Pelastus, valo ja kirkkaus

Evankeliumi Luukas 2:22–33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Rakkaat seurakuntalaiset.  Talven selkä taittuu, kun helmikuu tuo päiviin lisää valoa. Aikaisin liikkeelle lähtevät huomaavat, että aurinko jo nousee, ja nekin, jotka lähtevät vähän myöhemmin liikkeelle, voivat ihmetellä sitä, miten aurinkokin on jo ennen heitä noussut. Kalenteristakin huomaa, mitä helmikuu merkitsee; siinähän sen alun nimipäivät on omistettu niin hyvää lupaaville nimille kuin Aamu ja Valo – no, totta puhuen ensimmäisenä on Riitta, mutta kun sen päivän sovussa selvittää, voikin vain ihailla alati kirkastuvia viikkoja!

Kynttilänpäivän voi nähdä hyvin sopivan tähän samaan sarjaan. Johan sen nimikin puhuu valosta, tai ainakin valoa tuovasta kynttilästä. Hyvin tiedetään nimen tausta; keskiajalla tuona päivänä vihittiin käyttöön sinä vuonna käytettävät kynttilät, mutta ehkä vähemmän tulee mietityksi, miksi kynttilöitä ylipäätään pitäisi vihkiä. Silloin ajateltiin, että vihityn kynttilän liekissä on voimaa karkottaa kaikkea pahaa sekä suojata ihmistä esimerkiksi ukkoselta, ja että kuolevan käteen annettu palava kynttilä valaisi hänen tietään ikuiseen elämään. Onhan kynttilä rukouksen vertauskuva. Mutta tokihan kynttilät palavat ja antavat liekkinsä ilmankin siunausta. Täyttävät siis tehtävänsä, vaikka niiden puolesta ei erityisesti rukoilisikaan.

Tällainen on Jumalan luoma luonto ja kaikki se, mitä Jumala Luojana ja kaiken lähteenä haluaa lahjoittaa: se toimii Jumalan luomien lakien alaisena ilman erityistä puuttumista. Ei tarvita edes ihmisen työtä siihen, että talvella on pakkasta ja kesällä paistaa aurinko, tai että vettä sataa, pellot kastuvat ja maasta nousee vihreää. Ilman ihmisen työtä siemenestä versoo elämä, ja viljankorret tuottavat jyviä. Mutta ihmistä tarvitaan siihen, että kaikki tämä Jumalan luoma tulisi hoidetuksi ja palvelisi niin ihmistä kuin muuta luomakuntaa oikealla ja sen arvolle sopivalla tavalla.

Jumala on luonut ihmisen pitämään huolta luomakunnasta. Hän antoi tehtäväksi viljellä ja varjella maata, pitää huolta paratiisista sekä viisaasti vallita meren kalat ja metsän eläimet. Vielä paratiisista pois joutuessaankin ihmisellä on tämä tehtävä; vaikka maa on kovaa hänen kyntää ja se kasvaa hänelle ohdakkeita, ja koko luomakunnan hoito vaatii häneltä verta, hikeä ja kyyneleitä, hänellä on yhä tuo tehtävä. Yhtä lailla kuin hänellä on tallella Jumalan hänelle paratiisiin antama tehtävä levätä seitsemäntenä päivänä ja pyhittää se Herralle.

Siihen liittyy myös kynttilänpäivän viettäminen. Ihmisen elämän tarkoitus kiinnittyy hänen Jumalalta saamiinsa lahjaan ja tehtävään. Ihmistä aina askarruttanut kysymys elämän mielekkyydestä aukeaa tästä yhteydestä. Ihminen on kutsuttu asettamaan oma elämänsä ja työnsä osaksi Jumalan työn kokonaisuutta, siis näkemään omat tekemisensä Jumalan hyvän luomistarkoituksen kehyksissä, suhteessa aina siihen, mitä Jumala tekee. Siksi hänenkin osansa on Raamatun luomiskertomuksessa asettua Jumalan työn rytmiin eli tehdä työtä kuusi päivää ja levätä seitsemäntenä. Ei se välttämättä yhtään lisää ihmisen työtehoa, että hän uskoo ja rukoilee – voi niinkin toki käydä – mutta ainakin se auttaa ihmistä näkemään elämänsä tarkoitus osana Jumalan tarkoituksia. Sillä puolestaan on paljonkin vaikutusta sille, mitä ihminen valitsee tehtäväkseen ja miten hän suhtautuu siihen, mitä tekee.

Tätä samaa varten oli myös kynttilänpäivä: se, että kynttilöitä vihittiin, ei lisännyt niiden valotehoa. Sen sijaan se auttoi kaikkia niitä kirkon jumalanpalveluksiin osallistujia, jotka nauttivat kynttilöiden valosta, ymmärtämään jotain jumalanpalveluksen kokonaisvaltaisuudesta – tai peräti elämästä kokonaisvaltaisena jumalanpalveluksena. Kaikki tässäkin messussa palvelee Jumalaa, eivät ainoastaan kuullut tai rukoillut sanat, vaan myös musiikki, taide, keskinäinen läsnäolo – myös valo ja lämpö.

Kynttilänpäivän nimi tulee suomeen ruotsin sanasta Kyndelmässodagen; englannissakin se on Candlemas. Näissä nimissä kaikuu myös sana messu. Saksassa tätä vietettiin viikko sitten, ja siellä luterilaiset kutsuvat sitä Kristuksen temppeliin tuonnin päiväksi, mutta vanha nimi sielläkin oli Lichtmess, siis valon messu. Meilläkin on kynttilänpäivää kutsuttu Kynttilämessun päiväksi sekä myös Marian puhdistuksen päiväksi ja Neitsyt Marian kirkkoon ottamisen päiväksi. Vanhoissa postilloissa siitä käytetään tällaisia nimiä. Olihan synnyttäneen äidin kirkottaminen vielä viime vuosisadan alussa meilläkin tapana, mutta kiitoksen merkityksessä. Kummastakin on meillä luovuttu, sekä kynttilöiden vihkimisestä että äitien kirkottamisesta, sillä molemmat olivat alttiita väärikäsityksille.

Päivä on siis pyhän messun arvoinen, mutta miksi sen nimi on näin vaihdellut? Eihän autuas Neitsyt Maria mennyt temppeliin suinkaan sytyttämään kynttilöitä.

Vanhassa testamentissa oli määrätty, että synnyttäneen naisen tuli 40 päivää synnytyksen jälkeen käydä temppelissä suorittamassa määrätyt uhritoimitukset ja siten puhdistautua. Tässä on taustalla ajatus, joka aika pitkään kulki kyllä kristinuskossakin mukana, nimittäin että synnytys jollain tavoin saattaisi naisen epäpuhtaaksi. Siitä ajatuksesta on kuitenkin jo luovuttu. Ymmärrämme, että lasten saaminen on Jumalan lahja eikä rangaistus, eikä siihen liity mitään epäpyhää eikä sellaista uskonnollista, mistä pitäisi puhdistautua. Tässä kehityksessä on kyse ylipäätään naisen aseman muuttumisesta niin kirkossa kuin muussa yhteiskunnassa. Asennoitumiset ovat muuttuneet naisten kohotessa vastaaviin tehtäviin miesten kanssa, johtaviin tehtäviin myös kirkossa. Samaan kehitykseen liittyy sekin, että meillä vihitään pappisvirkaan niin naisia kuin miehiä. Ymmärryksemme on lisääntynyt. Joku läsnäolijoista saattaa muistaa, että saarnasin täällä Hattulan kirkossa kynttilänpäivänä silloinkin, kun Virpi Järvinen asetettiin kirkkoherran virkaan yhdeksän vuotta sitten. Kyselin silloin, onko kirkkoherra myös ”kansankynttilä”.

Neitsyt Maria tuli siis temppeliin täyttämään sen, mitä silloinen laki häneltä vaati. Nykyään me ymmärrämme, ettei sellaiselle ole perusteita. Maria asetti oman roolinsa äitinä Jumalan tahdon mukaiseen käytäntöön, mutta ymmärrämme, ettei Kristuksen tultua maailmaan enää tarvita muita uhreja mihinkään puhdistautumiseen. Tärkeää tässä evankeliumin kohdassa onkin se syy, joka on tehnyt päivästämme nimenomaan kynttilänpäivän. Tässä nimittäin nähdään valo, Jumalan kirkkaus, joka alkaa loistaa. Mutta sen näkeminen päältä katsoen tavallisessa pienessä lapsessa edellyttää avointa ja Jumalaa odottavaa sydäntä, sellaista kuin oli vanhalla Simeonilla Jerusalemin temppelissä.

Kun Jeesuksen vanhemmat tulivat temppeliin toimittaakseen säädetyt uhrit, Simeon tunnisti lapsessa hänet, jossa Jumala täyttää lupauksensa. Jumala oli Simeonille ilmoittanut, että tämä ehtii vielä nähdä Herran voidellun, hepreaksi siis Messiaan, kreikaksi Kristuksen. Nyt Jeesus-lapsen nähdessään Simeon näkee uskossa enemmän kuin vain tavallisen vauvan. Hän otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että oli nyt saanut nähdä ”pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille”. Siis pelastuksen kaikille kansoille, valon pakanoille ja kirkkauden Israelille. Pelastus, valo ja kirkkaus. Kaikki tämä vain pienessä äsken syntyneessä lapsessa! Temppelissä oli varmasti monia, jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota yhteen pieneen lapseen, ja Simeonkin oli varmasti nähnyt monia sellaisia elämänsä aikana ja jaksanut odottaa. Mutta tästä lapsesta Henki ilmoitti hänelle, että tämä se on, nyt kaikki alkaa täyttyä!

Miten saattoi Simeon tällaista sanoa? Jumalahan on itse kirkkaus, jota ei voi nähdä. Ihminen ei kestä katsoa Jumalan valoa, sillä hänen pyhyytensä musertaisi ihmisen. Siksihän tänään kuullussa Vanhan testamentin kappaleessa Jumala peitti Mooseksen kallionkoloon ja antoi tämän katsoa itseään vain takaapäin hänen mentyään ohi. Jumala otti kätensä pois kallionkolon edestä ja antoi Mooseksen katsoa häntä selkäpuolelta. Jumalan kasvoja ei ihminen kestä nähdä. Hän on kaikkivaltiaana hirmuinen tuomari ja hänen pyhyyden vaatimuksensa täydellinen. Mutta ihmiseksi syntyneessä Pojassaan Jumala näyttää armolliset ja syntisiä rakastavat Isän kasvonsa. Sen Jumala salli Simeonin tunnistaa pikku Jeesuksessa, ihmiseksi syntyneessä Jumalan Pojassa, vaikka ehkä Joosef ja Maria eivät sitä ymmärtäneet.

Mutta eihän Simeon voinut odottaa, että hän saisi nähdä, mitä täysikasvuinen Jeesus, Jumalan voitelema mies tulisi tekemään. Silti hän sanoi, että nyt hän on saanut nähdä, nyt pääsen rauhassa lähtemään! Hän saattoi vain luottaa siihen. Tällaisia ovat usko ja toivo: ne eivät tarvitse varmistusta eikä selvyyttä siitä, mitä tulee tapahtumaan ja milloin, mutta usko ja toivo luottavat silti Jumalaan. Niiden täyttymys on vasta edessä, mutta silti siihen voi jo luottaa. Ne tarvitsevat vain lupauksen, johon tarttua. Usko ei synny siitä, että on jo saanut sen, mitä toivoo. Usko on jonkin toivotun lopputuloksen omistamista jo ennen kuin se täyttyy, mitä toivoo. Toivo on asenne, joka suuntautuu tulevaan ja luottaa siihen, että Jumala tulee hoitamaan työnsä loppuun asti. Kun hän on tänne asti kannatellut, tokihan hän sitten tulee täyttämään lupauksensa kokonaan. Näin sai kokea vanha Simeon. Olemmeko me sen kummempia? Tänne asti on Jumala kannatellut, ja saamme luottaa, että hän kannattelee edelleen ja täyttää myös kirkkauden lupauksensa. Tällaisella vanhan Simeonin asenteella ja toivolla me nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.