Luento Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlan sarjassa Tuomiokirkossa 26.8.2025

Viime keväänä etenimme luentosarjassa toiseen uskonkappaleeseen, joka koskee Jumalan Poikaa. Tämä osio on kaikkein pisin ja sijaitsee keskellä uskontunnustuksen kolmea kappaletta. Se jo viittaa siihen, että olemme nyt uskontunnustuksen ytimessä. Aiemmilla luennoilla on jo tullut selväksi, että erimielisyys juuri Kristusta koskevasta opista oli se sytyke, joka sai keisari Konstantinuksen kutsumaan piispat valtakuntansa kaikilta suunnilta kokoukseen hallintokaupunkiinsa Nikaiaan. Noin kolmesataa piispaa saapui, ja yhdessä he edustivat kristikunnan kokonaisuutta. Tästä kokouksesta alkoi tapa pitää suuria ja yhteisiä neuvonpitoja, kun pitäisi ratkaista kristillisen uskon kysymyksiä. Sitä tapaa kutsutaan kreikaksi synodaaliseksi; synodi tarkoittaa yhteisellä tien kulkemista. Latinaksi puhutaan konsiliaarisuudesta; konsiililla tarkoitetaan yhteistä kokoontumista neuvonpitoon.

Oppi Kristuksesta eli kristologia on siis uskontunnustuksen sydämessä. Viime kerralla käsittelimme uskontunnustuksen tärkeintä ja vaikeinta sanaa, kreikan käsitettä homoousios, jonka mukaan Poika on ”samaa olemusta kuin Isä”. En mene enää tähän, vaan jatkan siitä, mitä merkitsee, että Poika on yhtä Isän kanssa. Sillä on ratkaiseva vaikutus siihen, mitä me uskomme Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen merkitsevän ihmiskunnan ja koko maailman kannalta.

 

Yksi Herra

Uskontunnustuksen ensimmäiset sanat ovat ”me uskomme yhteen Jumalaan”. Tässä painotetaan siis sitä, että Jumala on yksi, ei ole muita jumalia. Ensimmäinen kappale käsittelee Jumalan Isän persoonaa, kaiken Luojaa. Mutta kun toisessa kappaleessa aloitamme sen, lausutaan ”me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen”, voi herätä kysymys, ovatko nyt Jumala ja Herra kaksi eri asiaa. Onko sittenkin olemassa kaksi Jumalaa, vai onko tuo Herra jokin Isää alempi voimahahmo?

Monia askarruttaa tämä kristinuskon perustavin mysteeri, ja sen vuoksi Jumalan Poika helposti väikkyy mielikuvissamme jonkinlaisena väliolentona ihmisten ja Jumalan välillä; ei nyt aivan niin kuin kaikkivaltias Isä, mutta kuitenkin meitä muita ihmisiä verrattomasti viisaampana ja pystyvämpänä. Sana ”yhteen Herraan” pyrkii kuitenkin varmistamaan, että tästä ei ole kyse. Ei ole siis ylimpänä yksi Jumala ja sitten hänen lisäkseen vielä jokin enkeli tai supermies, jota kutsutaan Herraksi, vaan sanalla Herra tarkoitetaan juuri Jumalaa.

Ei ole siis kahta eri Jumalaa, ei erikseen Jumalaa ja toiseksi Herraa, vaan nimi Herra tarkoittaa juuri Jumalaa. Sen taustalla on Vanhassa testamentissa käytetty Jumalan nimi. Jumala ilmoitti itsensä Moosekselle, joka kysyi hänen nimeään. Antaessaan lakinsa Jumala sääti myös ensimmäisen käskyn: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia”, ja sen jälkeen myös käskyn ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä”, vanhassa suomen muodossa ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä.” (2.Moos. 20:2-7) Tässä esiintyvät siis Jumalan erisnimi, joka käännetty sanalla Herra, sekä yleisnimi jumala.

Jumalan nimi on Raamatun kääntäjille ollut arvoitus, sillä se esiintyy Vanhan testamentin hepreassa vain neljällä kirjaimella, JHVH. Ei ole täyttä varmuutta, mikä tuo sana oli, joskin todennäköisimmin se lausuttiin Jahve. Nimen lausumista kuitenkin vältettiin, sillä Jumalan nimi on pyhä. Siksi sillä kohtaa tekstiä luettaessa lausuttiin muuta, esimerkiksi sana ”nimi” ha-shem, tai ”herra”, adonaj. Näihin konsonantteihin vasta myöhemmin lisättiin vokaalimerkit, mutta päinvastoin varmistamaan, ettei pyhää nimeä vahingossa luettaisi sen oikeassa muodossa. Vokaalit lainattiin sanasta Herra, adonaj, ja niin syntyi kirjoitusmuoto, joka on luettu muodossa Jehova. On kuitenkin osoitettu kielitieteellisesti, että se ei ainakaan ole alkuperäinen, oikea lukutapa.

Kun Vanha testamentti jo ennen Uuden testamentin aikoja käännettiin hepreasta kreikaksi, siihen valittiin tuon Jumalan nimen kohdalle kreikan sana kyrios eli Herra. Siitä se tuli ensimmäisten kristittyjenkin käyttöön, ja Uudessa testamentissa Jumalaa kutsutaan Herraksi. Siksi myös Jeesusta puhutellaan Herraksi, ja kaikkein varhaisimmat uskontunnustukset olivat lyhyitä lauseita, joilla tunnustettiin että ”Jeesus on Herra”. Sillä siis tahdottiin sanoa, että Jeesus on itse Jumala, tuo sama Jumala, joka jo muinoin ilmoitti itsensä Israelin kantaisille ja joka puhui profeettojen kautta ja joka nyt viimeisinä aikoina on syntynyt ihmiseksi.

 

Ihmiseksi ja kärsiväksi syntynyt

Tässä on kristinuskon syvin salaisuus. Nimenomaan Jumala syntyy ihmiseksi. Isä ei lähettänyt jotain käskyläistään, enkeliä, eikä vastaavasti kutsunut jotakuta sopivaksi katsomaansa ihmistä ryhtymään pojakseen. Hän kyllä kutsui yhden ihmisen, nimittäin nuoren naisen, Neitsyt Marian, tulemaan ihmiseksi syntyvän Pojan äidiksi, mutta Jumala ei valinnut muita välittäjiä. Isä lähetti Pojan, eli samaa olemusta itsensä kanssa olevan jumaluuden toisen persoonan, joka on aikojen alusta asti ollut, Isästä syntyneenä. Koska Isä ja Poika ovat yhtä, Jumala siis itse valitsi tulla ihmiseksi.

Jeesuksesta sanotaan, että hän ”tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”, apostolisen uskontunnustuksen sanoin ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta”. Hänessä ovat siksi niin jumaluus kuin ihmisyys; hänellä ei ole maallista eli ”lihallista” isää, mutta hänellä on äitinä ihminen ja ihmiseksi syntyneenä alkuperänä Jumala. Mutta silti kyseessä ei ole ihmisen ja Jumalan jonkinlaisesta sukupuolisesta kanssakäymisestä syntynyt lapsi, kuten esimerkiksi kreikkalaisissa antiikin jumaltarustoissa. Kristillisessä kolminaisuudessa ei ole isä, äiti ja poika, vaan Jumalan kolme persoonaa, Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Nämä kolme pitävät yhtä, sillä he ovat kaikki samaa Jumalaa. Jeesus on ihmiseksi syntyneenä myös Jumala, onhan hän syntynyt Pyhästä Hengestä.

Myös Herramme äiti Maria mainitaan uskontunnustuksessa; hänen neitsyytensä ja Jumalan äidiksi tulemisensa on siten myös uskomme kohde, jota ei voi eikä tarvitse inhimillisellä järjellä rationalisoida. Nikean konsiilia myöhemmissä oppiriidoissa hänelle todettiin kuuluvan kunnianimi Jumalansynnyttäjä, kreikaksi Theotokos ja latinaksi Deipara, sillä hän ei synnyttänyt vain ihmisen poikaa vaan Jumalan Pojan. Hänen esikoisensa on ollut Jumalan Poika Betlehemin seimestä asti.

Neitsyt Mariaa kutsutaan myös Autuaaksi Neitsyeksi, kuten Luukkaan evankeliumissa häntä ylistetään, ja Pyhäksi Mariaksi, koska hän sai Jumalalta erityisen siunauksen. Siksi hänelle kuuluu kaikista ihmisistä korkein kunnia, koska hän on saanut kantaa Jumalaa kohdussaan ja synnyttää Jumalan Pojan.

 

Jumala alensi itsensä

Tästä kaikesta me myös näemme, että Pyhä Henki, neitseellinen sikiäminen ja Jumalan Pojan ihmiseksi syntyminen kuuluvat yhteen. Siinä on monelle terävälle järjelle kyllin monta mysteeriä ja loukkaantumisen aihetta. Miten tällainen voisi olla mahdollista, ja miksi sellainen olisi edes kaikkivaltiaalle tarpeellista? Miten tällainen voi olla nykyihmiselle selitettävissä, tai miten tällainen voisi olla keskustelukelpoista puhetta luonnontieteiden kanssa, tai miten tällaista voi edes esittää muiden uskontojen edustajille, joiden käsitys jumalasta tai jumalista on tyystin toisenlainen?

Luodakseen keskustelukykyistä ja järkeenkäypää oppia monet mieluummin uskoisivat toisenlaiseen Jumalaan ja Jumalan Poikaan. Aika ajoin julkisuuteen tarjotaan jonkinlaisina uusina tutkimustuloksina tai muuten viisaina aatteina uutta kristologiaa, jossa kuvataan Jeesus hyväksi ihmiseksi, jonka Jumala sitten korotti kunniaan. Tällainen Jeesus voi johtaa meitä nöyryyteen, viisauteen, rauhaan ja rakkauteen, millaista vastaan ei kenelläkään ole mitään sanottavaa. Sellainen Jeesus kelpaa viisaimmillekin ihmisille, samoin kuin myös toisenlaista jumalaa palvoville.

Mutta tällöin poistuu kristinuskon syvin mysteeri ja uskon sisältö latistuu ihmisopiksi. Jos Jumala ei itse synny ihmiseksi, mitä elämää suurempaa merkitystä meille voi olla parin vuosituhannen takaisen juutalaisen rabbin sanoilla, teoilla ja kuolemalla? Ellei sitä kaikkea ole meille puhunut tehnyt tai omassa itsessään kärsinyt Jumala, miten se meitä tuhansien kilometrien ja vuosien takaisia ihmisiä mitenkään liikuttaisi?

Niinpä Jeesuksen kärsimys ja kuolema eivät ole vain hyvän ihmisen tai etevän opettajan kokema väärä kohtalo, vaikka ne herättävät yhtä paljon meissä kuin Jeesuksen muinaisissa opetuslapsissa myötäkärsimystä, solidaarisuutta ja murhetta, vaan ne ovat nimenomaan Jumalan valitsema oma tie toimia ihmisen ja koko luomakunnan kanssa. Antautua kärsimykseen, antautua ihmisten käsiin, tulla vihattavaksi, piinattavaksi ja jopa surmattavaksi vastustajiensa käsissä.

Tämä on ihmiselle kertakaikkiaan käsittämätöntä: miksi kaikkivaltias Jumala sellaista tekisi, jos hän voisi pahan kerralla poistaa? Miksi Jumala pienentäisi itsensä, rajoittaisi omat voimansa ja tekisi itsensä heikommaksi kuin pahuuteen kykenevät ihmiset? Miksei hän vain yhdellä suunsa henkäyksellä puhaltaisi mokomat herodekset, pilatukset, hitlerit ja stalinit pois paikoiltaan? Mutta näin Jumala valitsi sovittaakseen ihmiskunnan synnit ja lunastaakseen sen vapaaksi kuoleman vallasta. Antautuakseen itse viattomaksi ja puhtaaksi uhriksi. Uskontunnustus sanoo tästä kokonaisuudesta: ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi… syntyi ihmiseksi… ristiinnaulittiin… kärsi kuoleman ja haudattiin…” Aivan uskontunnustuksen keskellä on juuri se, että Jumala ei keskittynyt itseensä vaan kääntyi ihmisen puoleen ja antoi itsensä heidän veroisenaan heidän käsiinsä.

 

Kristuksen kuolema sovittaa synnit

Nikean tunnustus ei oikeastaan käsittele kovinkaan paljon sitä, mitä Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsevät. Siihen eivät isät upottaneet lainkaan niin paljon pohdintoja kuin Isän ja Pojan suhteen selvittämiseen. Mutta juuri tuo noiden suhteen selvittäminen ratkaisee myös, mistä ristinkuolemassa on kysymys.

Jeesus ei kuollut vain sellaisesta syystä, että hänet väärin ja epäoikeudenmukaisesti tuomittiin. Hän oli ”meidän pelastuksemme tähden” syntynyt ihmiseksi, ja hänet, kuten tunnustus lausuu, ”ristiinnaulittiin meidän puolestamme”. Jumalan ihmiseksi tuleminen, hänen sikiämisensä Pyhästä Hengestä ja syntymisensä Neitsyt Mariasta tähtäsi juuri tähän: meidän tähtemme, meidän puolestamme. Jumala itse toimii meidän tähtemme ja Pojan kuolemalla sovittaa meidän syntimme.

Sovitusajatuksen taustalla on juutalainen uhriteologia. Sovitus tapahtui siirtämällä kansan synnit viattoman uhrieläimen päälle, ja sen jälkeen tämä uhrattiin. Verenvuodatus ja syntien sovitus kuuluivat juutalaiseen temppelikulttiin. Mutta kun Jeesus oman kärsimyksensä edellä, Jerusalemin kaupunkiin ratsastettuaan, puhdisti temppelin rahanvaihtajista, hän samalla ilmoitti, että nyt loppuu uhraaminen syntien sovitukseksi. Nuo rahanvaihtajat olivat työssään sitä varten, että saatettiin ostaa eri valtakuntien rahoilla erilaisia uhrieläimiä, kuten kyyhkysiä. Mutta nyt todellinen ja lopullinen Jumalan Karitsa on saapunut, pian hänet uhrataan, ja temppeliä ei enää tarvita siihen. Se on oleva rukouksen huone, kuten Jeesus sanoo viime sunnuntaina messuissamme luetussa Luukkaan evankeliumin kappaleessa.

Apostoli Paavali on paljon käsitellyt kirjeissään Kristuksen kuolemaa synnit sovittavana uhrina, esimerkiksi näin: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25), ”Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena.” (Room. 8:3), ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2.Kor. 5:21).

Myös Heprealaiskirjeessä käsitellään temppelin uhrien ja Kristuksen uhrin suhdetta, esim. näin: ”Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä.” (Hepr. 7:27) Johanneksen kirjeissä todistetaan Kristuksen kuoleman maailmanlaajasta merkityksestä: ”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” (1.Joh. 2:2)

Kun Jumalan Poika tuli ihmiseksi, hän otti itseensä maailman kaikkien ihmisten ihmisyyden. Jokainen saa pitää häntä veljenään, ja jokaisen omaan ihmisyyteen kiinnittynyt synti on hänen omassa ruumiissaan tullut sovitetuksi synnittömän Jumalan kanssa. Siksi hän voi antaa toivon koko maailmalle, ja siksi kirkon tehtävä on hänen kuolemaansa julistaa.

 

Ylösnousemuksen voima

Apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus kuoli ja hänet haudattiin. Tässä sanotaan, että Jeesus ”kärsi kuoleman” ja haudattiin. Tarkkaan ottaen kreikkalaisessa alkutekstissä ei ole sanaa ”kuolema”, vaan sanotaan, että Jeesus ”kärsi”. Tuo sana kuitenkin sisältää myös kuoleman, koska sitä seuraa hautaaminen. Selvyyden vuoksi siihen on meillä lisätty sana ”kuoleman”; en ole varma, lausutaanko sitä ortodoksisessa kirkossa. Joka tapauksessa kummankin mukaan toki Kristus kuoli. Mutta huomion ei pidä olla pelkästään kärsimyksen päätepisteessä, vaan muistaa, että Kristus oli tullut kärsiäkseen meidän ja koko ihmiskuntansa puolesta.

Jeesus haudattiin. Apostolinen uskontunnustus mainitsee tässä myös, että hän ”astui alas tuonelaan”. Nikean tunnustus ei käsittele sitä kysymystä, missä Jumalan Poika oli kuoleman ja ylösnousemuksen välillä. Vanhastaan on kuitenkin ajateltu, että hän astui kuolleiden valtakuntaan viedäkseen sanomaan syntien sovituksesta ja voittaakseen kuoleman vallan. Ylösnousemuksellaan hän vapauttaa kaikki kuoleman kahlitsemat. Tätä kuvataan kauniisti ortodoksisissa pääsiäisikoneissa; niissä Kristus nostaa kädestä vetäen haudasta Aadamin jälkeläisineen, kun kuolema on sidottu niillä kahleilla, joilla se piti ihmisiä vallassaan.

Jeesuksen ylösnousemuksen juhla, pääsiäinen, on koko kristillisen kirkkovuoden ydin. Jokaisen viikon sunnuntain jumalanpalvelus muistuttaa siitä, sillä sitä vietetään juuri tuona ”viikon ensimmäisenä päivänä”, josta alkaa uusi maailmanaika. Ylösnousemuksen jälkeen mikään ei ole entisensä: kuolema on voitettu, ihmiskunta on saanut toivon, ja ihmisten mukana myös koko muu luomakunta. Onhan meidät lunastettu ja pelastettu yhdessä koko luomakunnan kanssa, kun Jumala on näin sitonut itsensä ajalliseen ja kuolevaiseen ruumiillisuuteen.

Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä mainitaan Pontius Pilatus, vaikka tiedämme, ettei hän roomalaisena maaherrana eli ihmisenä ole mikään varsinainen uskomme kohde. Hänet mainitaan tässä kuitenkin siksi, että sillä tavoin Jeesuksen kärsimys kiinnitetään historiaan. Jumalan pelastusteot ovat historiaa, ihmisten maailmanaikaa. Ne eivät ole ajattomia ideoita, eivät filosofiaa tai kuolemattomia oppeja vaan tapahtumia, joihin usko kiinnittyy. Uskontunnustus luettelee historian kohtia, joiden kautta päästään ajasta ikuisuuteen, ihmisten rajallisuudesta Jumalan rajattomuuteen.

Mutta tässä tullaan uskon alueelle. Kristuksen ylösnousemus ja taivaaseen astuminen merkitsevät, ettei kärsimyksellä ja kuolemalla ole viimeistä sanaa. Taivaaseen astunut Kristus istuu Isän oikealla puolella eli osallistuu siellä Isän kaikkivaltiuteen. Hän hallitsee, vaikka siltä ei ehkä näytä. Mutta siitä usko saa voiman: me luotamme häneen, jonka käsissä kaikki on. Mikään kärsimys ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta, eikä mikään kärsimys tule Jumalan tietämättä ja sallimatta. Onhan hän itse sitoutunut kärsivään luomakuntaansa, ja kantaahan hän ylösnousseenakin inhimillisen kärsimyksensä merkkejä, haavoja käsissään, jaloissaan ja kyljessään. Siksi hän voi meillekin antaa toivon, jota hän kutsuu meidät levittämään koko maailmalle.