Saarna Riihimäen seurakunnan piispantarkastuksessa 25.10.2026

Evankeliumi Matteus 16:1-4

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.

 

Jos joku uhkaa ”näyttävänsä taivaan merkit” toiselle, hän luultavasti tarkoittaa, että kohta seuraa jokin väkivaltainen kohtalo. Tällainen sanonta lienee ainakin vanhemman kansan tiedossa, mutta lieneekö monillekaan tullut mieleen sen raamatullinen alkuperä. Kyse ei siis ole tähtitieteestä eikä taivaankappaleiden osoittamisesta sen enempää kuin horoskooppimerkkien mukaisten tähtikuvioiden tunnistamisesta. Kyseessä on Raamatusta irtaantunut kielikuva, joka on kansan suussa pelkistynyt ennustamaan vain jotain kurjaa tulevaisuutta.

Jeesuksen kuulijat osasivat ilta- ja aamuruskosta arvella, millainen päivä olisi edessä. Siinä heistä oli tullut kohtalaisen eteviä. Se oli oman aikansa sään ennustamista, mikä onkin ollut aina varsinkin maanviljelijöille tärkeä taito. Mutta jos ihminen vain arvioi tulevaisuutta huomisen verran, hänen tähtäyspisteensä on kovin lähellä. Sehän olisi vähän samaa kuin tehdä valintoja aina vain siitä, mitä juuri nyt on nenän edessä. Viisaampaa on katsella kauemmas tulevaisuuteen ja arvioida, mihin päin tulisi koko elämää suunnata. Mihin tulisi panostaa, mitä tavoitella, jotta elämästä kaikkineen tulisi onnellinen?

Onko meidän aikamme yhtään sen viisaampi kuin Jeesuksen aikainen maailma? Osaammeko me arvioida tulevaisuutta yhtään pidemmälle kuin sen verran, mikä juuri kulloinkin näyttää kiinnostavimmalta? Kiinnitämmekö mekin huomiomme vain siihen, mitä on nenän edessä ja mihin voimme välittömästi vaikuttaa? Vai osaammeko valmistautua johonkin, mikä ei ole aivan kättemme ulottuvilla, eipä edes suoraan meidän nyt päätettävissämme?

On vaikeaa vaikuttaa asioihin, jotka paljastuvat vasta vähitellen. Silti ne merkittäviltä osin riippuvat jokapäiväisistä valinnoistamme. Emme esimerkiksi tiedä, millaisessa Suomessa lapsenlapsemme tulevat omat lapsenlapsensa kasvattamaan. Emme kykene siihen välittömästi vaikuttamaan. Mutta silti me luomme sille pohjan ja näytämme suunnan jo nyt.

Tulevaisuus on kuitenkin aina täynnä epävarmuuksia. Se on tuntematon ja sisältää yllätyksiä, asioita, joita emme tulleet edes ajatelleeksi. Mutta ne voivat olla myös hyviä yllätyksiä. Asiat kehittyvätkin monessa mielessä paremmiksi eivätkä vain huonommiksi. Epäilemättä kumpaakin tullaan kohtaamaan, mutta kumpaan haluamme mielemme kiinnittää, luottamukseen vai ahdistukseen? Onko tulevaan suhtauduttava toivoen vai peläten? Ollako optimisteja vai pessimistejä? Molemmat tulevat aina olemaan osaksi oikeassa, sillä kumpikin odotus osuu johonkin. Kummalla asenteella on silti parempi mennä eteenpäin, saada ja kasvattaa lapsia, kehittää maata ja rakentaa yhteiskuntaa?

Jeesusta koetelleet fariseukset tivasivat häneltä merkkiä taivaasta. He halusivat saada todistuksen siitä, että Jeesus puhui jumalallista totuutta. Miksi he sellaista pyysivät? Vain siksi, koska he eivät tahtoneet tulla vakuuttuneeksi siitä, mitä jo näkivät ja kuulivat. He olisivat halunneet samanlaisen välittömästi vaikuttavan merkin, jollaisten varassa säätä ennusteltiin. Mutta sellaista ei heille annettaisi, sillä he olivat jo nähneet ja kuulleet kylliksi, vaan eivät tulkinneet sitä oikein. He eivät olleet ymmärtäneet, mitä Jeesuksen puheet ja teot merkitsivät. He eivät olleet tunnistaneet, että siinä oli heille merkki uuden ajan koittamisesta. He eivät olleet nähneet, että Jeesus on enemmän kuin vain yksi opettaja lisää, heidän kilpailijansa.

Jeesus itse on todellinen merkki taivaasta: hänet on Jumala lähettänyt tuomaan ilosanoman taivaasta, sovittamaan ihmiskunnan synnit ja avaamaan ihmisille ikuisen elämän. Jumala lähetti Poikansa syntymään ihmiseksi, ottamaan ihmisen osan kannettavakseen, suostumaan sen rajoituksiin, nälkään, kipuun ja tuskiin sekä lopulta myös kuolevaisuuteen. Jeesus kärsi ristillä kidutukset ja kuoleman ottaakseen näin Jumalana osakseen sen, miten pahasti vain ihminen voi kärsiä toisten ihmisten vihan, kateuden, itsekkyyden ja ylpeyden vuoksi.

Jeesus lupaa kuulijoilleen ”Joonan merkin”. Se tarkoittaa sitä, että hän kuolee ja hänet haudataan, mutta hän nousee kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin Joona aikoinaan pelastui suuren kalan vatsasta. Jeesuksen vastustajat saisivat nähdä, mitä merkitsee, kun hänet herätetään kuolleista. Koko maailma on jo vähitellen saanut siitä kuulla, ja sadat miljoonat maailman ihmiset ovat tähän merkkiin luottaen löytäneet elämälleen kestävän perustan. He ovat saaneet toivon, he katsovat tulevaisuuteen luottavaisesti. He uskovat kaiken olevan Jumalan käsissä, tuli mitä tuli. Oli edessä millaisia koettelemuksia tahansa, Jumala ei hylkää eikä jätä, vaan aina rakastaa luomaansa ja lunastamaansa ihmiskuntaa.

Nyt voivat osat vaihtua: Koska Jumala on ottanut kantaakseen ihmisen kärsimyksen maailman synnin tähden, hän antaa ihmiselle tilalle oman jumalallisen ikuisuutensa. Hän lahjoittaa pyhyyden sille, joka uskoo Kristukseen. Tätä voi jo kutsua hyväksi tai suorastaan autuaaksi vaihtokaupaksi!

Me vietämme tänään kirkkovuodessa Reformaation päivää ja muistamme erityisesti Martti Lutherin työtä. Luther kirjoittaa pienessä kirjasessaan Kristityn vapaudesta seuraavasti:

”Vaikka Kristus on Jumala ja ihminen, joka ei milloinkaan ole tehnyt syntiä ja jonka hurskaus on voittamaton, iankaikkinen ja kaikkivaltias, niin hän tämän vihkisormuksen, uskon, välityksellä ottaa omikseen uskovan sielun synnit ja menettelee niin kuin hän itse olisi ne tehnyt. Niin täytyy syntien hukkua ja upota häneen, sillä hänen voittamaton vanhurskautensa on liian voimakas vastustaja kaikille synneille. Siten sielu morsiuslahjansa, se on uskonsa, välityksellä puhdistuu kaikista synneistään, tulee vapaaksi, pääsee siteistään sekä saa lahjaksi ylkänsä Kristuksen iankaikkisen vanhurskauden.” (Kristityn vapaudesta, § 12)

Uskon lahjana on täydellinen syntien anteeksiantamus ja ikuinen elämä. Sellaisesta ei saa muuta merkkiä kuin sen, jonka Jeesus itse sanassaan meille antaa luvatessaan iankaikkisen elämän. Tähän lupaukseen usko tarttuu ja riippuu siinä kiinni, vaikka miltä näyttäisi. Apostoli Paavali kirjoitti siitä tänään luetussa kappaleessa Roomalaiskirjeestä: ”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen.” (Room. 5:2)

Vaikka maailma ja oma elämä näyttäisivät aivan mahdottomilta, on kuitenkin Jumalan armo suurempi. Se on suurempi kaikkia lankeemuksia ja kaikkea sitä itsekeskeisyyttä ja ylpeyttä, mikä maailmaa vaivaa ja mitä emme pysty itse itsestämme pois juurimaan. Se asuu meissä hautaan asti, mutta Kristuksen tähden saamme sen kaiken anteeksi.

Kun Luther oli nuorena munkkina luostarissa, häntä ahdisti juuri tämä: Miten voisin kelvata Jumalalle, kun en koskaan pääse eroon synneistäni vaikka ne kuinka tarkoin ripissä tunnustan? Jumala on pyhä ja vanhurskas ja vaatii ihmiseltäkin pyhyyttä ja vanhurskautta. Luther koki, että Jumala itse ahdisti häntä pyhän lakinsa vaatimuksilla. Hän kertoo, että hän vihasi puhetta Jumalan vanhurskaudesta, sillä hän koki sen merkitsevän, että Jumala vihaa häntä eikä päästä häntä vihansa alta.

Näissä nuoren munkin ahdistuksissa Lutheria auttoi hänen rippi-isänsä ja sielunhoitajansa Johann von Staupitz. von Staupitzilla oli suuri vaikutus siihen, että Luther löysi Jumalan armon. Kun Luther valitteli hänelle tuskiaan, Staupitz auttoi hänet ymmärtämään, että evankeliumissa on kysymys Jumalan rakkaudesta eikä vihasta. Hänen kerrotaan sanoneen Lutherille: ”Ei Jumala ole vihainen sinulle. Sinä olet vihainen Jumalalle.”

Kukaan ei kykene rakastamaan vihaista Jumalaa. Mutta rakastavaan Jumalaan tahtoo jokainen uskoa. Joka Kristukseen uskoo, myös rakastaa häntä, koska hän antaa kaikkein suurimman lahjan. von Staupitzin tunnuslauseena olivat sanat Psalmin 119 jakeesta 94, latinaksi Tuus sum, salvum me fac, suomeksi ”Kuulun sinulle, pelasta minut”. Se on hyvä omaksua lyhyeksi rukoushuokaukseksi, jonka voi lausua vaikka joka päivä. Se on helppo muistaa ja lohdullinen rukoilla kaikissa peloissa ja huolissa, niin onnessa kuin vastoinkäymisessä, terveydessä ja sairaudessa, niin, ja lopulta myös kuolemassa. Se saa ihmisen katsomaan oikeaa merkkiä, Kristusta, ja hänen voittoaan kuolemasta.

Tähän sanomaan vastaamme nousemalla ja yhtymällä uskontunnustukseen.