Kokoontunut seurakunta, läsnäoleva perheväki, omaiset ja ystävät. Olemme tulleet saattamaan Jouko Juhani Repoa, joka sai 92 vuoden, 3 kuukauden ja yhden päivän iässä elämän antajalta kutsun lähteä tästä elämästä. Tällä toimituksella osoitamme hänelle kunnioittavaa rakkautta ja kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä Jumala hänen välityksellään itse kunkin elämään halusi antaa. Jätämme hänet Jumalan huomaan turvautuen Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka sanoo: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” (Ilm. 1:18)

**

Jeesus sanoo:

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta — enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”

Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:1-6)

Rakkaat omaiset. Oman isän hautajaiset ovat ainutlaatuiset. Monet muistot ovat mielessä. Niin myös teillä jokaisella, kenellä lähempää, kenellä kauempaa. Äidilläni muistot ovat pitkältä yhteiseltä taipaleelta; teillä olisi ollut tänä keväänä 67. hääpäivä. Yhdessä pysyitte loppuun saakka toinen toiselta neuvot ja avut saaden.

Kun kotona ei isä enää pärjännyt, parin kuukauden hoitokotijaksokin huipentui puolison läsnäoloon vuoteen vierellä aivan viimeisten henkäystenkin hetkellä. Pitkältä matkalta taltioitui mieleen paljon elämän rikkautta ja monia koettuja vaiheita, yhdessä jaettuja ongelmia ja niistä selviämisiä. Saitte rakentaa turvallista elämää osana Suomen jälleenrakentamista ja suurta yhteiskunnallista kehitystä, jonka näitte koituvan jälkipolvienkin siunaukseksi.

Meillä lapsilla, lapsenlapsilla ja lapsenlapsenlapsilla on muistoja isästä, vaarista ja isovaarista. Sellaisia muistoja, joissa seurataan ja turvaudutaan johonkin tietävään, näppärään, vahvaan ja kokeneeseen, niin kuin vain turvautuu lapsi isään, vaikka ajan mittaan ymmärrettiinkin, ettei isä ihan kaikkea tiedäkään tai kaikkeen pystykään. Te isäni ystävät ja tuttavat hänen elämänsä erilaisista vaiheistaan ja harrastuksistaan muistatte hänet myös huolellisena ja huumorintajuisena, asiantuntevana ja ystävällisenä, maailmalle uteliaana ja leikinlaskuun valmiina.

Isä muisteli mieluusti hauskoja tapahtumia lapsuudestaan Viipurissa ja nuoruudestaan Nurmeksessa. Sota sotki koulupojan uravalintoja, mutta jo varhain hän kiinnostui radioista ja lennokeista – olisiko siinä jo näkynyt myöhempi veto tietokoneiden pariin ja valmius matkustamiseen? Viipurin ja Tampereen ammattikoulujen maalari- ja puuseppäkursseista oli paljon hyötyä myöhemmän elämän varrella, puhumattakaan Tampereella suoritetusta sähköteknikon oppimäärästä.

Kaikki tämä näkyi isän taidoissa käyttää kaikenlaisia työkaluja, uteliaisuudessa selvittää, mitä mikäkin laite on syönyt, ja miten mihinkin koneeseen tullut vika omin käsin korjataan. Sellaisten asioiden pariin paneuduttiin syvällisesti ja keskityttiin – ehkä samaa piirrettä on periytynyt jälkeläisiinkin?

Peukalo ei totisesti ollut keskellä kämmentä. Työn jälki oli aina huolellista ja viimeisteltyä, oli sitten kyseessä kaapinovien maalaaminen, hyllyn nikkarointi, lelujen veistely, radion rakentaminen tai auton jarrusylinterien vaihtaminen. Vaikka isä oli etevä erityisesti pikkutarkkuutta vaativissa tehtävissä, hän osasi olla myös suurpiirteinen sellaisissa hankalissa asioissa, joille ei voinut mitään. Niihin hän tokaisi ulkomaan komennuksillaan oppimansa arabian sanan: malis, antaa olla.

Isällä ehti olla monta kotia. Lapsuudessa evakkoaika tuotti useita väliaikaisia koteja, mutta aikuisenakin hän ehti asua monella paikkakunnalla, pisimpään kuitenkin täällä Kangasalla. Omalle perheelle talon rakentaminen ja kunnossapito oli melkoinen ponnistus, mutta tuli aika, jolloin siinä oli jo kahdelle liikaa tilaa. Kerrostalokolmiossa oli riittävästi, ja sieltäkin oli lopulta lähdettävä.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus lupaa, että hänen Isänsä kodissa on monta huonetta. Jeesus oli rakentajan poika; siksi kai hänen oli helppo verrata taivaan valtakuntaa tilavaan asuntoon, jossa on kaikilla hyvä olla. Ehkä taivaan valtakunnan hyvä olo ei kuitenkaan perustu siihen, että jokaiselle on ikioma, muista eristetty huone, vaan siihen, että siellä on tilaa olla muiden kanssa. Isällekin oli tärkeää saada olla toisten seurassa.

Juuri jälleennäkemistä ja rakkaiden uudelleen kohtaamista myös Jeesus lupaa opetuslapsilleen käydessään kohti omaa kuolemaansa. Hänen ylösnousemuksensa tulisi avaamaan taivaan ja ikuisen elämän kaikille kuolevaisille, jotka häneen turvaavat. Se voittaisi haudan vallan muidenkin kohdalla.

Isä oli kuoromies nuoresta lähtien. Täällä Kangasalla hän ehti laulaa monessa kuorossa. Kun viimeisen kerran tapasin isän niin, että hänen kanssaan saattoi seurustella, keksittiin laulaa joukolla ja Joukon kanssa Kesäpäivä Kangasalla.

Silloin tapahtui pieni ihme: muuten vaikeasti liikkuva ja hatarasti toisiinsa liittyvillä sanoilla sekavia lauseita puhuva isä nousi päättäväisesti tuolista omille jaloilleen, ryhdistäytyi suoraselkäiseksi kuin kelpo kuorolainen ja lauloi kanssamme koko laulun kaikki säkeistöt ulkoa. Sen jälkeen häntä piti taas tukea, ettei olisi pudonnut lattialle. Mutta tuon hetken hän oli kuin konsertissa. Vai olisiko hän jo ollut niin kuin se laulun kotka, joka kohoaa korkeuksiin keskustelemaan taivaan Pyhän Herran kanssa ja ihmettelee: jos jo maa on näin kaunis, miten ihana voikaan olla taivas!

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.