Luento Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlan sarjassa Tuomiokirkossa 30.9.2025

 

Kertaus: Poika on Isästä syntynyt

Lyhyenä kertauksena parilta viime luentoillalta palautan mieleen, että Nikean uskontunnustuksen keskus on sen toisessa artiklassa eli opissa Jumalan Pojasta, siis kristologiassa. Uskontunnustuksen synnyn taustalla oli kiista siitä, onko Poika yhtä ikuinen ja yhtä lailla täysin jumalallinen kuin Isä, vai onko hän jollain lailla tätä alempi olento. Areios-niminen pappi Aleksandrian seurakunnasta oli järkeillyt, että Poika on Isän ensimmäinen luomus, toki ajalta ennen aikojen alkua ja tyhjästä luotu, mutta silti Isästä erillinen eikä siten täysin jumalallinen. Areioksen mukaan täytyi olla ollut jokin aika tai asiaintila, jolloin häntä ei ollut, sillä muuten olisi joko kaksi Jumalaa tai Jumala olisi jakautunut, eikä sellainen ollut kuviteltavissa.

Mutta tämän ajatuskulun seurauksena Poika ei myöskään olisi voinut täysin tuntea Isää eikä täysin ilmoittaa, millainen Isä on. Siitä seuraa, ettei Poika voisi täysin sovittaa ihmiskunnan syntejä Jumalan täydellisen pyhyyden kanssa, vaan hän olisi antanut uhrin korkeintaan omien syntiensä puolesta. Hän ei olisi Jumalana yhdistänyt itseensä koko ihmiskuntaa eikä kantanut kaikkien syntisten velkaa täydellisesti. Areioksen järkeilyssä Poika olisi jonkinlainen väliolento Jumalan ja ihmisten välissä, mutta loppujen lopuksi kyvytön saattamaan meitä Jumalan yhteyteen.

Areioksen tulkinnoista levinneen kiistan sovittamiseksi keisari Konstantinus kutsui koolle koko valtakuntansa piispat, joita hänen kustannuksellaan saapuikin yli kolmesataa. Kokouksessa Areioksen malli torjuttiin tiukasti tähdentämällä, että Poika on Jumala Jumalasta, syntynyt, ei luotu, samaa olemusta kuin Isä. Avainsana on juuri tuo ”samaa olemusta” eli kreikaksi homoousios. Se tarkoittaa sitä, että Poika on sama Jumala, vaikka onkin eri persoona. Hänellä ovat samat jumalalliset ominaisuudet kuin Isällä, eli hän on yhtä ikuinen, yhtä pyhä ja yhtä kaikkivaltias jne.

Nikean mukaan Poika on ”syntynyt” Isästä; tämä sanotaan tunnustuksen toisessa kappaleessa kolme kertaa, joskin suomennoksessamme näkyy niistä vain kaksi, nimittäin ne, joissa käytetään sanaa ”syntynyt”. Mutta kreikan ja latinan kielissä se näkyy myös toisen kappaleen toisella rivillä sanassa, joka on suomennettu muodossa ”ainoa”. Siinä on takana sana monogenees, joka voitaisiin kömpelösti suomentaa ”ainutsyntyiseksi”. Poika ei siis ole ainoastaan ainut, vaan hän on myös ainut, joka on Jumalasta syntynyt. Latinaksi se on sanottu samaa merkitsevällä sanalla unigenitum, kun taas Apostolisessa uskontunnustuksessa sana on unicum. Sen me suomen kielellä sanommekin täsmälleen; uskomme Jumalan ”ainoaan” Poikaan.

Se, että Poika on syntynyt Isästä, tarkoittaa Pojan alkuperää; hän on Isästä lähtöisin, ei Isän tekemä, ei luotu mistään olemassa olevasta, mutta ei myöskään tyhjästä, kuten luomakunta, jonka Jumala sanallaan loi. Poika on itse tuo Sana, jossa kaikki luotiin – aivan kuten tunnustus sanoo, ”jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”. Koska Jumala ei ole koskaan voinut olla ilman Sanaansa ja Viisauttaan, on myös Poika on ollut alusta asti, mutta hän on Isästä.

 

Nikeasta Konstantinopoliin

Olen viipynyt tässä kertauksesta hieman pitkään, koska Isän ja Pojan suhteen selväksi sanomisella on vaikutuksensa koko uskontunnustuksen syntyyn ja sisältöön. Nikeassa tähdennettiin Pojan olevan Jumala siinä missä Isäkin, mutta ei toinen Jumala kuin Isä. Tämä sanottiin monin sanoin; se ehkä tuntuu tunnustuksen lausujasta hieman turhalta toistolta. Joka sanalla on kuitenkin merkityksensä. Niillä kaikilla pyrittiin sulkemaan pois sellaiset tulkinnat, joiden mukaan Poika olisi jotenkin jumalallinen, mutta ei täysin Jumala. Meidän päiviimme asti on areiolaisuudesta kaikunut etäisiä kaikuja; on olemassa suuria uskonnollisia liikkeitä, joiden opillinen järjestelmä on sellainen, että Poika on jonkinlainen ylennetty enkeli vaan ei Jumala, ja on erilaisia kristillisiä teologeja, puhujia ja kirjoittajia, jotka kuvaavat Jeesuksen roolin jonkinlaisena muita parempana ja täydellisempänä ihmisenä, hyvänä opettajana koko ihmiskunnalle, mutta ei Jumalana, joka syntyisi ihmiseksi.

Nikeassa ei kuitenkaan syntynyt täydellistä tunnustusta. Siellä keskityttiin areiolaisuuden torjuntaan ja paljon jäi vaille huomiota. Lisäksi keisarillisella vallalla määrätty uskontunnustus uhkasi monien sellaisten asemaa, joiden oli vaikea siihen yhtyä filosofisen ja Raamatulle tuntemattoman sanan homoousios tähden. Monet yrittivät muotoilla omaa tunnustusta ilman sen apua. Erityisesti Pojan aseman alleviivaaminen herätti kysymyksen Pyhästä Hengestä. Kuka hän on, ja mikä hänen suhteensa on Isään? Olihan Nikean uskontunnustuksen taustalla jo monien sukupolvien mittainen ja aina Matteuksen evankeliumin loppusanoihin palautuva perinne kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nämä sanat olivat antaneet mallin useille kastetunnustuksille, joita eri puolilla jo käytettiin, kuten sille roomalaiselle tunnustukselle, jonka nyt tunnemme Apostolisen uskontunnustuksen nimellä.

Tosiasiassa Nikean tunnustuksessa ei lausuttu Pyhästä Hengestä mitään muuta kuin että häneen uskotaan. Nykyisen tunnustuksen kolmas kappale laadittiin ja hyväksyttiin vasta v. 381 Konstantinopolissa. Siellä Nikean tunnustus vahvistettiin ja täydennettiin, ja siksi sitä oikeastaan tulisi kutsua Nikean-Konstantinopolin tunnustukseksi. Se on kuitenkin aika pitkä ja vaikea nimi, joten käytämme siitä vain lyhyempää muotoa Nikean uskontunnustus.

Tunnustuksen kolmatta kappaletta ei siis vielä tehty Nikeassa. Vain sen ensimmäinen lause on Nikeasta; siinä sanottiin ainoastaan ”ja Pyhään Henkeen”. Sen lisäksi lausuttiin tiukat areiolaisuuden kumoavat sanat: ”Ne, jotka sanovat ’oli aika, jolloin häntä ei ollut’ ja ’ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut’ ja ’hänet tehtiin tyhjästä’ tai jostain olemuksesta tai aineesta vaihtamalla tai muuttamalla Jumalan Pojaksi, ne kiroaa yhteinen kirkko.” Kumouslauseke jätettiin pois Konstantinopolissa, ja tilalle laajennettiin oppia Pyhästä Hengestä eli pneumatologiaa.

Tässä yhteydessä voi todeta, että Pojasta puhuvassa kappaleessa sanat ”Jumala Jumalasta” ovat kyllä Nikeasta, mutta Konstantinopolissa ne jätettiin pois kreikankielisestä tekstistä; jostain syystä ne jäivät latinankieliseen versioon. Mutta asialla ei ole sisällöllistä merkitystä, vaan itäinen ja läntinen kirkko uskovat samalla tavalla Pojan olevan Jumala Isä Jumalasta. Sen sijaan Pyhää Henkeä koskevassa kappaleessa on idän ja lännen välillä merkittävämpi ero, jonka silloittaminen on ollut vaikea kysymys niin teologisesti kuin varsinkin kirkkopoliittisesti. Tulen siihen kohta, mutta sitä ennen on sanottava sananen Pojan ja Hengen suhteesta.

 

Pyhä Henki on Jumalan Henki ja Kristuksen Henki

Kun Nikeassa oli saatu sovituksi Isän ja Pojan suhde tähdentämällä Pojan olevan yksi ja sama Jumala Isän kanssa, mutta Isästä ennen aikojen alkua syntynyt, heräsi kysymys siitä, kuka Pyhä Henki on. Raamatun kirjoituksissa Henki oli selvästi itsenäisesti toimiva, ei ainoastaan persoonaton Jumalan voima tai vaikutus, vaan itsenäinen vaikuttaja, lahjojen jakaja, johdattaja, rohkaisija ja lohduttaja. Tätä kaikkea merkitsee Jeesuksen hänestä Johanneksen evankeliumissa käyttämä sana Puolustaja eli kreikaksi parakleetos (Joh. 14). Hengestä uskontunnustus lausuu, että hän on ”Herra ja eläväksi tekijä”, eli hän on paitsi oma persoonansa myös jumalallinen. Hänestä käytetään tässä samaa kreikan sanaa kyrios eli Herra, kuten Pojasta. Muistamme, että sanan kyrios taustalla on Vanhassa testamentissa käytetty Jumalan pyhä nimi, jota ei saanut lausua ja jonka tilalla siksi sanottiin luettaessa sana Herra, minkä vuoksi se myös monissa raamatunkäännöksissä on Jumalan nimenä malliin ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi”.

Apostoli Paavali lausuu, että ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” (2. Kor. 3:17) Hän on siis Herran Henki, Jumalan Henki ja siten myös Herra Jumala, vaikka häntä vähemmän näin rukouksissa puhutellaan. Kuitenkin esimerkiksi virressä 111 laulamme ”Oi Pyhä Henki, Herramme, elämän lähde, Luojamme, nyt täytä meidät armolla ja voimallasi vahvista.” Kun Pyhä Henki on Jumala mutta ei eri jumala kuin Isä, onko hän myös samoin Isästä ikuisuudessa syntynyt kuten Poika? Oli selvää, että Jumala on aina ollut Henki eikä Henkeä ole voitu luoda erilliseksi ”jumalolennoksi” yhtään sen enempää kuin Poikaakaan, mutta miten lausuttaisiin Hengen suhde näihin?

Jumalan Poika ja Pyhä Henki eivät ole veljeksiä; vain Pojasta sanotaan, että hän on ”syntynyt” Isästä. Hänellä on kaksi syntymää; Isästä ennen aikojen alkua ja ihmiseksi tullessaan Pyhästä Neitsyt Mariasta. Mutta Hengellä ei ole tällaisia syntymiä, vaikka hänelläkin on alkuperänsä, kuten Pojalla. Hän on myös lähtöisin Isästä. Mutta samaan aikaan apostolit puhuvat hänestä Kristuksen Henkenä, esim. Pyhän Paavalin kirjeessä roomalaisille: ”Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa.” (8:9) Vankilasta Paavali kirjoitti Filippin seurakunnalle: ”Tiedän, että teidän rukoustenne tähden ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla tämä kaikki kääntyy parhaakseni.” (Fil. 1:19) Pyhä Pietari puolestaan kirjoitti näin: ”Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta.” (1.Piet. 1:10-11)

Henki on siis Jumalan Henki ja Kristuksen Henki, ja Henki toimii itse aktiivisesti, on jopa puhunut profeettojen kautta jo ennen Pojan syntymää ihmiseksi, kuten tässä Pietarin kirjeen kohdassa kävi ilmi. Henki on jo aikojen alusta asti viitannut pelastukseen Kristuksessa. Isä ja Poika ja Pyhä Henki, yksi Jumala, on siis toiminut yhdessä ja yhden pelastuksen hyväksi aikojen alusta ja kaiken luomisesta lähtien. Siksi uskontunnustus lausuu Pyhästä Hengestä, että häntä ”yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan”. Heitä siis kutakin kunnioitetaan Jumalana, mutta siksi, koska he ovat yksi Jumala. Vaikka he ovat kolme persoonaa, heillä on yksi olemus, yksi tahto ja jatkuva keskinäinen vuoropuhelu.

 

Pyhä Henki lähtee Isästä – ja Pojasta?

Konstantinopolissa Hengen suhde lausuttiin niin, että Pyhä Henki ”lähtee Isästä”. Hänen alkuperänsä on siis Isässä. Mutta läntisessä kirkon osassa katsottiin, että koska Poika on yhtä Isän kanssa, ja Henki on myös Kristuksen Henki, lähtee Henki paitsi Isästä, myös Pojasta. Tästä näennäisesti pienestä yksityiskohdasta sukeutui sittemmin iso teologinen ja kirkkopoliittinen kiista idän ja lännen välille. Lännessä haluttiin torjua areiolaisuuden vaikutusta tähdentämällä Pojan täyttä jumaluutta Isän kanssa. Nostettiin siis Pojan merkitystä niin, ettei häntä tulkittaisi alemmaksi jumalolennoksi, ja siksi alettiin pikkuhiljaa lausua myös uskontunnustuksessa, että Henki lähtee Isästä ”ja Pojasta”, filioque.

Tästä yhden sanan filioque lisäyksestä tunnustuksen latinankieliseen tekstiin tuli muodollinen erottava tekijä, jonkinlainen viimeinen pisara, kun kirkkoa yritettiin pitää yhtenäisenä ja kiisteltiin myös siitä, kummalla on korkeampi patriarkaatti, Roomalla vai Konstantinopolilla. Idässä katsottiin, että lännessä on omavaltaisesti peukaloitu yhteisesti sovittua tekstiä. Lännessä taas katsottiin, että lisäys on ihan looginen, kun ottaa huomioon sen, mitä Pojasta sanotaan. Yhdessä molemmin puolin oltiin toki sitä mieltä, että kolminaisessa Jumalassa se, mitä Isä antaa Pojalle, sen Poika antaa Hengelle, ja Henki seurakunnalle.

Henki siis lähtee Isästä, mutta Pojan kautta. Niistä voidaan käyttää eri kreikan verbejä; Henki lähtee Isästä, siis ikään kuin ”kumpuaa” Isän olemuksesta, mutta Poika lähettää Hengen Isän tyköä ja valtuuttaa kirkkonsa Hengen voimassa jatkamaan työtään. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus ”puhalsi heitä kohti ja sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.’” (Joh. 20:22-23)

Valitettavasti sellaista sopua ei saatu syntymään, joka olisi estänyt kirkkoa jakautumasta; siihen vaikuttivat jo niin monet teologisten ja filosofisten ajatuskulkujen eriytymiset idässä ja lännessä, kreikan ja latinan kielten vivahde-erot ja lopulta keskinäinen valtakiista. Ei edes uhkaava sulttaanin armeija saanut enää 1400-luvulla itää ja länttä sellaiseen sopuun, että olisi yhdistetty voimat Bysantin valtakunnan pitämiseksi vapaana. Firenzen kirkolliskokouksessa 1439 asiasta neuvoteltiin ja jonkinlainen sopimus unionista syntyi, mutta se ei johtanut kirkon eheytymiseen sen enempää kuin Itä-Rooman valtakunnan pysymiseen pystyssä. On kuitenkin todettava, että suhde on eheytynyt, itä ja länsi eivät enää kiroa toisiaan, vaan jo 1960-luvulla paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras syleilivät toisiaan keskinäisen veljeyden merkiksi.

Viime vuosikymmeninä on myös läntisen kristikunnan piirissä suhtauduttu filioque-lisäykseen kriittisesti. Sekä anglikaanisessa kirkossa että luterilaisissa kirkoissa on alettu katsoa, että lisäys oli omavaltainen eikä sen poisjättäminen ole harhaoppia. Jos useampia vuosia sitten Suomen ev.-lut. kirkon piispat antoivat ohjeen, jonka mukaan sen voi ekumeenisissa, ortodoksien kanssa vietetyissä palveluksissa jättää pois. Pari vuotta sitten Luterilaisen maailmanliiton ja ortodoksisten kirkkojen yhteinen neuvottelukunta tuli tähän samaan tulokseen, ja niinpä Luterilainen maailmanliitto suositteli sitä jäsenkirkoilleen. Sitä ei kuitenkaan ole tarkoitus poistaa historiallisesta latinalaisesta uskontunnustuksesta, vaan sen voi ekumeenisena eleenä jättää lausumatta.

Kyseessä on näet meillekin ortodoksien kanssa yhteinen käsitys. Luterilaiset opettavat, että pelastuksen tie alkaa Isästä, joka lähettää Pojan, ja Poika lähettää Isän tyköä Pyhän Hengen; ja toisinpäin tarkastellen ihminen voi pelastua Pyhässä Hengessä Pojan kautta Isän tykö.

 

Kirkko on uskon kohde

Pyhä Henki luo kirkon ja toimii siinä. Siksi tässä kolmannessa uskonkappaleessa tulee puheeksi myös kirkko, Hengen työn tulos ja toimintaympäristö. Kirkolle annetaan neljä olemusmäärettä, joita kutsutaan myös kirkon tuntomerkeiksi (notae ecclesiae). Ne lausuvat, millainen on kirkko uskon kohteena. On siis ymmärrettävä, että kirkko Kristuksen luomana uutena pelastuksen kansana on uskon asia, vaikka se inhimillisenä ja järjestäytyneenä yhteisönä on myös kouriintuntuva, näkyvä ja ajallinen. Kirkko on tunnustuksen mukaan yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen.

Kirkko on yksi, koska on vain yksi Jumala ja hänessä yksi pelastus. Pyhä Paavali sanoo: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.” (Ef. 4:4-6) Vaikka Kristuksen kirkko on hajaantunut moneen inhimilliseen organisaatioon, eri kansoihin, kulttuureihin ja kieliin, se on pohjimmiltaan vain yksi. Luterilaisten kirkkojen Augsburgin tunnustus lausuu saman näin: ”Seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti.” (CA VII) Kirkko on siis katoamaton, koska se on Kristuksen oma. Siihen kuuluvat kaikkina aikoina kaikki Kristuksen opetuslapset. Se voi eri aikoina ja eri paikoissa olla hyvin heikko ja pieni, ja sen seurakunta voi jopa syystä tai toisesta lakata olemasta kokoontuva yhteisö, mutta kirkko kokonaisuudessaan pysyy ikuisesti (perpetuo mansura). Sillä tarkoitetaan siis kirkkoa uskon yhteisönä, jonka Jumala tuntee.

Joskus kuulee puhuttavan ”näkyvästä ja näkymättömästä kirkosta”. Se on hieman ontuvaa kieltä. Kirkko on aina näkyvä, emmehän mekään ole näkymättömiä. Parempi on sanoa, että kirkko on todelliselta luonteeltaan ihmissilmältä salattu; vain usko näkee sen todellisen luonteen. Puutteellista ja synnin tahraamaa ihmisyhteisöä katsottaessa usko näkee Kristuksen ruumiin, koska Kristus on siinä Henkensä välityksellä. Ei ole siis olemassa jotain toista, näkymätöntä kirkkoa jossain toisaalla, vaan Kristuksen kirkko on täällä, missä hänen sanaansa julistetaan ja hänen nimeensä kastetaan ja häntä rukoillaan. Ihmisiä katsellessa helposti huomio kiinnittyy heidän inhimillisyyteensä ja heikkouteensa, mutta usko näkee, että tässäkin on Kristuksen ruumiin jäseniä ja täällä siis on kirkko.

Toiseksi kirkko on pyhä. Ehkä olette huomanneet, että olen tässä luennossa käyttänyt apostoleista Pietari ja Paavali heitä kunnioittavaa nimeä Pyhä. Kirkko on pyhä, koska sen keskellä on Kristus ja siinä on Pyhä Henki, joka sitä Kristuksen sanalla pyhittää. Siksi ovat pyhiä myös ne, jotka Kristukselle kuuluvat ja jotka Pyhä Henki on tehnyt Jumalan armosta osallisiksi. Luterilaisina olemme olleet aika arkoja puhumaan ihmisistä pyhinä, kartamme kenenkään korottamista pyhimyksiksi, mutta silti uskomme, että Jumala pyhittää meitä Pyhällä Hengellään. Suokoon Herra, että olemme kerran ikuisuudessa pyhinä noiden pyhien apostolien kanssa.

Kolmanneksi kirkko on yhteinen. Tässä käytetään sekä kreikassa että latinassa sanaa katolinen, mutta monissa protestanttisissa kirkoissa lausutaan vaikkapa yhteinen tai jotain muuta. Ilmeisesti pelätään, että tuo sana ”katolinen” tulkitaan yksinomaan merkityksessä ”roomalaiskatolinen” eikä ymmärretä, että se on kirkon teologista olemusta kuvaava määre eikä minkään kirkon erillistä identiteettiä kuvaava sana. Katolinen tarkoittaa kreikan kielessä kaikkialle ulottuvaa, koko pelastuksen sisältävää ja kaikille yhteistä. Sellainen kirkko on uskon kohteena. Mekin kuulumme teologisesti katsoen siis katoliseen kirkkoon, siihen, joka ulottuu Kristuksessa kaikkialle ja jolla on meille vain yksi yhteinen pelastus. Toinen seikka sitä vastoin on, onko meillä koko katolisessa kristikunnassa keskinäistä yhteyttä, joka ilmenisi yhteisenä jumalanpalveluksena.

Neljänneksi kirkko on apostolinen, sillä se uskoo samoin kuin apostolit, sillä on edelleen sama evankeliumi ja sillä on sama tehtävä kuin apostoleilla eli olla Kristuksen lähettämänä maailmassa ja viedä evankeliumi kaikille luoduille. Apostolisuus tarkoittaa pysymistä samassa uskossa ja tehtävässä. Kirkossa puhutaankin apostolisesta jatkuvuudesta; sillä tarkoitetaan yhteyttä ajan yli taaksepäin aina siihen, kun Kristus lähetti apostolit, ja eteenpäin siihen, kunnes hän palaa; mutta sillä tarkoitetaan myös jatkuvuutta yhteyttä samassa ajassa yli paikan rajan, toisiin paikalliskirkkoihin eri puolilla maailmaa. On siis diakronista jatkuvuutta ja synkronista jatkuvuutta. Tämän apostolisen jatkuvuuden vuoksi ja sen merkiksi kirkossa on piispan virka. Tapana on, että piispan vihkii aina sellainen piispa, joka on itse tullut piispan vihkimäksi, ja vihkimisessä tulee olla mukana vähintään kolme tällaista historiallisessa jatkuvuudessa olevaa piispaa, käytännössä siis muut naapurihiippakuntien piispat.

Minun piispanvihkimyksessäni oli täällä Tuomiokirkossa läsnä 17 vuotta sitten myös katolisen hiippakunnan piispa Józef Wróbel, joka ei toki voinut ottaa osaa vihkimisessä kätten päällepanemiseen, sillä se olisi merkinnyt täyttä yhteyttä. Mutta hän kertoi minulle jälkeenpäin ”rukoilleensa penkissä palavasti” minun puolestani. Sen jälkeen itse olin muiden luterilaisten piispojen kanssa katolisen kirkon piispa Teemu Sipon vihkimisessä ja kaksi vuotta sitten piispa Raimon vihkimisessä läsnä. Nämä olivat merkkejä halusta tiivistää keskinäistä yhteyttä, vaikka emme ole kumminkaan puolin voineet vielä ottaa osaa toisen kirkon piispan vihkimisessä kätten päälle panemiseen eli apostolisen jatkuvuuden näkyvään merkkiin. Silti jaamme yhteisen uskon jo sen keskeisimmässä sisällössä, mistä Nikean tunnustus todistaa.

 

Pyhä Henki toimii kirkossa

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa tähdennetään, että Pyhä Henki toimii kirkossa. Augsburgin tunnustus lausuu: ”Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki.” (CA V) Luterilaisuudessa puhutaan armonvälineistä, joita ovat sana ja sakramentit. Sillä tarkoitetaan Jumalan sanan saarnaa, evankeliumin julistamista sekä Pyhän kasteen ja Pyhän ehtoollisen sakramentteja. Mukaan lasketaan kolmantena sakramenttina myös rippi eli synninpäästö.

Näissä Jumalan Pyhä Henki toimii synnyttäen uskoa ja uutta kuuliaisuutta sekä vahvistaen toivoa ja rakkautta. Jumalan sana on teologisesti sanottuna sakramentaalista; se saa aikaan sen, mitä se lupaa. Kuten Jeesus sanoo: joiden synnit te annatte anteeksi, sille ne ovat anteeksi annetut. Saarna ja synninpäästö ovat siten sakramentaalisia, vaikuttavia Pyhän Hengen voimasta. Meidän jumalanpalveluksissamme on käytössä yhteinen synnintunnustus ja synninpäästö, joita kutsutaan myös yleiseksi ripiksi; oli kuitenkin aikoinaan Suomessakin tapana ripittäytyä ennen messua yksityisesti. Nyt on valitettavasti tapa yksityiseen rippiin lähes hävinnyt. Sille on kylläkin kaava kirkkokäsikirjassa, mutta sitä käytetään lähinnä vain yksityisen sielunhoidon osana.

Olen miettinyt, mahtaako tästä yksityisen ripin häviämisesti johtua se, että monet papit ovat valinneet messun synninpäästön sanoiksi tuon sakramentaalisen ripin sanamuodon ”hänen palvelijanaan julistan sinulle tämän synninpäästön Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, vaikka se sisältyy kirjassa vain yhteen kymmenestä synninpäästön sanamuodosta ja on siinäkin sulkeissa. Ehkä papit näin kokevat enemmän lausuvansa vaikuttavaa sanaa? Mielestäni tässä on kuitenkin ehkä vähän liian kevyesti lainattu yksityisen, sakramentaalisen ripin synninpäästön eli absoluution sanat yleiseksi tavaksi. Olisi ehkä parempi pitää se siellä ja käyttää jumalanpalveluksessa aiemmin yleisempiä armonvakuutuksen muotoja, kuten ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tähän asiaan olen usein törmännyt, kun olemme valmistelleet ekumeenista sanajumalanpalvelusta ortodoksisen tai katolisen kirkon kanssa. Sakramentaalisen absoluution sanamuotoa käytettäessä on tullut jaetuksi sakramenttia myös toisen kirkon uskoville, eikä se ole ekumeenisesti hyvä tapa. Tähän ovat ekumeeniset kumppanimme toistuvasti kiinnittäneet huomiota.

Uskontunnustus lausuu myös: ”Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Yhdestä kasteesta oli jo aiemmin puhetta Efesolaiskirjeen sitaatissa. Tässä on sisässä kuitenkin myös toinen raamattusitaatti, nimittäin Pyhän Pietarin helluntaisaarnasta Apostolien tekojen toisesta luvusta: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Apt. 2:38)

Kaste on syntien anteeksiantamista. Ensimmäisillä vuosisadoilla kuitenkin ajateltiin yleisesti, että kaste saadaan vain siihen mennessä tehtyjen syntien anteeksiantamus. Esimerkiksi Nikean konsiilin koolle kutsunut keisari Konstantinus otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan voidakseen saada anteeksiantamuksen koko elämänsä synneistä. Mutta jo varhain ymmärrettiin, että ei kastetta tarvitse uusia karkeisiinkaan synteihin lankeamisen jälkeen, vaan sitä varten on rippi. Myös luterilainen tunnustus puhuu ripistä paluuna siihen, mitä kaste jo lahjoitti. Kaste on poistanut ihmisestä synnin syyllisyyden, joskaan se ei muuta ihmistä niin, etteikö hän enää uudestaan tekisi syntiä. Mutta hän saa syntinsä aina anteeksi, kun hän ne tunnustaa ja hylkää.

Päätän Augsburgin tunnustuksen sanoihin, joiden mukaan parannus on katumusta ja uskoa (contritio et fides): ”Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.” (CA XII)