Saarna Sastamalan seurakunnan piispantarkastuksessa Tyrvään kirkossa 18.9.2022

Evankeliumi Luukas 17:11–19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

 

Rakkaat ystävät, Kristuksen kutsumat. Päivän evankeliumissa Jeesus kulkee Samarian seudulla. Minä puolestani olen viime päivät kulkenut Sastamalan seudulla. Siinä, missä Jeesus liikkuu evankeliumissa jossain Samarian ja Galilean rajoilla, minä olen poikennut Pirkanmaan ja Satakunnan rajaseuduilla. Olen ollut Tyrväällä, Vammalassa ja Sammaljoella, ollut kotimajoituksessa Karkussa sekä käynyt Keikyässä. Suuressa seurakunnassa on alueita, joilta on perinteisesti suuntauduttu eri ilmansuuntiin ja käyty töissä, opiskelemassa tai ostoksilla eri keskuksissa, riippuen aina siitä, mihin on luontevin matka. Sastamalan läntisistä osista ei liene kovinkaan vaikea kulkea Poriin, kun taas itäisissä osissa tuntuu Tampereen vetovoima.

Sastamalaa voi luonnehtia seutukaupungiksi. Tätä sanaa kuulin kaupunginjohtajan käyttävän, kun kävimme tapaamassa häntä. Seutukaupunki tarkoittaa seudun tai talousalueen keskusta, joka ei kuitenkaan ole maakuntansa keskuskaupunki. Sastamala on laaja ja vireä hyvinvoivan maaseudun kaupunki, jossa on merkittävää teollisuutta. Mutta Sastamalalle on myös tunnusomaista, että se on koottu useista kunnista ja sen seurakunta on koottu useista kappeliseurakunnista. Sastamalassa on monia kyliä ja kirkonkyliä.

Päivän evankeliumissa Jeesus kulkee maakuntien rajaseudulla ja saapuu erääseen kylään. Mihin kylään, sitä ei evankeliumi mainitse – ehkä tuon yksittäisen paikkakunnan nimellä ei ole merkitystä siitä syystä, koska jokaisen kylän haasteet tuollaisella rajaseudulla ovat keskenään siinä määrin vertailukelpoisia, jos eivät suorastaan samanlaisia. Näin lienee myös monien Sastamalan kylien laita. Täällä vieraillessani kuulin muuttoliikkeen ja vähäisen syntyvyyden vaikutuksista. Keski-ikä nousee ja väkiluku vähenee.

Mutta mikä loppujen lopuksi on vähän? Onko Sastamalan 24.000 asukkaan määrä vähän? Sehän riippuu aina vertailukohteesta. Jossain on aina enemmän ja jossain on aina vähemmän. Onnellisia ne kylät ja kaupungit, joissa löytyy elämäniloa, turvallisuutta ja tyytyväisyyttä. Kullakin paikkakunnalla on omat ongelmansa, mutta onnellisia ollaan siellä, missä ihmiset saavat kokea elävänsä mielekästä elämää toisten kanssa, missä ei jäädä yksin tai missä ei suljeta ihmissuhteiden ulkopuolelle, vaan annetaan kokea joukkoon kuuluvuutta ja otetaan mukaan yhteisön jäseneksi. Sillä viime kädessä jokainen ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja tulevaisuuden toivoa heidän kanssaan. Yksinäisyys tuottaa suurta murhetta ja voi myös koitua ihmiselle häntä sairastuttavaksi tai suorastaan kuolettavan vaaralliseksi.

Juuri yhteyttä muihin sekä tulevaisuuden toivoa puuttui niiltä kymmeneltä vakavasti sairaalta, jotka tulivat Jeesusta vastaan juuri kun hän oli saapumassa erääseen kylään. Ilmeisesti siis tämä spitaalisten ryhmä oli matkaa samaa tietä, mutta kylästä poispäin. Kenties heidät oli sieltä ajettu ulos? Ehkä heidät oli juuri lähetetty pois ihmisten ilmoilta, etteivät tartuta tautiaan muihin? Eristäminen nimittäin oli jo Vanhassa testamentissa määrätty keino ehkäistä epidemioita. Spitaalia sairastava ei saanut asua muiden kanssa, vaan hänen tuli pysytellä ulkopuolella. Eikä siinä kaikki, vaan hänen täytyi olla tunnistettavissa, jotta muut voisivat väistää. Mooseksen laki määräsi: Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ (3.Moos. 13:45)

Miten hirveä kohtalo: sen lisäksi, että ihminen on vakavasti sairas, hänet eristetään omaisistaan ja hänen tulee vielä kantaa häpeällisiä tuntomerkkejä ja kuuluttaa olevansa saastaa. Eikä tämä ollut vain muinaisajan todellisuutta, vaan vielä puolentoista sataa vuotta sitten myös meillä Suomessa lepraa sairastavat eristettiin siirtoloihin, joista kuuluisin lienee Seilin saari Turun edustalla. Ja saatiinpa meillä maistaa lyhytaikaista eristämistä vielä pari vuotta sitten koronapandemian lähtiessä leviämään. Terveiden seitsemänkymppisten eristäminen heidän suojelemisekseen herätti ymmärrettävästi närkästystä, sillä kukapa haluaisi olla suljettu pois ihmisten yhteydestä. Yhtä ymmärrettävää on, että kymmenen sairasta miestä huusi Jeesukselta apua. Kenties he olivat juuri kuulleet, että tunnettu kiertävä opettaja ja parantaja oli tulossa.

Jeesus lähetti miehet näyttäytymään papille. Papin tehtävä oli todeta, onko ihminen kunnossa ja saako hän palata muiden pariin. Matkalla nämä paranivat taudistaan. Yksi kääntyi riemuissaan takaisin voidakseen kiittää hyväntekijäänsä. Hän oli saanut lahjana terveyden siinä missä yhdeksän muutakin, mutta vain hän oivalsi sen olevan kutsu kiittää Jumalaa. Ehkäpä muut olivat liian kiireisiä saamaan papilta todistuksen palatakseen normaaliin elämään omiensa kanssa.

Mutta onko yksi kymmenestä paljon vai vähän? Ei ole itsestään selvää, että kaikki Jumalalta hyviä lahjoja saavat koskaan kääntyvät kiitoksin hänen puoleensa. Päinvastoin, Raamatussa lukuisin kohdin pieni vähemmistö osoittautuu oikeaksi Jumalan palvelijaksi suuren enemmistön kulkiessa ohi. Sanoihan Jeesus toisaalla: Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen! (Matt 7:14). Jeesuksen opetuksissa Jumalan valtakunta ei ole suurten massojen suosiossa. Pikemminkin käy ilmi, että valtakuntaa tulee etsiä ja että se jää löytämättä, mikäli pyörii vain itsensä ja oman etunsa ympärillä. Valtakunta vaatii luopumista itsekeskeisyydestä, eikä sellainen ole kenellekään helppoa tai herkullista.

Tätä Raamatun kertomusta ei tule tulkita bisneksen tapaan. Ei tässä kuvata pieleen mennyttä mainoskampanjaa. Ei tule säälitellä sitä, että Jeesukselta meni hukkaan hyvä parantamisihme, kun noin vähän tuli kääntymykseen. Päinvastoin tulee iloita siitä, että yhdessä ihmisessä tapahtui enemmän kuin fyysinen parantuminen: hän uudistui myös sisäisesti ja alkoi ylistää Jumalaa. Kovin paljon kuulee Suomessa valittelua siitä, että kirkkoon kuuluvien määrä laskee. Prosentuaalinen osuus on nyt koko maassa noin 66, täällä Sastamalassa kuitenkin 73 prosenttia. Vaikka käyrä on laskeva, onko se ristiriidassa tänään luetun evankeliumin kanssa? Yksikin, joka tekee parannuksen, on juhlan aihe taivaassa, sanoi Jeesus (Luuk. 15:10).

Vaikka kirkkoon kuuluisi Suomessa pieni vähemmistö, se olisi silti Kristuksen kirkko. Sillä olisi edelleen sama tehtävä julistaa Kristuksen sanomaa sanoin ja teoin. Se saisi edelleen nähdä, miten ihmiset tunnistavat Jumalan antaneen heille lahjoja ja kääntyvät hänen puoleensa kiitoksin. Nämä evankeliumin sanat on kirjoitettu siinä tarkoituksessa, että ne osoittavat, millaisia me ihmiset olemme ja mitä meidän tulisi tehdä.

Nuo yhdeksän kymmenestä olivat Jumalan omaisuuskansan jäseniä, kun taas yksi Jeesuksen luo palannut oli samarialainen – siis henkilö, jota ei pidetty oikeana Jumalan tahdon toteuttajana. Hän oli paitsi sairauden vuoksi saastainen, myös uskonnollisesti epäilyttävä ja ulos suljettava. Mutta juuri hänestä Jeesus tekee esikuvan, aivan kuten viikko sitten luetussa kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Nyt meillä on tässä kiitollinen samarialainen. Henkilö, jota muut eivät pidä minään, mutta joka onkin koko joukon oikeamielisin. Se opettaa meitä näkemään Jumalan mahdollisuuksia ja luottamaan niihin.

Yksikin riittää. Yksikin Jumalan tahtoa seuraava on paljon. Kohta hänen kanssaan on muita, sillä ilo ja kiitollisuus tarttuvat. Muutkin alkavat tunnistaa elämänsä olevan täynnä Jumalan hyviä lahjoja ja ylistää häntä niistä. Syntyy uskon yhteisö, jossa ihmiset suhtautuvat toisiinsa rakkaudella ja alkavat etsiä yhteistä hyvää. Sellaisella on vain hyvää vaikutusta koko seutukaupungille ja sen kirkonkylille.