Raamatun auktoriteetti: mikä on Raamatun paikka kristityn elämässä?

Hyvät kuulijat. Minun saamassani otsikossa on kaksi asiaa. Ensimmäinen koskee Raamatun auktoriteettia ja toinen kysyy, mikä on Raamatun paikka kristityn elämässä. Käsittelen näitä päinvastaisessa järjestyksessä aloittaen Raamatun paikasta kristityn elämässä ja etenen sieltä kysymykseen Raamatun auktoriteetista. Matkalla tulee myös avatuksi joitakin raamatunpaikkoja, joista voi sitten pohtia, otanko niitä esiin siksi, koska niillä on jokin erityinen paikka kristityn elämässä vai siksi, koska niiden välityksellä pohditaan Raamatun auktoriteettia.

Ensiksi on todettava, että Raamatulla on kirjaimellisesti ottaen paikka kristityn ihmisen kodissa. Onhan Raamattuja jaettu seurakuntalaisille monissa elämän vaiheissa. Esimerkiksi koululainen tai varusmies on voinut saada Uuden testamentin Gideon-järjestön lahjana. Rippikoululaisille seurakunnat hankkivat Raamatut, joita sitten rippikoulun aikana tutkitaan. Kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä seurakunta antaa vihkiraamatun, jonka alkusivuille on kirjoitettu pariskunnan nimet ja jonne myös lasten nimet kasteen yhteydessä voidaan kirjata.

Aina eivät seurakunnat toki ole jakaneet näin auliisti Raamattuja; muistan, kun itse 51 vuotta sitten menin rippileirille ja sinne oli kehotettu tuomaan Raamattu mukana. Monella nuorella oli mukana kotoa lainattu vanhempien vihkiraamattu, vieläpä mustakantinen. Minä poika menin ilman Raamattua; sain kuitenkin leirin aikana lainaan isoveljeni pari vuotta aiemmin rippilahjaksi saamansa Raamatun. En kyllä muista, miten se sinne tuotiin. Mutta joka tapauksessa, Raamattuja on Suomen kodeissa paljon; niitä on kansalaisille levitetty aina siitä lähtien, kun ”Englandin ja ulko-maiden Bibliaseura” niitä alkoi huokeasti suomenkielisinä painaa. Sen mainitsee myös Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessä. Rovasti antoi pojille ”Enklannin lahjat”, nahkakantiset Uudet testamentit (luvut 12-13). Olen vastikään aloittanut Suomen Pipliaseuran hallituksen puheenjohtajana, ja heti käytän tilaisuuden mainita tämän!

Raamatulla on siis vissi paikkansa suomalaisten kodeissa. Tosin on samaan hengenvetoon myönnettävä, että ehkä kirja on ja pysyy hyllyssä, kun se on sinne kerran hääpäivän jälkeen nostettu, tai ehkä se on jossain muutossa kadonnut, jäänyt matkalla entiseen kotiin. Rippikoulussa saatu Raamattu voi olla hukkunut jonnekin nuoruusmuistojen ja koulukirjojen joukkoon, eikä siihen ehkä muutenkaan ole juuri kajottu. Raamattuja on kuitenkin niin paljon suomalaisten kodeissa, että sillä voisi kuvitella olevan vähintäänkin kulttuurinen symboliarvo: tämän kirjan opetuksia ja ihanteita halutaan noudattaa ja ylläpitää, ja sen mukaisen viisauden toivoo säilyvän sukupolvesta toiseen ja vaikuttavan myös omien lasten ja lastenlasten elämään. Mutta sellainen ei tapahdu pelkästään sillä voimalla, että kirja on hyllyssä. Raamatun sanan vaikutus ei säteile kansien välistä, ellei kansia avata ja kirjaa lueta. Ei riitä, että Raamatulle annetaan komento kuin koiralle: Paikka! Pysy siellä.

 

Raamatun kääntäminen, levittäminen ja lukutaidon kehittäminen

Raamattuja on juuri sitä tarkoitusta varten levitetty, että niitä luetaan. Varsinaisesti Raamattu kuuluu kuitenkin pikemminkin jumalanpalveluksen kuin yksin itsekseen opiskelun yhteyteen. Palaan tähän näkemykseen kohta. Mutta yksi luterilaisen reformaation keskeisiä vaikutuksia oli juuri Raamattujen kääntäminen kansankielelle ymmärrettäväksi, jotta jokainen voisi Jumalan sanaa itse lukea. Mutta sellainen edellytti tietysti myös lukutaitoa sekä kirjojen painattamista. Nämä neljä kulkevat Raamatun lukemisen edistämisen kanssa yhdessä: käännöstyö, painattaminen ja levittäminen sekä lukutaidon kehittäminen. Tästä nelikosta alkaa kehitys, jolla on suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Ajateltakoon vaikka vain Mikael Agricolan työtä suomenkielisen aapisen laatijana sekä Uuden testamentin ja laajojen Vanhan testamentin osien kääntämisessä suomen kielelle. Niillä on ollut mittaamaton vaikutus suomalaisen kansallisen heräämisen ja kulttuurin perustana. Voidaankin väittää, että eurooppalaisten kirkkojen 1800-luvulla alkanut lähetysinnostus esimerkiksi Afrikassa on tuottanut juuri Raamatun kääntämisellä hyvin kauaskantoisen vaikutuksen kolonialismin aikakauden päättymisen myötä.

Raamattu on antanut kirjallisen sanaston monille heimokielille ja siten vaikuttanut siihen, että raamatunkäännöksillä luotu kirjallisen kulttuurin malli säteilee kaikkiin kirjoihin ja muuhun ilmaisuihin ja sanastoon. Kun entiset siirtomaat itsenäistyivät toisen maailmansodan jälkeen, myös niiden kirkot itsenäistyivät ja maiden oma kulttuuri kasvaa Raamatun sanoja käyttäen. Tähän on kiinnittänyt huomiota tunnettu alkuaan gambialainen, sittemmin Yalessa opettanut missiologi Lamin Sanneh. Nyt kristinuskon väestöllinen painopiste on eteläisellä pallonpuoliskolla, ja voimakkain lähetysinto on näissä kasvavissa kirkoissa. Raamatun sanalla on siis oma vaikutusvoimansa, kun sitä levitetään, luetaan, tutkitaan, saarnataan.

 

Ikuinen Sana ja Raamatun sana

Jumala puhuu sanan välityksellä. Johanneksen evankeliumi alkaa tunnetusti ajan rajat ylittävällä ja kokonaisvaltaisella visiolla: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. (Joh. 1:1-3) Tässä Sana eli kreikan Logos tarkoittaa enemmän kuin vain sanoja. Se tarkoittaa Jumalan ikuista viisautta, kaiken läpäisevää järkevää prinsiippiä, jonka mukaisesti kaikki on luotu. Jumala on luonut Sanan voimalla, vain sanomalla sanan, esimerkiksi Tulkoon valo, ja valo tuli. Mutta samalla Sana on vielä enemmän: kyse on persoonasta, joka on myös itse Jumala. Hän on alussa Jumalan luona ja astui sieltä alas ja syntyi ihmiseksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta.

Kaikessa luomisessa mukana ollut ikuinen Sana vaikuttaa edelleen myös puhutussa, luetussa ja kuullussa Raamatun sanassa. Tämän kirjan sanojen välityksellä ikuinen Jumalan Sana on edelleen meidän luonamme, ihmiseksi syntyneenä ja ihmisten kieltä puhuvana. Siksi joka kerta, kun Raamattua luetaan, se voi avata ihmisten sydämiä, puhua heille ja synnyttää uskoa ja uutta toivoa.

On lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tulleet Kristukseen uskoviksi vain siitä, kun heidän käteensä on sattunut Uusi testamentti tai jokin evankeliumi, ja he ovat sitä jääneet lukemaan. Raamatusta ei ole saatu vain ikuista viisautta, vaan siitä on syntynyt usko Jumalaan rakastavana Isänä. Luterilaisuudessa pidetäänkin evankeliumi sanaa välineenä, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Sana on ”vaunu” (vehiculum), jolla Jumala liikkuu, tai, kuten Luther sanoo, sana on se jouluevankeliumin kapalo, johon käärittynä meille tarjotaan vastaanotettavaksi itse Poika Jeesus Kristus.

 

Ikuinen Sana on samaa olemusta kuin Isä

Tänä vuonna vietetään Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotista historiaa. Nikean kirkolliskokous vuonna 325 sai ratkaistavakseen visaisen ongelman: missä suhteessa Jumalan Poika on Isään Jumalaan? Jumala on vain yksi eikä hänen rinnallaan voi olla toista jumalaa, joten onko Poika sitten jotain vähemmän, toki ihmistä ylempi mutta kenties enkelien kaltainen Jumalan ennen mitään muuta luoma olento? Ratkaisuksi tuli vahvistaa, että Poika on ollut alusta asti, koska Isä ei ole koskaan voinut olla ilman Sanaansa ja Viisauttansa. Siksi koskaan ei ole ollut sellaista aikaa tai asiaintilaa, että Poikaa ei olisi ollut. Poika on alussa Isästä syntynyt ja samaa olemusta Isän kanssa.

Tämä ratkaisu nousi nimenomaan Raamatusta, vaikka kreikan käsitettä ”samaa olemusta kuin” eli homoousios ei Raamatusta löydy. Se ei kuitenkaan ole uskon ulkopuolelta tullutta viisastelua, vaan pato ihmisjärkeilyä vastaan. Se ei ole myöskään keisarin käskysanalla määrätty vaan uskolla omaksuttu siltä perustalta, mitä voitiin varmuudella pitää pelastavana oppina. Tällä ratkaisulla nimittäin turvataan se usko, että Jumalan Poika voi todella ilmoittaa Isän. Jos Poika ei ole Isästä alussa syntynyt vaan on Isän jossain vaiheessa luoma, silloin Poika ei tunne täysin Isää ei voi häntä täysin myöskään ilmoittaa. Niinpä voidaan myös sanoa, että ellei Poika ole samaa olemusta Isän kanssa, ei ihmiskunnalla ole myöskään hänessä yhteyttä Jumalaan, eikä meidän syntimme ole myöskään hänessä Jumalan kanssa sovitetut.

Tällä on vaikutuksensa myös siihen, mikä on Raamatun merkitys. Kun Poika on ikuinen Sana, joka oli alussa Isän tykönä ja jopa samaa olemusta Isän kanssa, myös se sana, jossa hän meille puhuu, välittää meille Isän Jumalan. Siksi Jeesus monissa varsinkin Johanneksen evankeliumin kohdissa korostaa olevansa Isän lähettämä ja jopa samaistaa omat sanansa ja tekonsa Isän sanoihin ja tekoihin. Esimerkiksi näin: Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. (Joh. 7:16), tai Minun lähettäjäni puhuu totta, ja minä vain ilmoitan maailmalle sen, minkä olen häneltä kuullut. (Joh. 8:12) tai Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. (Joh. 14:10)

 

Ikuinen Logos läpäisee myös ihmisen kielen

Tältä perustalta voi sanoa, että koska ihmiseksi syntynyt Poika on samaa olemusta Isän kanssa, myös ihmissana voi tavoittaa Jumalan. Raamattu on kristillisen uskomme mukaan yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen. Sitä läpäisee Jumalan ikuinen Sana, mutta tuo ikuinen Sana läpäisee myös inhimillisen kielenkäytön. Siksi ihminen voi puhua Jumalasta. Ihmissanat voivat kuvata, millainen Jumala on. Näin tullaan kysymykseen ilmoituksesta: Jumalasta ei ihminen voi tietää, ellei Jumala itseänsä hänelle ilmoita. Jumala on salattu, eikä ihminen voi häntä nähdä saati järkeensä mahduttaa. Mutta Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille.

Jumala puhuu ihmisen omassatunnossa, luonnossa, maailman historiassa ja ihmisten elämänkohtaloissa. Hän on antanut ihmiselle kyvyn arvioida oikeaa ja väärää, ja puhuu senkin välityksellä. Hän on asettanut jokaiseen ihmiseen kaipuun etsiä elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, mikä saa ihmisen etsimään Jumalaa. Tätä kaikkea kutsutaan yleiseksi ilmoitukseksi. Mutta erityisellä tavalla Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatun sanassa, ja kaikkein keskeisimmin ihmiseksi syntyneessä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän ilmaisee, millainen Jumala on, vaikka meillä jonkinlainen yleinen aavistus Jumalasta ja hänen hyvyydestään, totuudestaan ja oikeudenmukaisuudestaan onkin.

Raamattu on yhtä aikaa Jumalan sanaa ja ihmissanaa. Se ei ole kuitenkaan näitä kahta sillä tavoin, että kykenisimme erottamaan, missä puhuu Jumala ja missä ihminen. Tälläkin kohtaa on syytä analogisessa eli vertailevassa mielessä vedota vanhakirkolliseen oppiin, nimittäin Khalkedonin kirkolliskokouksen ratkaisuun Kristuksen kahdesta luonnosta v. 451: Kristuksessa on jumalallinen ja inhimillinen luonto sillä tavoin, että ne ovat yhdessä persoonassa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta. Niin myös Raamatun sana on kokonaan ihmisten kirjoittama ihmisten kielellä, ihmisen kädellä ja kynällä, mutta läpi Raamatun siinä puhuu Jumala.

 

Poika ilmoittaa Isän ja Raamattu ilmoittaa Pojan

Raamattu ei ole tipahtanut taivaasta valmiina, vaan se on syntynyt useiden kirjoittajien, kopioijien, korjaajien, kokoajien, kanonisoijien ja kääntäjien työnä. Tämä kaikki tuottaa Raamattuun epätasaisuutta ja jännitteitä ja pakottaa sen lukijan etsimään yhtenäistä sanomaa, tai vielä paremmin, etsimään Raamatun keskusta. Etsimään siis sitä, mitä Jumala tahtoo sanoa. Juuri sitä ovat nimittäin myös kirjoittajat tehneet. He eivät ole olleet tahdottomia automaatteja, joille Jumala olisi sanellut kirjain kirjaimelta sanottavansa. He ovat sen sijaan etsineet Pyhän Hengen johdatuksessa Jumalan tahtoa ja tulleet kirjoittaneeksi sen, minkä olivat nähneet, kuulleet tai kokeneet Jumalan tahtona. Heidän sanoillansa on aina siksi jokin tietty tarkoitus, jokin tilanne, johon ne on suunnattu. Mutta samalla niissä kaikuu Jumalan hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan.

Jokainen Raamatun kirjoittaja on jättänyt tekstiin oman tyylinsä, oman kielensä ja omat korostuksensa. Kokonaisuus on väistämättä tullut monimuotoiseksi ja osin jännitteiseksi. Tämä seuraa jo siitä, että Raamattumme Vanha testamentti on alun perin kirjoitettu hepreaksi, mutta Jeesus ja hänen opetuslapsensa puhuivat arameaa. Evankeliumeissa heidän puheensa kuitenkin on kreikkaa. Siitä jo seuraa sanavalintoja. Kun Uuden testamentin kirjoittajat lainaavat Vanhaa testamenttia, he käyttävät sen kreikankielistä laitosta eivätkä heprealaista ja valitsevat sanansa tiettyä tähtäystä varten. Esimerkiksi Matteuksen evankeliumi viittaa jatkuvasti Vanhaan testamenttiin, mutta pyrkien osoittamaan, että Jeesus on Jumalan lupaama Messias, jonka tuli kärsiä ja kuolla kansan syntien tähden. Lähtökohta evankelistoilla on ollut julistaa sanomaa, joka juurtuu juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, mutta osoittaa nyt tulleen aivan uudenlaisen voidellun Kuninkaan, ei soturia kuten Daavid, vaan nöyrän ja kärsivän kuninkaan. Kyseessä on päämäärätietoinen Vanhan testamentin osien poiminta ja siinä valossa tarkoitus, että usko Kristukseen Jumalan ilmoittajana vahvistuu.

Raamattu ei ole tasapaksu lakikirja eikä yksityiskohtainen Sudenpentujen käsikirja, josta löytyisi joka ainoaan asiaan valmis vastaus. Raamatun joka sanalla ei ole yhtä paljon merkitystä. Kristittyinä me näemme, että Raamatun keskuksena on sanoma Kristuksesta. Siksi Luther tähdensi, että Raamatussa keskeistä on se, mikä osoittaa Kristukseen, tai mikä ”ajaa Kristusta” (Christum treiben) eli tähtää Kristuksen asiaan, kirkastaa lukijalle evankeliumia eli Jumalan armoa Kristuksessa. Siinä on Raamatun keskus, ja mitä kauempana sisällöllisesti tästä keskuksesta ollaan, sitä hämärämpänä Jumalan tahto näyttäytyy.

Jumalan Pyhä Henki on vaikuttanut koko pitkässä Raamatun syntyprosessissa, mukaan lukien kirjoittamisen ja kokoamisen. Sitä kutsutaan teologian kielellä inspiraatioksi. Joskus on puhuttu sanainspiraatiosta, eli että Jumala olisi jokaisen sanan määrännyt, toisinaan puhutaan henkilöiden inspiraatiosta, eli että Jumalan Henki on antanut profeetallisen lahjan ja tehtävän joillekin ihmisille puhua ja kirjoittaa. Kolmas näkemys on, että Jumala on inspiroinut Raamatun sanoman, tai asian. Tämä ehkä tulee lähimmäksi sitä ajatusta, että Raamatussa on keskus, nimittäin Kristus. Silloin puhe Raamatun erehtymättömyydestä tiivistyy sen keskuksessa eli sanomassa Kristuksesta ja hänessä Jumalan ihmiskunnalle antamassa pelastuksessa.

 

Raamattu on syntynyt osana kirkon traditiota

Kuten todettua, Uuden testamentin kirjoittajat käyttivät kreikaksi käännettyä juutalaisten pyhää kirjakokoelmaa eli Septuagintaa. Se oli heidän Raamattunsa. Mutta kun Uuden apostolien kirjeet sekä evankeliumit kirjoitettiin, kirjoittajien ensimmäinen lähde oli suullinen sanoma. Jeesuksesta kerrottiin, hänen opetuksiaan kerrattiin ja hänen käskynsä mukaisesti kastettiin ja vietettiin pyhää ehtoollista. Näin sanoma levisi, ja kun apostolit perustivat seurakuntia ja asettivat niihin kaitsijoita, he uskoivat näille julistettavaksi nimenomaan suullisen sanoman, opetuksen Jumalasta ja Kristuksesta. Matkoiltaan he sitten kirjoittivat kirjeitä näille seurakunnille ja niiden johtajille tarkoituksenaan, että nämä lukevat opetuskirjeitä seurakunnalle. Apostolien opetus kirjeissä vastasi sitä, mitä seurakunnissa jo uskottiin heidän käyntiensä ja saarnojensa perusteella.

Niinpä usko hahmottui opilliseksi kokonaisuudeksi jo ennen kuin kirjeitä saati evankeliumeja oli kirjoitettu. Ne on kirjoitettu siksi, että tieto ja oikea usko säilyy, kun silminnäkijäpolvi kuolee pois (Luuk. 1:1-4, Joh. 20:30-31). Evankeliumit ja muut Uuden testamentin kirjat ovat siksi syntyneet jo olemassa olleesta suullisesta traditiosta, osana elävää julistusta Kristuksesta. Tämä antaa meille oikean historiallisen kuvan siitä, millainen kirja Raamattu on. Se ei ole putkahtanut olemaan jonkinlaisena alkupisteenä kristinuskolle, vaan se on varhaisen leviämisensä, kasvunsa ja järjestäytymisensä vaiheessa olevan kirkon tuote.

Raamattu on osa kristillistä traditiota. Niinpä sitä täytyy myös lukea osana sitä. Tarkoitan kahta asiaa. Ensinnäkin Raamatun kanssa on syytä lukea muita varhaisen kirkon tekstejä, esimerkiksi Apostolisten isien kirjekokoelmaa noin ensimmäisen toisen vuosisadan taitteesta. Mutta toiseksi on syytä nähdä, että traditio ei ole päättynyt silloin, kun Raamatun kirjakokoelmasta on tehty päätös. Traditio jatkuu, ja me otamme sen huomioon osana Raamatun selitystä. Siksihän me tänä vuonna vietämme Nikean konsiilin 1700-vuotisjuhlia, koska näemme, että Nikean uskontunnustus ilmaisee oikein Raamatun opin Jumalasta ja hänen kolmiyhteydestään. Me käytämme traditiota Raamatun avaimena.

Mutta kolmanneksi meidän on syytä nähdä, että myös Raamatun sisällä tapahtuu tradition kehittymistä. Tämä on mielenkiintoinen teema, joka nostaa meille kysymyksen Raamatun auktoriteetista. Jos Raamatun sisäpuolella on muutosta Jumalan tahdon ymmärtämisessä, mitä se voi meille opettaa nyt? Otan siitä kaksi esimerkkiä.

 

Jumalan tahdon uusi ymmärtäminen

Matteuksen evankeliumissa (15:21-28) on kertomus, jossa Jeesus on poistunut omalta maaltaan ja häneltä tulee pyytämään apua vieraaseen kansaan kuuluva nainen. Jeesus suhtautuu kylmäkiskoisesti eikä suostu auttamaan, vaikka hänen opetuslapsensa näkevät naisen hädän ja pyytävät häntä auttamaan. Vasta, kun nainen osoittaa, että hänelläkin on usko Jeesuksen voimaan, Jeesus muuttaa mielensä. Jeesus, niin Jumalan Poika kun onkin, saa oppia Jumalan tahdosta toisilta ihmisiltä. Hän oli varma oman missionsa kuulumisesta vain valitulle kansalle, ei pakanoille. Hänhän oli aikaisemmin lähettäessään opetuslapsensa sanonut, ettei näiden tule mennä vierasheimoisten keskuuteen eikä mihinkään Samarian kaupunkiin (Matt. 10:5-6). Mutta hänen opetuslapsensa sekä tuo ulkopuolinen näkivät paremmin, mikä Jumalan tahto on, ja niin muuttuu Raamatun tulkinta jopa evankeliumin sisällä. Johanneksen evankeliumissa Jeesuskin saarnaa samarialaisessa kylässä, jää sinne pariksi päiväksi vierailemaan ja varmasti syö ja juo heidän astioistaan, mikä oli ennenkuulumatonta (Joh. 4:5-40). Jeesus avartuu omassa missiossaan.

Apostolien teoissa (15) kerrotaan kokouksesta, jonka aiheena oli, tulisiko pakanauskonnoista Kristuksen puoleen kääntyviltä edellyttää ympärileikkausta. Sehän oli Jumalan määräämä liiton merkki valittuun kansaan kuulumisesta. Tässä Jerusalemin kokouksessa uskoon tulleet fariseukset vaativat kirjoituksille uskollisina, että pakanatkin on ympärileikattava. Käytiin pitkä väittely, jonka aikana Pietari vetosi siihen, että pakanoita on tullut uskoon ja he ovat saaneet Pyhän Hengen. Ei heitä tule raskauttaa tällaisella taakalla. ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (15:11) Niin Jerusalemin seurakunnan johtaja, Pietarin siihen asemaan valtuuttama Jaakob Vanhurskas eli Jeesuksen veli, ilmoitti omalla auktoriteetillaan päätöksen, jossa hän vetosi Jumalan tahtovan, että ”kaikki muutkin ihmiset etsisivät Herraa, kaikki kansat, jotka olen omikseni ottanut […] Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen.” (15:19) Niin sitten lähetettiin apostolien mukana kirje, jossa ei pakanakristityiltä edellytetty ensin juutalaiseksi kääntymistä heidän voidakseen tulla Kristukseen uskovina uuteen Jumalan kansaan. Mutta mielenkiintoisesti kirje ei alkanut sanoin ”Minä Jaakob olen Jerusalemin seurakunnan johtajana tätä mieltä” vaan ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa”. (15:28)

Näissä kahdessa tapauksessa näkyy, että varhainen kirkko ymmärsi Kristuksessa tapahtuvan jotain niin vallankumouksellista, että aiempi käsitys Jumalan tahdosta täytyi tulkita kokonaan uudelleen. Jumala oli tullut ihmiseksi Pojassaan ja sen seurauksena ketään ihmistä ei enää voinut erotella Jumalan kansan ulkopuolelle. Kristus on kaikkia varten. Tämä uusi Jumalan tahdon ymmärtäminen vaikuttaa myös siihen, miten tulisi ymmärtää Raamatun auktoriteetti.

 

Raamatun auktoriteetti on Kristuksen sananvaltaa

Sana auktoriteetti on pohjimmiltaan latinaa ja tarkoittaa vakuuttavaa arvovaltaa, sellaista valtaa, jonka alle alistutaan. Latinan sanan taustalla on kreikan eksousia eli valta; tosin se puolestaan on Uudessa testamentissa yleensä käännetty latinaan sanalla potestas eikä auctoritas, mutta niiden merkitykset ovat lähellä toisiaan. Minua kiinnostavat lähinnä ne kohdat, joissa puhutaan siitä vallasta, joka Jeesuksella on. Kun Jeesus puhuu evankeliumeissa, kuulijat tunnistavat, että Jeesus ”opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat” (Matt. 7:29).

On ilmeistä, että evankeliumin kritisoimilla ”lainopettajilla” oli kyllä muodollinen auktoriteetti ja arvovalta edellyttää, että heidän sanoilleen ollaan kuuliaisia, mutta Jeesuksen puheesta kuului enemmän. Hänellä oli eksousia, voima, joka teki kuulijoihin vaikutuksen ja vakuutti heidät omalla voimallansa. Hänen sanoissaan oli totuus, joka välittömästi puhui ihmisten sydämille. Jeesuksen sanoilla oli oma, sisäinen vaikutusvoimansa. Valta, joka ei tarvinnut tuekseen muita keinoja, ei ulkoista asemaa, ei pakkoa eikä maanittelua. Saman voiman ja vallan kohtaamme myös niissä evankeliumien kertomuksissa, joissa Jeesus käskee pahoja henkiä lähtemään. ”Saastaiset hengetkin tottelevat, kun hän käskee.” (Mark. 1:27) ”Häntä tottelevat tuuli ja aallotkin”, ihmettelevät ihmiset Jeesuksen valtaa (Mark. 4:41). Eikä vähiten hänen sanansa valtaa ihmeteltiin silloin, kun hän antoi syntejä anteeksi (Matt. 9:6).

Jumalan sanassa itsessään on voima saada aikaan sitä, mitä se sanoo. Luomisessa Jumala sanoi ”tulkoon”, ja se tuli, mitä hän sanoi. Samoin Jeesuksen sanat syntien anteeksi antamisesta ovat Jumalan antama syntien anteeksiantamus. Saman vallan hän antoi omilleen: Jeesuksen nimeen vetoamalla myös apostolit lähtivät julistamaan syntien anteeksiantamusta: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut.” (Joh. 20:22-23)

Jumalan sanan auktoriteetti on voimaa saada aikaan se, mitä sana lupaa. Jumalan sana ei vain kuvaa, vaan se myös luo ja tuottaa sen, mistä se puhuu. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan sanan julistuksen olevan sakramentaalista: saarna vaikuttaa sydämissä ja synnyttää uskoa ja rakkautta, ei saarnaajan voimasta, vaan Pyhän Hengen voimasta. Vanhat luterilaiset opettajat käyttivät tässä sanaa, joka lainattiin Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2. Tim. 3:16) Jumalan Hengestä syntynyt, latinaksi divinitus inspirata, Hengen inspiroima, tässä kreikaksi theupneustos eli Jumalan ”henkeyttämä” kirjoitus tai puhe sisältää sisäisen auktoriteetin ja vaikutusvoiman, johon ihmisen sydän yhtyy. Se kantaa itsessään Jumalan Henkeä, joka vaikuttaa uskon niissä, jotka kuulevat evankeliumin, mutta ”missä ja milloin Jumala tahtoo” (CA V).

Raamatun auktoriteettia on siis kuunneltava siinä, minkä Hengen voimasta tunnistamme Kristuksen evankeliumin totuudeksi. Tässä tulevat kuvaan kunkin uuden ajan uudet kysymykset. Niiden valossa joudumme kysymään, mitä Jumala meiltä nyt tahtoo. Kulttuurissamme voidaan nyt viitata moniin sellaisiin asioihin Raamatun opetuksen mukaisina, jotka olivat käsitteinä Raamatun kirjoitusajankohtaan tuntemattomia. Niiden vahva juuri on kuitenkin tunnistettavissa sekä Jumalan luomistyössä että Kristuksen ihmiseksi tulemisessa. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi ihmisarvon loukkaamattomuus ja kaikkien yhtäläiset ihmisoikeudet poliittisine ja yhteiskunnallisine johdannaisineen.

Tällaista kehitystä varten Jumala antoi kirkolleen Pyhän Hengen. Viime sunnuntaina luetussa evankeliumin kappaleessa Jeesus lupasi omilleen Puolustajan, joka on Totuuden Henki ja ”johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. […] Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” (Joh. 16:13-14) Pyhän Hengen tehtävänä on siis osoittaa Raamatun keskukseen ja kirkastaa sieltä Kristusta. Siksi kirkko rukoilee johdatusta ja viisautta Pyhältä Hengeltä myös lukiessaan Raamattua.

Jumalan sanan julistaminen ei ole mekaanista ohjekirjan sääntöjen lukemista. Eipä siellä kaikkeen mitään selviä sanoja olekaan. Jeesus uskoi kirkolleen Pyhän Hengen ja sanoi merkilliset sanat: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne.” (Joh. 16:7) On siis hyödyksi Jeesuksen opetuslapsille, ettei heidän keskellään ole sellaista Jumalan Poikaa, joka yksinkertaisilla ohjeillaan ja sanoillaan kulloinkin sanoisi, mitä nyt tulee päättää. Sellainen ei olisi kirkolle hyödyksi – enemmän hyödyksi on se, että Jeesus menee pois ja lähettää Pyhän Hengen johdattamaan totuuteen. Silloin opetuslapset saavat myös tehtävän. Heidän on keskenään neuvoteltava ja etsittävä Hengen johdatuksessa oikeaa tietä visaisissa kysymyksissä.

 

Piispainkirje Raamatusta

Pari vuotta sitten piispat alkoivat julkaista yhteisiä pieniä kirjasia nimeltä Piispainkirjeet. Kuin ihmeellisestä sattumasta Ruotsin kirkon piispat olivat sellaisia jo monen vuoden ajan julkaisseet, ja vieläpä ihan saman näköisessä muodossa kuin me heidän jälkeensä! Ensimmäinen piispainkirjeemme ilmestyi 2021 otsikolla Raamattu ja kirkko. Sen taustalla oli jo useita vuosia aiemmin kirkolliskokouksessa nostettu esiin kysymys, miten Raamattua tulisi lukea. Monet kokivat, että kirkossa on niin monenlaisia käsityksiä Raamatun tulkinnasta, että kirkon hajanaisuutta voisi ehkäistä antamalla yhteisen Raamattua koskevan julkilausuman.

Olin valmistelevassa työryhmässä ja kävi pian ilmi, että vain tärkeimpiä tulkinnan periaatteita saatettiin nostaa esiin. Joitain olen tässä luennossa jo käsitellyt. Piispainkirjeisiin voi tutustua osoitteessa https://evl.fi/piispat/piispainkirjeet/

Alussa sanoin, että Raamattu kuuluu jumalanpalveluksen yhteyteen. Sitä on myös tarkoitus ymmärtää parhaiten sen yhteydessä, sillä ensinnäkin Raamatun kirjakokoelma on syntynyt luettavaksi seurakunnan kokouksissa. Ei muinoin ollut yksittäisillä ihmisillä lukutaitoa eikä ainakaan rahaa ostaa kirjoituksia. Raamatun käyttö oli ääneen luetun tekstin kuuntelemista. Toiseksi jumalanpalvelus asettaa Raamatun rukouksen ja Jumalan kiittämisen sekä sakramenttien viettämisen yhteyteen. Nämä muodostavat yhden hengellisen elämän kokonaisuuden

Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa seurataan läntisen perinteen mukaista kirkkovuotta. Kirkkovuoden mukaisia Raamatun tekstejä lukemalla kristinuskon keskeiset teemat avautuvat. Tässä tavassa Vanhan testamentin sekä Uuden testamentin kirjeiden ja evankeliumien kohdat valaisevat pelastushistorian vaiheita Raamatun eri aikakausista käsin.

Monet raamatunkohdat jäävät kuitenkin kirkkovuoden pyhäpäivien lukukappaleiden ja evankeliumikatkelmien ulkopuolelle. Eräässä seurakunnassa tapasin Afrikasta Suomeen muuttaneen kristityn, joka oli jumalanpalveluskäyntejään varten saanut kirkkokalenterin seuratakseen siitä, mitkä tekstit kulloinkin luettaisiin. Hän esitteli minulle kriittistä havaintoaan: samat evankeliumit toistuivat pyhästä toiseen, kun olisi voitu lukea paljon muutakin kiinnostavaa ja jännittävää. Hän katsoi, että siksi meidän kirkossamme on niin vähän nuoria, kun he eivät koskaan kuule monia mielenkiintoisia ja mukaansa tempaavia kertomuksia. Tämä oli minulle ihan uusi näkökulma!

Sama teksti voi näyttäytyä eri sävyisenä, kun sitä lukee köyhän, vammaisen, ihmiskaupan uhrin tai ryhmäidentiteetin näkökulmasta. Viime vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen on kehitetty erilaisia ns. emansipatorisia teologian malleja, jotka ovat tuoneet uusia lukutapoja tuttuihin teksteihin (esimerkiksi vapautuksen teologia, feministinen teologia, jälkikolonialistiset selitysmallit). Raamattua luetaan kaikkialla maailmassa ja Kristuksen ääntä kuunnellaan erilaisin korvin. Globaalin etelän taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa evankeliumien kertomukset Jeesuksen teoista ja opetuksista voivat ilmetä eri valossa kuin vaikkapa Suomessa. Paimen tai viljelijä saattaa tunnistaa Jeesuksen maanläheisissä vertauksissa tutumman äänen kuin suurkaupungin toimistotyöntekijä.

Raamattua voi toki lukea ihan yksin ja oman elämänsä lähtökohdista. Tärkeää on kuitenkin olla sydän avoinna ja rukoillen kysyä, mitä Jumala haluaa puhua. Yksi helppo neuvo Raamatun lukemiseen hengellisen elämän juonteena on tämä: lue joka päivä vaikka vain muutama minuutti, ihan lyhyt kappale, ja muotoile lukemastasi yksi ajatus rukoukseksi.

Vielä helpompi lukutapa on seurata vaikka Päivän Tunnussanaa ja lukea joka päivä ne pari jaetta siitä. Tämä tapa on vaimollani ja minulla; päivä alkaa aina Raamatun jakeilla ja yhteisellä Isä meidän -rukouksella.

Henkilökohtaisesti minulle kuitenkin antoisinta Raamatunlukua on saarnan valmistelu, usein myös kommentaarien kanssa. Niiden vilkaisu voi antaa jonkin mielenkiintoisen lähtökohdan tai lisätiedon, mutta se ei riitä. Pikemminkin pitää piispana miettiä, mitä Henki seurakunnalle tässä kohdassa tänään sanoo. Mitä Jumala tahtoo, mitä hän lahjoittaa? Millainen Herra Kristus on näiden sanojen mukaan? Mihin Pyhä Henki kutsuu ja mihin hän lähettää? Jumalan sana aukaisee joka kerta näkökulman siihen, mitä kirkko on ja mitä varten se on. Silloin sana ei jää vain kirjan lehdille vaan jatkaa lihaksi tulemistaan ihmisten elämässä.