Pyhän Hengen rukous kirkollisten toimitusten liturgiassa

Kirkollisia toimituksia voi lähestyä useammasta suunnasta: siirtymäriitteinä, julkisoikeudellisina viranomaistehtävinä, evankeliumin julistuksena sekä sielunhoitona ja myös jumalanpalveluksina (Jouko Sihvo: Seurakunta elämän käännekohdissa, 1992).

Liturgian kannalta tarkasteltuna kasuaalitoimitukset sekä vihkimiset ja virkaan asettamiset ovat nimenomaan jumalanpalveluksia. Niissä kirkko osoittaa rukouksia ja kiitoksia Jumalalle ja palvelee ihmisiä sanalla sakramenteilla. Meidän aiheemme kannalta tärkein näkökohta on, että ne ovat liittymistä Jumalan työhön Pyhässä Hengessä.

Jokaisessa jumalanpalveluksessa tai toimituksessa on läsnä Pyhä Henki. Ei kukaan voi tunnustaa Jeesusta Herraksi muuten kuin Pyhässä Hengessä (1. Kor. 12:3), eikä kukaan anna kunniaa Jumalalle Kristuksessa muutoin kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumalanpalvelus tapahtuu aina Pyhässä Hengessä, ei vain ihmisen virkatoimena. Se on siksi Jumalan työtä, jota kirkko niin virkoineen kuin yhteisenä pappeutenaan toteuttaa.

Teologiassa Pyhän Hengen rukouksesta eli epikleesistä puhutaan ennen muuta ehtoollisrukouksen yhteydessä. Epikleesi (kr. epi + kaleoo, kutsua, huutaa avuksi) on Pyhän Hengen pyytämistä tekemään ehtoollisen lahja hengelliseksi pelastukseksi. Vanhimmat tunnetut epikleesirukoukset koskivat sitä, että Henki laskeutuisi ehtoollisen nauttijoihin, jotta nämä tulisivat hengellisesti ravituiksi (3. vs. Itä-Syyrian Qurbana sekä Rooman Traditio apostolica). Toinen, tätä myöhäisempi epikleesin muoto 300-luvulta on rukoilla Henkeä ehtoollisaineisiin, jotta niistä tulisi Kristuksen ruumis ja veri. Kuitenkin jo 200-luvulta tunnetaan rukous Pyhälle Hengelle kasteveden pyhittämiseksi (Tertullianus). Näitä kahta epikleesin mallia ehtoollisrukouksissa kutsutaan elementtiepikleesiksi ja kommuunioepikleesiksi; edellinen koskee ainetta eli leipää ja viiniä, toinen ne nauttivia eli kommuunioon osallistuvia.

Elementtiepikleesistä käytiin meillä paljon keskustelua 90-luvun jumalanpalvelusuudistusta valmisteltaessa. Osa teologeista vastusti elementtiepikleesiä sillä luterilaiseksi koetulla perusteella, että pelkän vetoamisen Jeesuksen asetussanoihin eli ehtoollisnarraatioon lukemisen arveltiin riittävän. Sen nähtiin olevan ehtoollisrukouksen tärkein ja vaikuttavin osa. Erikseen sellaisen pyytäminen, mitä Jumala sanassaan lupaa, heikentäisi käsitystä lupauksen voimasta; siksi ei olisi tarpeen rukoilla Pyhän Hengen vaikutusta muuhun kuin siihen, että olisimme kelvollisia ehtoollisvieraita – jos siihenkään. Muistettakoon näet, että epikleesi ylipäätään oli vapaasti valinnainen osa kirkkomme ehtoollisrukouksessa vielä viime vuosituhannen lopulla toteutettuun messu-uudistukseen asti.

Tätä vastaan huomautettiin, että tokihan me rukoilemme monia muitakin sellaisia asioita, joita Jumala lupaa, kuten ”tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”, eikä se mitenkään vähennä Jumalan lupausta niistä. Ne ovat riippumattomia meidän rukouksistamme, mutta rukouksissa pyydämme, että Jumalan valtakunta ja Jumalan tahto toteutuvat myös meidän luonamme. Samalla tavalla rukoilemme Pyhää Henkeä vaikuttamaan ehtoollisessa sen, mitä hän lupaa.

Kirkkokäsikirjan messukaavoissa on kaikissa vaihtoehdoissa kommuunioepikleesi, esim. näin: ”Lähetä Pyhä Henkesi siunaamaan meitä, että ottaisimme uskossa vastaan Poikasi ruumiin ja veren. Yhdistä meidät häneen ja toisiimme. Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi.”

Yksi vaihtoehto kirkkokäsikirjassa sisältää elementtiepikleesin ennen asetussanoja ja sitten kommuunioepikleesin niiden jälkeen: ”Me rukoilemme sinua: lähetä Pyhä Henkesi ja siunaa nämä lahjat, leipä ja viini, joiden kautta tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja versetä, kun vietämme pyhää ehtoollista niin kuin hän itse on meitä käskenyt.” Ja hetkeä myöhemmin: ”Anna meille Pyhä Henkesi, että ottaisimme uskossa vastaan ehtoollisen lahjan. Tee meistä yksi ruumis Kristuksessa ja johdata meidät rakkauden tekoihin, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi.”

Epikleesi on siis Pyhän Hengen avuksi huutamista siinä merkityksessä, että Henki tekee meidän palveluksemme todelliseksi Jumalan palvelemiseksi, ja että kyseinen palvelus vahvistaa siihen osallistuvien uskoa sekä Jumalan tahdon mukaista elämää.

Jumalan työhön osallistumista

Kaikki jumalanpalvelukset ja toimitukset alkavat ja loppuvat sanoihin ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Se ei ole vain kaunis kehys tai koriste, vaan ilmaus teologisesta vakuuttuneisuudesta kolmiyhteisen Jumalan palvelemisesta ja hänen työhönsä osallistumisesta. Kaikki se, mitä näiden sanojen välissä tapahtuu, on Jumalan toimintaa, kirkon liittymistä siihen, mitä Jumala tekee. Se on puhumista sillä valtuutuksella ja sillä paikalla, joka Jumalalle kuuluu. Siksi tarvitaan Pyhän Hengen rukoilemista.

Epikleesin mukana kulkee yleensä anamneesi eli Jumalan pelastustekojen muistaminen. Sitä seuraa Pyhän Hengen voiman pyytäminen. Niin ilmaistaan, että tällä toimituksella liitytään Jumalan pelastustekojen sarjaan. Ehtoollisrukouksen anamneesissa lähdetään liikkeelle luomisesta ja Jumalan liitosta omaisuuskansansa kanssa, edetään lupauksiin lunastuksesta kaikille kansoille ja tullaan edelleen profeettojen kautta Pojan lähettämiseen ja lopulta hänen ristinkuolemallaan ansaitsemaansa lunastukseen. Sitten pyydetään saada Pyhässä Hengessä liittyä ehtoollisen sakramentissa tähän pelastustekojen sarjaan.

Anamneesi on Jumalan pelastustekojen nykyistämistä, ei vain menneiden muistelua vaan koko sen pelastuksen mieleen palauttamista, mikä on aikojen alusta lähtien ollut Jumalan työtä ja mikä edelleen jatkuu päättymättä. Juuri siihen tarvitaan Pyhää Henkeä, sillä ilman Jumalan Henkeä emme ihmisinä voi liittyä hänen työhönsä.

Kyse on siitä, mitä kolminaisuusoppi merkitsee: me ihmisinä voimme tehdä sitä, mikä on Jumalan työtä, koska uskomme Jumalan luomina ja hänen ihmiseksi tulleen Poikansa tähden sekä hänen lähettämänsä Pyhän Hengen voimassa voivamme osallistua Jumalan työhön. Kolminaisuusoppi jäsentää juuri tätä: yksi ja sama Jumala toimii kolmessa persoonassa, ja meidät otetaan osaksi sitä. Siinä toiminnassa on tietty järjestys: Isä lähettää Pojan, Poika lähettää Isän luota Pyhän Hengen, ja Pyhä Henki johdattaa kirkkoa (Joh. 15:26-27, 16:7-13). Henki tekee Pojan tunnetuksi sillä kaiken muuttavalla rakkaudella, jolla Jumala haluaa tulla maailmalle tunnetuksi.

Isän lähettämänä siis Poika ja Pojan lähettämänä Pyhä Henki ja myös kirkko. Tie kulkee samassa järjestyksessä takaisin toiseen suuntaan: Jumala vetää Pyhässä Hengessä ihmiset Pojan kautta Isän luo. Tästä ketjusta on kysymys jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten viettämisessä, ei siis vain siitä, että tulee hoidetuksi jokin yhteiskunnallinen tehtävä, jokin virkamiesvelvollisuus, kuten väestökirjanpito, kunnon kansalaisten kasvattaminen, perheoikeudellisten yksiköiden luominen tai vainajien hygieenisesti pois elävien joukosta saattaminen.

Pyhä Henki liittää palveluksemme Jumalan työhön ja vie toimituksissamme ihmisiä Pojan tähden Isän luo. Kirkko toteuttaa tätä työtä, kun se Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen tekee jotain. Se ottaa osaa Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa.

Pyhän Hengen rukous perustuu Kristuksen saamaan Henkeen

Pyhän Hengen työ ihmisten hyväksi perustuu Jeesuksen kasteeseen. Pyhä Henki asettui Jeesuksen päälle hänen kasteessaan Jordan-virrassa (Matt. 3:16-17). Silloin Isän ääni taivaasta kehotti kuulemaan tätä hänen rakasta Poikaansa. Koko Jumalan kolminaisuus oli läsnä. Sen tähden kirkko myös kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19), ja Jeesuksen kasteen tähden Pyhä Henki tulee vedellä kastettaessa myös meidän osaksemme. Siksi siihen kuuluu aina myös epikleesi Pyhän Hengen lahjojen saamiseksi (Trad. Ap), historiallisesti myös veden siunaamiseksi.

Kun kasteessa jo katsotaan saatavan Pyhä Henki, on liturgisesti ongelmalliseksi tullut konfirmaatio. Mitä konfirmaatio lisää kasteeseen, jos jo siinä saadaan koko pelastus? Konfirmaation historiallinen lähtökohta oli papin tai diakonin toimittaman kasteen piispallinen vahvistaminen kätten päälle panemisella ja öljyllä voitelulla. Siinä oli alusta lähtien kyse Pyhän Hengen välittämisestä jo kastetuille. ”Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne”, kirjoitti Paavali (Ef. 1:13). Tämän lauseen mukaisesti konfirmaatiota on kutsuttu Pyhän Hengen sinetiksi, mutta ei ole helppo nähdä, miten se täydentää kasteessa jo saatua.

Raamatullisena vertailukohtana voi pitää sitä, miten apostolit antoivat kätten päälle panemisella Pyhän Hengen Samarian ja Efesoksen kastetuille (Apt. 8:17, 19:6). Vaikka näissä kertomuksissa ei ole kysymys konfirmaation historiallisesta synnystä tai sen perustelusta, niitä voi pitää analogisina sille, mitä konfirmaatio merkitsee. Niissä ilmenee kaksiportainen initiaatio eli tuleminen osalliseksi yhteisöstä täydessä mielessä. Konfirmaatiossa kastettu tulee kätten päällepanemisen kautta Pyhässä Hengessä täysin osalliseksi Kristuksen omien yhteisöstä eli kaikin valtuuksin. Konfirmaatiolla on siksi nimenomaan ekklesiologinen eli kirkko-opillinen merkitys, vaikka sitä meillä usein tarkastellaan vain yksittäisen nuoren oman elämän siirtymävaiheena lapsuudesta kohti aikuisuutta. Monen nuoren kohdalla se kuitenkin merkitsee myös käytännössä tulemista osaksi kokoontuvaa Kristuksen omien yhteisöä.

Konfirmaatiossa tullaan Pyhän Hengen voimasta osallisiksi Kristuksen missiosta todistaa Jumalan rakkaudesta. Kaste ja konfirmaatio suhteutuvat toisiinsa samoin kuin pääsiäinen ja helluntai; jälkimmäinen saattaa loppuun tai täyttää sen, mitä edellinen aloittaa ja lupaa. Kristuksen uhri ja ylösnousemus tulevat uskovien voimaksi Pyhässä Hengessä. Kristuksen voi sanoa saaneen kaksi ”Hengen voitelua”: ensimmäinen oli enkeli Gabrielin Neitsyt Marialle antaman ilmoituksen mukainen lapsen sikiäminen Pyhästä Hengestä, toisen voitelun antoi Jeesuksen kasteessa hänen päälleen asettunut Pyhä Henki, joka lähetti hänet julkiseen tehtäväänsä.

Sekä kasteessa että konfirmaatiossa voidaan rukoilla klassinen ”Pyhän Hengen seitsemän lahjan rukous”. Sen taustalla on jouluaattona kirkoissa luettava Jesajan profetia Iisain versosta: ”Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki” (Jes. 11:2). Näitä rukoillaan esim. anglikaanisen kirkon konfirmaatiossa (seitsemän lahjan lukumäärä perustuu septuagintan kreikankieliseen tekstiin, meidän Raamattumme on käännetty hepreasta). Apostoli Paavali listaa toisenlaisia Hengen lahjoja, mutta niilläkin on ilmeinen vanhatestamentillinen taustansa, varsinkin, mitä tulee viisauteen, ymmärrykseen ja voimaan (1.Kor. 12:8-11).

Kenelle Pyhän Hengen rukous osoitetaan?

Viime vuosikymmenten missiologiassa on ollut havaittavissa painotuksen siirtyminen Hengen itsenäiseen työhön maailmassa. Esimerkkinä tästä on v. 2013 Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä valmistunut lähetyslinjaus Together Towards Life. Taustalla lienee kaksi tekijää. Ensinnäkin karismaattinen liike on 1900-luvun alun helluntailiikkeestä siirtynyt 60-luvulta lähtien vaikuttamaan myös katolisessa kirkossa ja evankelisissa kirkoissa. Toiseksi vuorovaikutus muiden uskontojen kanssa on saanut arvioimaan, että Jumala tekee työtä myös kirkon ulkopuolella muissa uskonnoissa sikäli, kun niissä opetetaan pyhyyttä, oikeudenmukaisuutta ja armollisuutta. Henki kulkee edeltä sinnekin, missä Kristusta ei vielä tunneta.

Luterilaisuudessa on perinteisesti painotettu Pyhän Hengen työtä armonvälineissä eli sanan julistuksessa ja sakramenttien jakamisessa. Luterilainen reformaatio kamppaili kahdella rintamalla, paavillisen hierarkian absolutisoimista vastaan ja radikaalireformaation hurmahenkisyyttä vastaan. Kummankin nähtiin menevän Raamatun yli, toisen uskossa muodollisiin rakenteisiin, toisen uskossa välittömään Hengen ohjaukseen ilman muodollisia rakenteita. Luterilaisuus tähdensi molemmille yksin Raamatun ja ainoastaan Kristuksen käskemien sakramenttien merkitystä.

Toimiiko Pyhä Henki armonvälineiden ulkopuolella? Esimerkiksi antaen ilmestyksiä ja johdattaen näkyjen tai unien välityksellä? Eräissä kristillisissä kirkoissa ei olla yhtä tarkkarajaisia kuin luterilaisuudessa ja kerrotaan ihmisten tulleen tuntemaan Kristus sitä tietä. En mene tähän sen enempää, mutta viittaan tähän, koska se nostaa esiin kysymyksen, kenelle Pyhän Hengen rukous osoitetaan. Voiko Hengeltä itseltään rukoilla välitöntä ohjausta ohi Raamatun, tai Isän Pojassa osoittaman pelastuksen tien ohi? Herra Jeesus lupaa Isän antavan Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Luuk 11:13), mutta voiko Hengeltä itseltään pyytää lahjoja?

Pyhän Hengen rukoileminen suoraan oli hyvin harvinaista varhaisessa kirkossa. Siitä ei juuri ole esimerkkejä. Sen sijaan Pyhää Henkeä on pyydetty ”tulemaan”: Veni, sancte spiritus. Tämän muotoisia klassisia rukouksia on useita, ja monet virret on osoitettu tällä tavoin Pyhälle Hengelle: Oi Pyhä Henki, Herramme, elämän lähde, Luojamme, nyt täytä meidät armolla ja voimallasi vahvista. (VK 111)

Pyhää Henkeä voi pyytää tulemaan ja täyttämään uskovien sydämet. Helluntailais-karismaattisissa piireissä puhutaan joskus ”Pyhän Hengen täyteydestä”. Tarkkaan ottaen Uudessa testamentissa ei ole käsitettä ”Pyhän Hengen täyteys”; sellainen herättää kysymyksen siitä, onko silloin saatu kaikki Hengen lahjat. Sen sijaan siellä kerrotaan esim. Jeesuksen ja apostolien olleen ”täynnä Pyhää Henkeä” ja kehotetaan uskovia ”antamaan Hengen täyttää” itsensä (Ef. 5:18).

Yleensä kirkoissa rukoillaan edellä kuvaamani kolminaisopillisen rakenteen mukaisesti. Pyydetään Isää lähettämään Pyhä Henki, tai antamaan Pyhän Hengen vaikuttaa meissä. Toki apostoli Paavali kehottaa tavoittelemaan Hengen lahjoja (1. Kor. 12:31, 14:1), ja sen mukaisesti karismaattisissa piireissä ehkä rukoillaan Pyhältä Hengeltä itseltään joitain lahjoja. Mutta liturgisessa kielessä tavallisempaa lienee osoittaa rukous Isälle tai Pojalle.

Ekumeenisen liikkeen myötä on kirkoissa kuitenkin viime vuosisadan jälkipuoliskolla tapahtunut havahtuminen Pyhän Hengen työlle. Se näkyy esimerkiksi Faith and Order -komission asiakirjassa Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM (1982). Kussakin sen kolmesta teemasta tähdennetään Pyhän Hengen avuksi huutamista (B 19-20, E 14-18, M 39-44). Sillä on ollut huomattava vaikutus kirkkojen opillisen yhteisymmärryksen syvenemiseen niin kastetta, ehtoollista kuin virkaa koskevissa kysymyksissä kukaties juuri epikleesirukouksen painottamisen vuoksi.

(Tämän alustuksen jälkeen annan tehtävän kirkollisten toimitusten epikleesirukouksista. Tutkikaa parityöskentelynä kasteen, konfirmaation, avioliittoon vihkimisen, hautaan siunaamisen, kodin siunaamisen, papiksi vihkimisen, kirkon vihkimisen ja kirkkoherran virkaanasettamisen kaavoja. Jaan materiaaleja Suomen ja Ruotsin sekä Amerikan ja Englannin kirkoista.)

(Kysymykset:
Millaisia anamneettis-epikleettisiä rukouksia niissä on?
Kenelle rukous osoitetaan, ketä puhutellaan?
Mitä Jumalan tekoja muistetaan (anamneesi)?
Mitä Jumalalta pyydetään (epikleesi)?
Millaista Hengen vaikutusta, millaista Hengen lahjaa?
Miten tällä toimituksella liitytään Jumalan työhön maailmassa?)