katolisen kirkon katekismus liittyy Aristoteleen metafysiikkaan sielun ja ruumiin ykseyden osalta, mutta pitää Platonin tavoin sielua kuolemattomana ja ruumiista kuoleman hetkellä erkanevana, kunnes se taas ylösnousemuksessa yhdistyy ruumiiseen.

Viime vuosisadalla protestanttisten teologien keskuudessa sielun kuolemattomuusoppiin kiinnitettiin paljon huomiota ja alettiin katsoa, että kristinuskoon kuuluu sen sijasta ajatus ihmisen kokonaisvaltaisesta kuolemasta. Onhan sielukin osa syntiin langennutta maailmaa ja sellaisena katoavaisuuden alainen. Niinpä kuolemassa myös sielu kuolee, jos nyt ylipäätään voidaan siitä puhua ruumiista erillisenä, ja herätetään taas ylösnousemuksessa. Niissä Uuden testamentin kohdat, joissa puhutaan kuoleman jälkeisestä olotilasta, esimerkiksi Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31) tai kuvauksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), painopiste ei ole tuonpuoleisissa vaan tämänpuoleisissa. Niissä ei Jeesus paljasta kuoleman jälkeisten asioiden salaisuuksia vaan ohjaa oikeaan elämäntapaan hyvissä ajoin ennen kuolemaa.

Ehkä yksi sielun kuolemattomuusopin vastustamisen lähtökohtia oli korostaa elämän ainutkertaisuutta ja siten heikentää sodan glorifiointia tai vastustaa kuolemantuomiota tai antaa tilaa kuolemantapauksen kohdanneiden surulle. Kuoleman lopullisuutta ei haluttu vähätellä. Todettakoon, että myös muu ihmisen tutkimus tekee vaikeaksi pitää ihmisen persoonallisuutta kuolemattomana, kun ajattelemme aistien, ajatusten ja muistin edellyttävän toimivia hermorakenteita aivoissa ja muualla kehossa. Mielestäni tällainen tutkimustieto ei uhkaa uskoa siihen, että Jumala voi ylösnousemuksessa kutsua esiin niin ruumiin kuin sielun. Voidaan ajatella, että ihminen on kuoltuaan tallella Jumalan muistissa. Missä muualla kuin hautausmaalla, sitä en tiedä.

Jos kuitenkin puhutaan sielun kuolemattomuudesta, tarkoitetaan sitä kuolemattomuutta, jonka Jumala Kristuksessa antaa. Sen vuoksi ehtoollisliturgiassakin voi pappi lausua ”tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä”. Taustalla on esimerkiksi Ignatios Antiokialaisen n. 100-luvun alussa kirjeessä Efesolaisille painottama ehtoollisen salaisuus: […] murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa. (Ign. Ef. 20)

Oliko ihminen kuolematon ennen syntiinlankeemusta? Näin voisi päätellä eräiden raamatunlauseiden pohjalta. Esimerkiksi Paavalin Roomalaiskirjeestä: Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä, ja Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 5:12, 6:23). On kuitenkin ilmeistä, että Paavali puhuu synnin tuottamasta hengellisestä kuoleman vallasta eli siitä, että ihminen ei pysty pelastamaan itse itseään. Ihminen ei olisi elänyt ikuisesti, vaan hän oli muun luomakunnan olentojen tavoin luotu rajalliseksi. Mutta mikäli hän olisi alkutilassa pysynyt Jumalan yhteydessä, hän olisi voinut myös tulla ikuisuusolennoksi. Paratiisissahan kerrotaan olleen myös elämän puun, josta syömällä ihminen olisi elänyt ikuisesti (1.Moos. 3:22). Näin mm. Luther selittää ihmisen mahdollisuuksia.

Kuolema ja kirkon tehtävä: kristologia, eskatologia, ekklesiologia

Kristus on niellyt kuoleman vallan omalla kuolemallaan. Mitä se merkitsee meidän tehtävällemme julistajina, sielunhoitajina ja opettajina? Vanhastaan on kirkon tehtäviin kuulunut myös valmistaa kuolemaan. Ars moriendi eli kuolemisen taito oli ennen oma kirjallisuuden laji, ja monien kirkkojen seinälle maalattu kuolemantanssi oli osa samaa muistutusta. Onko meidän saarnoissamme tästä mitään jäljellä, vai yritämmekö olla puhumatta näin ikävästä asiasta? Eihän kuolema enää tule yhtä usein koteihin, niin kuin ennen.

Kuolema ei ole vain elämän päättymistä, vaan se on edessä oleva tosiasia, joka heittää varjonsa koko elämään. Kuoleminen on pitkä matka, jota kuljetaan päivittäin. Kuoleman todellisuuden hyväksyminen merkitsee elämän rajojen hyväksymistä ja siinä elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden löytämistä. Sellainen on mahdollista vain eläen ottamalla kuoleman mahdollisuus vakavasti, ei kieltäen ja paeten sitä. Kuolevaisuus on olennainen osa ihmisyyttä.

Vaikka kuolema kuuluu ihmisen osaan siinä, missä muunkin luomakunnan, teologisesti katsoen se on vihollinen, sillä se katkoo suhteita ja tuottaa murhetta. Toisaalta se opettaa ihmiselle nöyryyttä ymmärtää omaa rajallisuuttaan. Kristityille kuolema kuitenkin on vain unta, josta he Herran tullessa heräävät (1.Tess. 4:13). Pyhässä kasteessa olemme liittyneet Kristuksen kuolemaan; siksi kuolema on hengellisessä mielessä jo takanapäin.

Kuolemaa ei oikeastaan kirkossa voikaan käsitellä vain opinkohtana, kuin irrallisena teoriana tai eristettävissä olevana ilmiönä, vaan kirkon jatkuvan hengellisen elämän kehyksissä, sanan, rukouksen ja sakramenttiin osallistumisen yhteydessä. Kirkon vastaus kuoleman haasteeseen on vedota Kristuksen pääsiäismysteeriin. Kristologisesta lähtökohdasta eli hänen rististään ja ylösnousemuksestaan käsin kirkko julistaa eskatologista sanomaa eli kuolemattomuuden toivoa ja luomakunnan uudistumista. Näitä kahta poolia yhdistää ekklesiologia eli kirkon sakramentaalinen ja liturginen elämä, sanan saarna, rukous ja sielunhoito. Niiden yhteydessä Jumalan vaeltava kansa kulkee kohti iankaikkista elämää jo perille päässeitten pyhien kanssa.

Kristuksen kuoleman salaisuudessa yhdistyvät juutalaisen maailmankuvan elementit ruumiin ylösnouseminen, yleinen tuomio ja maailman uudistuminen, sekä hellenistisen maailmankuvan ainekset sielun kuolemattomuus, kuolemassa välitön tuomiolle astuminen ja tuonpuoleinen taivas. Jeesuksen kuolema ei ollut hänen elämänsä loppu vaan sen täyttymys, ja vastaavasti se ei merkinnyt historian loppua vaan sen täyttymystä. Yksittäisen ihmisen on nyt mahdollista yhdessä muun ihmiskunnan kanssa kulkea oman kuolemansa kautta kohti elämän ja historian täyttymystä.

Vastaavasti kuten ihminen on sielullis-ruumiillinen kokonaisuus eikä kahdesta eri osasta yhteen liitetty ja niistä taas hajautettava olio, hän voi kokea elämänsä erottamattomasti yhdistetyksi muiden kanssa. Hän ei elä yksin eikä kuole yksin. Kirkon tehtävänä on olla yhteisö ja tehdä koettavaksi, mitä merkitsee olla osa Jumalan kansaa.

Kuolema vaikuttaa koko persoonaan, ei vain ruumiiseen, ja siirtyminen iankaikkiseen elämään vaikuttaa koko persoonaan, ei vain sieluun. Siksi ihminen tarvitsee läheisiä, ja kirkon tehtävänä on kuoleman todellisuuden edessä kannatella ihmisiä evankeliumilla ja pyhällä ehtoollisen sakramentilla. Siinä yhdistyvät niin menneet kuin tulevat sukupolvet, ja siinä murtuu ajan ka ikuisuuden raja. Siinä ollaan osallisia Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, mutta samalla julistetaan hänen voittoaan kuolemasta yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.