Täällä sinulla on hyvä osa

Evankeliumi Luukas 10:38–42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Rakkaat kristityt, satavuotiasta Halkivahan kirkon juhlaa viettävä kansa. Tämä kirkko on kyläläisten aikaansaama. Se on heidän alun perin rukoushuoneekseen rakentama ja sittemmin kirkoksi muokkaama. Se on tahdonvoiman osoitus pienen, tuolloin Vesilahteen kuuluneen kylän asukkailta. Jo parikymmentä vuotta ennen kuin tämä vihittiin kirkoksi, kyläläiset käynnistivät rukoushuoneen hankkimisen. Se otettiin käyttöön 1908. Niinpä tämä rakennus täyttää Jumalan sanan julistamisen paikkana ja Halkivahan ihmisten kokoontumispaikkana oikeastaan jo 118 vuotta.

Mitä nuo 118 vuotta tai viimeiset 100 ovat tämän kylän asukkaille merkinneet? Kysytäänpä sitä tänne kokoontuneelta seurakunnalta. Kuinka moni teistä ensinnäkin muistaa käyneensä tässä kirkossa jo ennen kuin se täytti 50 vuotta? Nostakaapa kättä. – Kuka tietää tai arvioi tulleensa kastetuksi täällä? – Entä onko täällä toimitettu konfirmaatioita? Onko joku päässyt ripille täällä? – Onko joku vihitty avioliittoon täällä? – Tietääkö joku vanhempiensa tulleen vihityiksi täällä? – Entä onko joku osallistunut hautaan siunaamiseen täällä?

Seuraava kysymys järjestyksessä varmaan olisi, onko joku jo ennättänyt osallistua omiin hautajaisiinsa täällä! Mutta sellaisen sijasta kysynkin, kuka on käynyt täällä jumalanpalveluksessa tänä vuonna? – Huomatkaa, että tämä päivä lasketaan mukaan. Kaikki kädet nousevat!

Kaikesta tästä huomaa, että halkivahalaiset rakensivat kirkkonsa käyttöä varten. Se ei ole vain monumentti, joka tien varressa julistaa ohi ajaville paikallista identiteettiä: täällä ei ollakaan sivukylällä vaan kirkonkylällä! Tämä kirkko on rakennettu hengellistä elämää varten, mistä ovat esimerkkejä kaikki edellä luetellut tapahtumat, olivat ne sitten perhejuhlia, kylän juhlia tai koko seurakunnan juhlia.

Nuo juhlahetket ovat pyhittäneet hengellisiksi jumalanpalveluksiksi ne sanat, joita täällä on Raamatusta luettu tai joita on rukouksina lausuttu tai mielessä huokaistu, tai ääneen virsinä laulettu. Täällä Jumala on lähestynyt halkivahalaisia, ja täällä he ovat vastanneet Jumalan kutsuun omilla hiljaisilla rukouksillaan tai vain päänsä painamisella, alttarikaiteen ääreen polvistumisella, ehtoollisen nauttimisella tai siunauksen vastaanottamisella. Ne ovat kaikki merkkejä sisäisestä uskosta, toivosta ja Jumalan läheisyyden kaipuusta, vaikka sitä olisi joskus vaikea sanoittaa.

Nuo hetket tässä kirkossa ovat ehkä olleet elämän taitekohtia. Niissä on siirrytty jostain elämänkaaren vaiheesta toiseen. Ne ovat voineet olla iloisia käänteitä, uuden alkuja ja sen näkemistä, että jotain hyvää on odotettavissa. Tai ne ovat voineet olla murroskohtia, jossa jokin vaihe jää peruuttamattomasti taakse eikä enää ole jäljellä muuta kuin suru, muistot ja kaipaus. Tai ne ovat voineet olla säännöllisesti toistuvia pysähtymisiä ja rauhoittumisia kuuntelemaan sanaa ja musiikkia. Kaikki ovat olleet hiljaisia antautumisia Jumalan hoidettavaksi sanan, rukouksen, ehtoollisen ja musiikin välityksellä.

Kun ihminen jättää kaiken arkisen aherruksen hetkeksi sivuun ja omistautuu kuuntelemaan Jumalan puhetta edes vähän aikaa, hän voi tavoittaa elämän syvän perustan. Sellaisen hetken jälkeen ehkä näkee oman elämänsä selvemmin osana Jumalan suurta suunnitelmaa. Silloin liittyy johonkin itseään ja omia huoliaan paljon suurempaan ja voi kokea olevansa Jumalan rakastama; olevansa hänen turvissaan, tuli mitä tuli. Ihminen ei ole yksinäisyyteen viskattu selviämään omin neuvoin ja omin voimin elämästä ja sen vastoinkäymisistä, vaikka hänestä voi monesti sellaiselta tuntua. Se elämä, jonka hän on saanut, on Jumalan lahjaa, ja Jumala kannattelee luomaansa läpi elämän. Jumala kannattelee myös antamalla lähimmäisiä, joita nyt näemme paljon täällä kirkossa.

Pienestä hetkestä Jumalan läheisyydessä kuultiin esimerkki lukemassani evankeliumissa. Siinä Jeesus vierailee kahden sisaruksen kodissa. Martta häärii kaikessa sellaisessa, mitä kunnon ihmiseltä voi kuvitella odotettavan. Hän tahtoo osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä onhan se hyve, jollaista Jumalakin tahtoo ihmisten noudattavan. Maria sen sijaan vain istuu kuuntelemassa taloon saapunutta opettajaa eikä jaa kotitehtäviä sisarensa kanssa.

Myönnän, että minunkin sympatiani ovat usein Martan tyyppisen henkilön puolella ja että minullekin Jeesuksen pitää muistuttaa, että ei kotitehtävien tasaaminen ole kaikki kaikessa. Me ihmiset helposti huomaamme sen, milloin joku toinen lepää, kun itse pitää hoitaa joitain velvollisuuksia. Paljon harvemmin huomaamme sitä, jos itse lepäämme toisen hääriessä. Harvoin silloin muistaa, että voisi ihan hyvin nousta sohvalta jakamaan taakkaa.

Mutta Jeesuksella on yllättäen toinen sanoma kuin itselleen tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta peräävällä ihmisellä. Antaako hän siis luvan lepäillä ja jättää toisen yksin rehkimään? Ei, vaan hän esittää Martallekin kutsun keskittyä kuuntelemaan, avaamaan sydäntään ja tekemään tilaa Jumalan sanalle. Se oli viesti ahkeralle kotinsa hoitajalle. Sen ymmärsivät halkivahalaiset toistasataa vuotta sitten, siksi he astuivat kodeistaan ulos ja ryhtyivät sitä tarkoitusta varten rakentamaan itselleen kirkkoa.

Minua mietityttää tässä evankeliumin kohdassa se, mitä kaikkea mahtoikaan Jeesus puhua Marian kuunnellessa. Hänellä oli varmasti paljon tärkeää opetettavaa ja mieleen painettavaa. Mutta siitä kaikesta on säilynyt meille ainoastaan tämä Martalle osoitettu pieni näpäytys ja Marian oikean valinnan kehuminen. Miksi juuri se jäi muistiin ja päätyi evankeliumikirjaan kaikista Jeesuksen sanoista tuossa talossa? Vainko siksi, kun siinä nousi esiin sisarusten välinen jännite, kenties keskinäinen kateus? Millaisina tunnettiin nämä naiset vasta syntymässä olevassa Jerusalemin kristillisessä seurakunnassa? Sanottiinko tässä rivien välissä jotain heidän väleistään?

Kirkossa kävijältä saattaa mennä ohi paljonkin hyvää ja tarpeellista Jumalan sanaa. Mutta jokin yksilöllinen ja kohti käyvä sana muistetaan. Ehkä se voi tänään olla tällainen: tämä kaunis Halkivahan kirkko on sinun kirkkosi. Täällä sinua hoivaa Jumala, täällä hän vakuuttaa sinulle rakkauttaan, täällä hän kannattelee sinua. Kun kuulet tämän kirkon ainutlaatuisen suuren kellon äänen, lähde tännepäin. Kun täällä kuuntelet Jumalan ääntä, sinulla on hyvä osa, jota ei oteta sinulta pois, tapahtui elämässäsi muuten mitä tahansa.

Tähän sanomaan vastaamme nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.