Alustus Suomen ekumeenisen neuvoston seminaarissa Lahdessa 31.10.2023

Viikko sitten tuli täyteen 375 vuotta Westfalenin rauhasta. Aikoinaan se oli päättänyt Eurooppaa 30 vuotta repineen uskonsodan. Rauhan merkkipäivä meni ohi vähällä huomiolla, kun samaan aikaan seurattiin sotatilanteen kehittymistä Ukrainassa sekä sotatoimien kasvua Israelissa ja Palestiinassa.

Kolmikymmenvuotinen sota oli kauhea katastrofi koko maanosan kannalta. Kristityt olivat yhden kokonaisen sukupolven ajan systemaattisesti vihanneet sekä tuhonneet, teurastaneet, ryöstäneet ja raiskanneet samaan Herraan uskoneita. Sen olivat sotajoukot tehneet muodollisesti puolustaakseen vapaata oikean uskonnon harjoittamista, mutta toki samalla tavoitellakseen myös vaikutusvaltaa, rikkautta ja mainetta. Olipa mukana kelpo joukko suomalaisiakin sotureita; olemme paljon kuulleet Hakkapeliittojen urheudesta ja laulaneet, miten ”pojat, kansan urhokkaan, Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla vertaan vuoti.” Monessa suomalaisessa luterilaisessa kirkossa on sotasaalina Saksasta tuotua tavaraa, on saarnatuoleja, tauluja, veistoksia, ehtoollishopeita jne. Niiden avulla on meillä monta vuosisataa harjoitettu hartautta ja rukoiltu Herralta rauhaa, tuskin muistaen, että esineiden tänne saapumisella on verinen historia.

Samalla kun vietämme ensimmäisen suomalaisen uskonnonvapauslain satavuotisjuhlia ja nykyisen lain 20-vuotisjuhlia, muistamme, etteivät kristillisten kirkkojen väliset suhteet ole suinkaan aina olleet pelkästään rauhanomaiset, eivät edes kunnioittavat, saati rakastavat. Toiselle ei välttämättä ole tässä kristillisen kulttuurihistorian maanosassa aina suotu edes olemassaolon oikeutta, vaan kun valtaa pitää yksi Jeesuksen opetusten nimiin vannova joukko, on toinen saanut rukoilla samaa rauhan Herraa piilossa henkensä kaupalla. 30-vuotisen sodan kuuluisa lopputulos ”kenen maa, sen uskonto” ei yksistään taannut rauhaa tai toisen kunnioitusta, vaan päinvastoin antoi oikeutuksen vainolle ja maasta karkottamiselle. Vasta myöhemmät vuosisadat ovat antaneet hallitsijan tunnustukseen nähden eriuskoisille oikeuksia rakentaa samaa yhteiskuntaa. Mutta ainakin sota opetti, ettei toisten käännyttäminen pakolla voinut onnistua, vaan vakaumusten erilaisuus on pysyvä poliittinen realiteetti. Niille on annettava tilaa, olkoonkin, että tilaa ei ole tahdottu antaa aivan omaan naapurustoon. Toleranssi on ollut vaikeaa opeteltavaa meidän päiviimme asti.

Westfalenin rauha ei ollut mikään ekumeeninen saavutus. Se tuskin lisäsi yhteisymmärrystä, ehkä pikemminkin syvensi katkeruutta. Vaikka yhtäältä voidaan sanoa, että kyseessä oli viimeinen eurooppalainen uskonsota, on meidänkin aikamme kuullut uskonnollista retoriikkaa sodankäynnin kannustimena. En toivo, että enää kristittyjä motivoitaisiin hyökkäämään kenenkään kimppuun sillä perusteella, että muut uskovat väärin. Suuntaus on ollut kohti yhteyttä jo ainakin reilun vuosisadan, jos ajattelemme vaikkapa vain organisoituneen ekumeenisen liikkeen syntynä pidettyä Edinburghin lähetyskonferenssia 1910. Siitä lähtien ovat kirkot etsineet niin yhteisen uskon, yhteisen palvelun kuin yhteisen todistuksen piirissä Kristuksen rukouksen mukaisesti ykseyttä, ”jotta maailma uskoisi” (Joh. 17).

Samalla, kun siirrymme uskonnonvapauslain satavuotisjuhlasta ensi vuoteen, pääsemme viettämään erään ekumeenisesti tärkeän merkkipaalun 25-vuotisjuhlaa. Luterilaisen maailmanliiton sekä Roomalais-katolisen kirkon välinen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista allekirjoitettiin v. 1999 Augsburgissa, reformaation päivänä 31.10., joka meillä sivumennen sanoen onkin juuri tänään käsillä. Päivää vietetään Martti Lutherin aneteesien julkaisun muistoksi monissa kirkoissa juuri tänä kalenteripäivänä, Suomen ev.-lut. kirkossa puolestaan se on 22. helluntain jälkeinen sunnuntai, juuri toissa päivänä.

Tänään meillä on siis tuon asiakirjan juhlallisen allekirjoittamisen 24. vuosipäivä. Viime vuosina se on otettu vastaan ja omaksuttu myös metodistikirkkojen, reformoitujen kirkkojen ja anglikaanisten kirkkojen globaaleissa kommuunioissa. Siitä on siis tullut viiden perheen oma, ja se yhdistää laajasti läntistä kristikuntaa. Harva ekumeenisen liikkeen asiakirja on näin laajasti hyväksytty. Mikä on sen salaisuus?

Yhteinen julistus pyrki kokoamaan yhteen sen, mitä me uskomme pelastuksesta. Miten tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä? Juuri tähän kysymykseen olivat keskittyneet Lutherin ajan kiistat, ja juuri niihin kudottiin myös keskinäisiä oppituomioita. Joka toisin opettaa, olkoon kirottu, anathema sit, lausuttiin monissa 1500-luvun teksteissä. Tämän asiakirjan laatijat pyrkivät tietoisesti ylittämään erottavat tekijät, sovittamaan eriävät näkemykset keskenään siten, että ne eivät sulje toisiaan pois vaan ovat avoimia toistensa suuntaan. Tätä kutsuttiin erot sovittavaksi yksimielisyydeksi. Monia eroja toki on jäänyt voimaan, kaikesta ei olla samaa mieltä. Mutta pelastuksen perusasioista vallitsee sellainen yksimielisyys, ettei ole aihetta tuomita toista. Niinpä kyettiin lausumaan, että kun yhdessä opetamme sillä tavoin kuin tässä asiakirjassa sanotaan, meidän keskinäiset oppituomiomme eivät enää ole voimassa. Ne eivät osu kohteeseensa, sillä olemme löytäneet riittävän yksimielisyyden perustavista totuuksista.

Yksimielisyys perustuu viime kädessä siihen, että uskomme yhteen ja samaan Kristukseen ja kuuntelemme häntä. Kun huomio kiinnitetään Kristukseen, hänen persoonaansa ja hänen lahjoihinsa, Kristus muuttaa meitä. Niinpä yksi tämän asiakirjan lähtökohtia oli yhteinen syventyminen Raamatun tutkimiseen:

”Näihin uusiin näkemyksiin on johtanut yhteinen tapamme kuunnella Jumalan sanaa pyhässä Raamatussa. Me kuulemme yhdessä evankeliumin, että ’Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän’ (Joh. 3:16).” (YJV § 8)

Vanhurskauttamisoppi juurtuu asiakirjassa kristinuskon perustaviin opinkappaleisiin Jumalan kolmiyhteydestä sekä Kristuksesta Jumalan Poikana ja ihmisenä. Kun pelastusta käsitellään tässä kokonaisuudessa, myös yksimielisyys on saavutettavissa:

”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.” (YJV § 15)

Olennaista yksimielisyyden saavuttamisessa on huomion kiinnittäminen Kristuksen persoonaan. Hän itse on meidän vanhurskautemme ja me tulemme siitä osallisiksi. Toki Kristus on tehnyt pelastusteot hyväksemme, mutta tässä ei seurata sellaista polkua, jossa puhuttaisiin Kristuksen ansioista meidän puolestamme ja jotka sitten luettaisiin meidän hyväksemme. Sellainen puhe on toki ollut tuttua luterilaisille, mutta se tekee pelastuksen asiasta jonkinlaista oikeudenkäyntiä ja Jumalan armosta tuomarin vapauttavan päätöksen, joka julistettaisiin jossain taivaan tuomioistuimella. Tätä on kutsuttu ”forensiseksi vanhurskauttamiseksi”, sillä se tapahtuu julistamisena taivaan foorumilla. Mutta nyt olikin kyse läsnäolevan Kristuksen vanhurskaudesta, joka perustuu Kristukseen itseensä. Näin kyetään selkeämmin yhdistämään se, ettei Jumala lue ihmiselle hänen syntejään, ja että hän vaikuttaa Pyhän Hengen kautta ihmisessä toimivaa rakkautta:

”Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen on yhdistetty uskossa Kristukseen, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1.Kor. 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo.” (YJV § 22)

Tätä korostivat asiakirjan laadinnassa erityisesti suomalaiset teologit. Mukana työssä vaikuttanut piispa Eero Huovinen on kertonut taistelleensa sitkeästi saadakseen asiakirjan keskeiseen kohtaan, noiden kahden puolen yhteen liittämiseen seuraavan lauseen:

”Vanhurskauttaminen ja uudistuminen kuuluvat yhteen uskossa läsnäolevan Kristuksen kautta.” (YJV § 26)

Uskossa läsnäoleva Kristus oli suomalaisen Luther-tutkimuksen pelastusopillinen löytö, joka 1970-luvun lopulta lähtien nosti täkäläistä teologista tutkimusta kansainvälisen huomion kohteeksi. Se nousi alun alkaen esiin ekumeenisissa kohtaamisissa ja se pääsi myös vaikuttamaan ekumeenisissa kohtaamisissa, samalla kun se auttoi suomalaisia luterilaisia paremmin ymmärtämään omaa kirkkoaan ja omaa uskonperintöään. Se oli löytö, joka auttoi luterilaisia näkemään, että uskomme pelastuksesta Kristuksessa ei ole syntynyt reformaatiossa omana korostuksenaan vaan se noudattaa yhteistä vanhakirkollista ja ekumeenista perintöä.

Suomalaisen Luther-tutkimuksen teemaksi läsnäolevan Kristuksen vanhurskauden nosti professori Tuomo Mannermaa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käydyissä neuvotteluissa. Neuvottelujen yhteydessä arkkipiispa Martti Simojoki tuki Mannermaan pyrkimystä löytää leikkauspiste luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen jumalallistamisopin välille. Sellaiseksi Mannermaa nosti Lutherin Isossa Galatalaiskirjeen kommentaarissaan esittämän käsityksen pelastuksesta Kristuksen läsnäolona uskossa. Siinä yhdistyvät niin ihmisen hyväksi luettava Kristuksen vieras vanhurskaus kuin se uudistava lahja, jonka ihminen saa. Kristityn uusi minä on itse Kristus, joka asettuu häneen asumaan. Näin ihminen tulee ”osalliseksi jumalallisesta luonnosta”, kuten lausutaan 2. Pietarin kirjeessä 1:4. Kyseessä ei toki ole tyystin sama kuin ortodoksinen theosis-oppi, mutta leikkauspiste sen ja luterilaisen käsityksen välillä.

Tuomo Mannermaan tutkielma In ipsa fide Christus adest (1979), joka perustui hänen Kiovassa 1977 pitämäänsä esitelmään, muodostui vaikuttavaksi työksi. Suppeudestaan huolimatta se toimi inspiraationa laajalle joukolle tekijänsä oppilaita ja synnytti suoranaisen ”koulukunnan”, jonka Luther-tutkimukset herättivät kansainvälistä huomiota. Saksassa siihen kohdistui suurempaa pidättyväisyyttä tai peräti torjuntaa, kun taas Yhdysvalloissa se herätti innostusta. Yhtäkkiä Suomi näyttäytyi kansainvälisen Luther-tutkimuksen eturivin maana ja Helsingin yliopisto sen intellektuaalisena voimanpesänä.

Uskossa tapahtuu ”onnellinen vaihtokauppa”: läsnä oleva Kristus ottaa syntisen synnit kantaakseen ja lahjoittaa tilalle oman pyhyytensä. Vanhurskaaksi lukeminen ja vanhurskaaksi tekeminen yhdistyvät hänen läsnäolossaan. Kristus alkaa vaikuttaa uskovassa sisältä päin. Kristityn teoista tulee Kristuksen tekoja ja puheesta Kristuksen puhetta. Hänet kutsutaan olemaan toiselle sitä, mitä Kristus on hänelle itselleen, tulemaan ”lähimmäisensä Kristukseksi” eli anteeksi antamaan tämän synnit, rakastamaan Kristuksen rakkaudella, peittämään toisen häpeä Kristuksen kunnialla.

Tätä Mannermaa kutsui reaaliseksi tai olemukselliseksi vanhurskauttamisopin tulkinnaksi erotuksena relationaalisesta eli suhteeseen perustuvasta. Ihminen ei ole vain Jumalan hengellisen vaikutuksensa kohde jostain tämän ulkopuolelta. Olemuksellinen vanhurskauttamisopin tulkinta antoi uutta syvyyttä kirkon toimintaan, kun sen valossa nähtiin läheisempi kolminaisuusopillinen ja kristologinen motivaatio erilaisiin seurakuntatyön muotoihin. Diakonian, sielunhoidon, rippikoulun, liturgiikan ja homiletiikan alat sovelsivat tätä löytöä uutta näkökulmaa ja hengellistä voimaa antavana teologisena perusteluna niin lähimmäisen hädän kantamisessa kuin saarnaamisessa ja sakramenttien toimittamisessa.

Mitä Kristuksen läsnäoloa painottava ”pelastusopillinen löytö” voisi merkitä kirkkojen yhteiselle todistukselle?

Ainakin sillä on ollut ekumeenista yhteyttä vahvistavaa vaikutusta. Ortodoksisen kirkon kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen tämä korostus etsiytyi vanhurskauttamisoppia koskevan luterilais-katolisen julistuksen lisäksi Helsingissä käytyihin luterilais-anglikaanisiin neuvotteluihin, josta se siirtyi Porvoon yhteiseen julkilausumaan:

”Meillä on ’sama käsitys Jumalan vanhurskauttavasta armosta, so. että meidät luetaan vanhurskaiksi ja Jumalan edessä yksin armosta uskon kautta Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ansioiden tähden. … Kumpikin perinteemme vakuuttaa, että vanhurskauttaminen johtaa ja sen tulee johtaa ”hyviin tekoihin”; oikea usko saa aikaan rakkautta’. Me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meitä hyviin tekoihin. Koska vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat saman jumalallisen tapahtuman eri puolia, ovat myös elävä usko ja rakkaus erottamattomia uskovassa.” (Porvoo § 32 c)

Kysymys on evankeliumin kokonaisvaltaisuudesta. Se sanoma, jota yhdessä julistamme, ei ole vain aate, jolle yritetään saada kannattajia, vaan elämän antava ja vapauttava sanoma, joka muuttaa ihmisiä. Se Kristus, jota julistamme, ei ole vain historian henkilö, jonka viisauksia yhdessä muistelemme ja toistelemme, vaan elävä persoona, joka meidän kauttamme vaikuttaa. Ne sanat ja teot, joita Kristuksen nimissä puhumme ja teemme, antavat todistuksen elävästä ja maailmaa muuttavasta persoonasta, eivät viime kädessä meidän uskostamme tai meidän palavuudestamme. Se rakkaus ja palveleva mieli, jolla ihmisiä kohtaamme, on itse Kristuksen rakkautta ja itsensä toisen puolesta antavaa palvelusta.

Saakoon Kristus läsnäolollaan vallata meidät ja vaikuttaa meissä niin, että maailma uskoo Jumalan lähettäneen hänet ja hänen lähettäneen meidät.