Pikaisuus vai pitkämielisyys?

Evankeliumi Matteus 25:1–13

Jeesus puhui tämän vertauksen:

”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’

Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Nuorena pappina hankin ensimmäisen autoni. Siinä oli epätarkka polttoaineen mittari. Parikin kertaa kävi niin, että bensa loppui kesken matkan, vaikka luulin sen vielä riittävän. Oli noloa jäädä tien varteen ja yrittää selvitä jollain konstilla perille. Mutta tilanteet opettivat kaksi yksinkertaista temppua: ensinnäkin hankin viiden litran varakanisterin, jota pidin täytettynä tavarasäiliössä. Toinen, lähes yhtä varma keino oli nollata trippimittari joka kerta, kun täytti tankin. Kilometrien karttumista seuraamalla saattoi suunnilleen tietää, milloin meno ainakin loppuu. Mutta vain suunnilleen. Ei voinut olla ihan varma, sillä kulutukseen vaikuttavat monet vaihtuvat asiat, kuten autoilijat tietävät. Vastaavanlaista opettelua pitää kuulemma harjoittaa myös sähköautolla ajavien! Akkua pitää ladata ajoissa matkalla, jos aikoo päästä kohteeseensa tai ainakin perillä, jos toivoo pääsevänsä vielä takaisin kotiin.

Mutta kaikki tulevaisuutta luotaavat mittarit ovat vain suuntaa antavia. Emme voi tietää tarkoin, milloin säiliö tyhjenee suhteessa jäljellä olevaan matkaan. Yhtä vähän voimme ylipäätään tietää tarkoin, mitä huominen tuo. Voimme arvioida lähintä tulevaisuutta ja varautua siihen sopivalla tavalla, mutta mitä pidemmistä ajoista on kyse, sitä yleisluontoisempia tulee varautumistemme olla. Meillä ei ole tulevaisuuden käsikirjoitusta, vaikka voimmekin merkitä kalenteriimme erilaisia sovittuja päivämääriä, tai vaikka voimmekin laatia strategioita ja suunnitelmia tuleville vuosille.

Tämä pitää paikkansa kaikessa elämässä, niin taloudessa ja työssä kuin perheissä. Toki me uskomme, että huominen tulee ja käymme kaupassa sitä varten, me uskomme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen ja lähetämme lapsemme kouluun, että heistä kasvaa tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajia. Sama koskee myös Jumalan valtakuntaa ja sen tulemista.

Jumalan valtakuntaa pitää valmistaa ja odottaa. Sen tulo voi kestää kauemmin, kuin ensi näkemältä toivoisi. Jeesuksen vertauksen kaikki neidot väsyivät ja nukahtivat, aika oli heille kaikille pitkä, ei ainoastaan niille, joilla ei ollut öljyä varakannussa. Samalla tavalla myös meidän valmistautumisemme Jumalan valtakuntaan vaatii pitkämielisyyttä. Se ei koitakaan pikaisesti, vaikka sitä ovat alusta lähtien Jeesuksen omat odottaneet. Jo ensimmäiset kristityt olivat varmoja siitä, että Herra palaa takaisin heidän elinaikanaan, ja Jumalan valtakunta koittaa. Mutta kun vuodet vain kuluivat, jouduttiin vastaamaan hankaliin kysymyksiin.

Toisessa Pietarin kirjeessä tätä ongelmaa käsitellään näin: ”Erityisesti tietäkää, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka ovat omien himojensa vietävinä. He sanovat pilkaten: ”Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti.” […] Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3: 3-4, 8-9)

Kaikki aika on Jumalan käsissä, ja hänelle tuhat vuotta on kuin yksi päivä. Kristuksen omien tehtävänä on alusta asti ollut sekä valmistautua Jumalan valtakunnan tulemiseen että edistää sen tulemista. Se tapahtuu antamalla itsensä Jumalan tahdon palvelemiseen. Tänään meillä on kirkossa monia, jotka ovat ryhtyneet työhön seurakunnissa. Te useiden alojen ammattilaiset olette Jumalan valtakunnan palveluksessa kukin omalla sarallanne, niin lasten ja nuorten kasvatuksen kuin kiinteistöjen hoidossa. Te taas, jotka tänään vihitään virkoihin, annatte itsenne diakonian ja pappisviran tehtäviin. Kukin on Jumalan kutsuma palvelukseen, jossa valmistellaan Jumalan valtakunnan tulemista.

Uudella uralla on luonnollista kysellä, miten kauan tässä työssä jaksan. Jokaisessa työssä saa pohtia motivaationsa pysymistä. Saanko työstä iloa, onko siinä imua, joka saa joka aamu nousemaan ja lähtemään työhön? Seurakunnissa tämä on ehkä erityisen polttava kysymys, kun toimitaan usein sellaisissa tehtävissä, joiden tulokset eivät ole päivän päättyessä nähtävissä. Kirkossakin pohditaan, millaisia ovat seurakunnan veto- ja pitovoima työnantajana. Pelkkä oma sisäinen kutsumus ja halu tehdä hengellistä työtä ei kanna kauan, jos olosuhteet eivät ole hyvät eikä työ anna tyydytystä.

Seurakunnan työntekijöihin kohdistuu odotuksia, jotka usein tuntuvat korkeammilta kuin muilta odotetut. Heihin asetetaan jonkinlainen mielikuvaleima vain siksi, koska he ovat kirkolla työssä, ja sitten heitä peilataan tätä ihanteellista mielikuvaa vasten. Toki heiltä Uudessa testamentissa odotetaankin hyveellistä elämää. Mutta siellä luetellut hyveet ovat samat kaikille kristityille. Mitä puhutaan seurakunnan työntekijöistä esikuvana tarkoittaa juuri sitä, että samaa kuin heiltä odotetaan myös seurakuntalaisilta. Miksi he muuten olisivat esikuvina, ellei juuri siksi, että heistä on tarkoitus ottaa mallia ja pyrkiä itse sellaiseksi, jollainen toivoisi toisten olevan. Rehellinen ihminen joutuu tavallisesti pettymään myös itseensä, kun ei tulekaan sellaiseksi, kuin toivoisi. Eikä tunnu tulevan maailmakaan.

Maailman todellisuus voi uuvuttaa kenen tahansa kristityn. Väsyttää, kun valtakuntaa ei näy eikä kuulu, tai kun siitä saa vain hetkittäin kokea pieniä vilkahduksia. Kaikesta ulkonaisesta hyvinvoinnista ja taloudellisesta edistyksestä huolimatta maailman ihmisten tilanne näyttää vain polkevan paikoillaan, köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, röyhkeät kaappaavat vallan, voimakkaat polkevat pienempiään ja ovelat etsivät keinoja hyötyä toisista. Missä viipyvät Jumalan tuomiot, missä Valtakunnan oikeus? Vain pistemäisesti saamme nähdä, miten oikeus, hyvyys ja rakkaus voittavat, kun Jumalan Pyhä Henki muuttaa ihmisiä ja heidän elämänsä suuntaa, ja se vähitellen alkaa vaikuttaa heidän ympärillään.

On ymmärrettävää, että turhautumista tapahtuu kirkossakin. Suurin odotuksin lähdetään työhön, mutta todellisuus ei vastaakaan odotuksia. Seurakunta ei olekaan sellainen taivaan esikartano, jollaiseksi sen mielikuvissaan toivoi. Täälläkin vaaditaan pitkämielisyyttä ja keskinäistä anteeksiantamista. Jos ei valtakunta tullutkaan pikaisesti, ei meidän pidä siitä pikaistua, menettää malttiamme ja lähteä ovet paukkuen pois. Olkaamme pitkämielisiä pikemmin kuin pikaistuvia.

Jumalan valtakuntaa ei kukaan ihminen saa aikaan. Se on yksin Jumalan työtä. Mutta ihminen voi osallistua sen valmisteluun, toimimalla Jumalan sanansaattajana, hänen suunaan, käsinään ja jalkoinaan. Ihminen voi antaa toisten kuulla hyvä sanoma Kristuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta hänessä, hänen ristinkuolemastaan, hautaamisestaan ja kuoleman voittamisestaan ja meille avaamastaan ikuisesta elämästä. Ihminen voi osoittaa rakkauden teoilla ja sanoilla, miten hyvä ja rakastava Jumala meillä onkaan. Me voimme osoittaa pelkojensa ja pettymystensä vangeiksi jääneille, millainen toivo koko maailmalla on Kristuksessa.

Voimanlähteenä siihen on kristityllä Jumalan Pyhä Henki. Henki toimii siellä, missä kuullaan Jumalan sanaa, missä vastataan siihen ylistyksin ja rukouksin, missä nautitaan pyhä ehtoollisen sakramentti, missä kohdataan toisia Kristuksen omia – kaikkialla siellä on Jumala itse läsnä ja vahvistaa meitä Hengellään. Kaikki tuo on meillä täällä jumalanpalveluksessa. Kirkossa käyminen on tarpeellista niin seurakunnan työssä aloittaville kuin kaikille kristityille.

Täällä Tuomiokirkossa on näinä viikkoina taideteos, joka ainakin minun silmiini puhuu Jumalan Hengen työstä. Nuo punaiset nauhat ovat kuin Hengen liekkejä, jotka lähtevät palavaa pensasta kuvaavasta maalauksesta ja asettuvat kirkkosalissa istuvien ylle. Henki antaa lahjoja, uskon lahjan, rakkauden lahjan, toivon lahjan.

Nyt käymme vihkimyksessä rukoilemaan Hengen antamia diakonian ja pappisviran lahjoja.