”Oi saavu jo, Immanuel”

Joulu lähestyy. Pian koittaa se aika, jolloin luetaan tuttu jouluevankeliumi Luukkaan mukaan. Tosin se luetaan hyvissä ajoin jo ennen jouluaattoa tai joulupäivää monissa joulujuhlissa kenties myös täällä. Mutta enpä lue sitä nyt, vaan harppaan adventin ajan viimeiseen sunnuntaihin, joka tulee viikon kuluttua. Se on kirkkovuodessa omistettu Neitsyt Marialle, Herran äidille, joka odottaa lastaan. Tämä on Matteuksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta Suomen Pipliaseuran UT2020 (1:18-24):

”Maria, Jeesuksen äiti, oli luvattu vaimoksi Joosefille. Ennen kuin he ehtivät olla yhdessä, Marian huomattiin olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Joosef oli oikeamielinen mies, eikä hän tahtonut häpäistä Mariaa vaan päätti purkaa kihlauksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef suunnitteli tätä, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: »Joosef, Daavidin poika. Älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on saanut alkunsa, on peräisin Pyhästä Hengestä. Maria synnyttää pojan, ja sinun on annettava pojalle nimeksi Jeesus. Hän näet pelastaa kansansa sen synneistä.»

Tämä tapahtui, jotta profeetan välittämä Herran ilmoitus toteutuisi:

»Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
jolle annetaan nimeksi Immanuel.»
Immanuel tarkoittaa: Jumala on kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.”

Hyvät kuulijat. Ei ole ihan helppo sanoa, onko tässä evankeliumissa keskipisteessä lasta odottava Maria vai hämmentynyt Joosef. Joosef, joka yleensä joulukertomuksissa ja kouluissa ja kerhoissa näytellyissä kuvaelmissa joutuu jonkinlaisen statistin rooliin, tulee tässä valokeilaan kaikkine inhimillisine epäilyksineen ja kysymyksineen. Eikä ihme, että hän hämmentyy.

Maria oli nuori neito, Joosef ehkä jo niin iäkäs, että olisi voinut olla hänen isänsä. Kirkon traditiossa Joosef kuvataankin leskeksi, joka sai tehtäväkseen huolehtia temppeliin sijoitetusta Mariasta ja sitten vielä ottaa hänet puolisokseen. Mutta nyt olikin tyttö raskaana hänen siihen itse vaikuttamatta. Väistämätön ensi ajatus oli, että Joosef ei ollut joko kyennyt suojelemaan Mariaa joltain hyväksikäyttäjältä tai sitten tällä oli jo joku toinen mies. Mitä Joosefin pitäisi hurskaana miehenä tehdä, pysyä avioliittoaikeessa vai purkaa kihlaus salaa?

Ortodoksisissa jouluikoneissa kuvataan Maria synnyttäneenä ja Jeesus-lapsi kapaloituna tai kylvetettynä hänen vierellään. Syntymäpaikkana ei ole eurooppalainen hirrestä rakennettu hevostalli vaan tuon aikainen Lähi-idän asukkaiden majanaan käyttämä luola, jonne myös eläimet saatiin suojaan. Mutta Joosef ei seisoskele niissä kuvissa seimen äärellä luomassa lempeää isällistä turvallisuutta, vaan hän on ulkona luolasta ja istuu kivellä käsi poskella ja pää painuksissa syvissä mietteissä. Joissain ikoneissa hänet on kuvattu peräti selkänsä luolan tapahtumille kääntäneenä ikään kuin viitteenä syvästä ulkopuolisuuden kokemuksesta.

Mutta ehkä kyseessä ei olekaan hämmennys ja ulkopuolisuus, vaan sen kaiken pohtiminen, mitä tämä oikein voi merkitä. Enkeli oli unessa sanonut, että pojalle pitää antaa nimi Jeesus, ”Hän näet pelastaa kansansa sen synneistä.” Jeesus on kreikkalainen muoto heprealaisesta nimestä Joosua, joka tarkoittaa ”Herra pelastaa”.

Mutta ei tämäkään jäisi ainoaksi nimeksi, vaan kuten evankelista Matteus kertomuksessaan selittää profeetta Jesajaa lainaten: ” Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimeksi Immanuel. Immanuel tarkoittaa: Jumala on kanssamme.” Ehkä Joosef ei tästä mitään voinut tietää, mutta seuratessaan pojan kasvua hän tuli tietämään, että jotain ainutlaatuista oli tapahtunut.

Joosefista ei kerrota enää Jeesuksen aloitettua julkisen toimintansa. Nasaretin kaupunkilaiset kyllä tunsivat Jeesuksen olevan rakentaja Joosefin poika, mutta emme tiedä, oliko tämä isäpuoli elossa varsinkaan enää silloin, kun Jeesus joitakin vuosia myöhemmin tuli Jerusalemissa vangituksi ja surmatuksi. Vain Mariasta, hänen äidistään kerrotaan evankeliumeissa enää siinä vaiheessa.

Mutta ehkä nimen Immanuel merkitys alkoikin valjeta vasta, kun Jeesus oli koonnut oman opetuslapsijoukon ja lähtenyt kulkemaan pitkin Galileaa kohdaten ihmisiä, opettaen, parantaen ja vapauttaen heitä pahan vallasta. Hän teki ihmeitä ja tunnustekoja, jotka osoittivat ihmisille hänen olevan Jumalan lupaama pelastaja, kuninkaaksi voideltu eli hepreaksi Messias ja kreikaksi Kristus. Silloin muistettiin, mitä profeetta Jesaja oli ennustanut. Hänessä olisi kansan toivo, ei vain yhden roomalaisen miehitysvallan sortaman kansan poliittinen toivo, vaan koko maailman toivo. Hän olisi enemmän kuin ihminen, hän olisi itse Jumala kanssamme.

Minä pidän joululaulusta ”Oi saavu jo, Immanuel”, jolla tämä konsertti latinankielisenä avattiin: ”Veni, veni, Immanuel”. Keskiaikainen laulu lienee tullut suomalaisille tutuksi englanninkielisistä elokuvista. Niistä on voinut oppia riemukkaan kertosäkeen: ”Rejoice! Rejoice! Immanuel has come to thee, O Israel.” Tänään kuultiin sama kehotus latinaksi: ”Gaude, gaude! Immanuel nascetur pro te Israel.” Ehkä tämä ei ole suomalaisten suosikiksi riittävän haikea vaan sävelelläänkin iloitsemaan kehottava? Se on kuitenkin nyt meidän Virsikirjassamme peräti kahdessa paikassa, numeroilla 756 ja 933, eri sävelillä ja samasta latinankielisestä alkutekstistä saman runoilijan eri sanoin suomentamana.

Virressä odotetaan Kuningasta, joka voittaa pahan vallan, vapauttaa vangitut ja tuo rauhan kansoille. Vanha virsi, mutta ei vanhentunut. Koko tämäkin vuosi on toivottu ja rukoiltu rauhaa Ukrainaan ja Gazaan. On pyydetty suurempia voimia välittämään rauhaa. Mutta ei ole varmaa, onko kummassakaan päästy lähemmäs oikeudenmukaista ja kestävää rauhaa. Lienevätkö viha ja katkeruus päinvastoin kasvaneet?

Osuvasti sanotaan Psalmissa: ”Ei tule apua idästä, ei lännestä, ei vuorisesta erämaasta, vaan Jumala on se, joka tuomitsee: yhden hän alentaa, toisen ylentää.” (Ps. 75:7–8). Mitä enemmän toivoa sidotaan johonkin sotilasmahtia johtavaan ihmiseen millä suunnalla tahansa, sitä varmemmin häneen petytään. ”Rauhaa” tuovilla näyttää aina olevan mielessä oman vallan kasvattaminen. Sellainen oli myös antiikissa keisari Augustus, joka käynnisti Luukkaan evankeliumissa mainitun verollepanon ja jonka nimeen liitetään ”roomalainen rauha”, Pax Romana. Onkohan niin, että suurvaltojen tuomat rauhat ovat aina vain pienempien alistamista ja isompien hyvinvointien ruokkimiseen sitomista?

Käsi poskella ja pää painuksissa maailman kulkua hämmästeleviä kuitenkin lohduttaa yksi ilmeinen historian sääntö. Itsensä korottaneet ja maailmaa pelossa pitäneet valtiaat ovat aina pudonneet, yksi toisensa jälkeen. Sen sijaan oikeudenmukainen Valtias, jonka Jumala lähettää ja jonka nimenä on Immanuel, hallitsee lukemattomien sydämessä. Hänen vihollisensa surmasivat hänet, mutta hän elää. Hänen nimensä merkitsee ”Jumala on kanssamme”. Keiden kanssa? Niiden heikkojen, jotka Jumalaa odottavat. Moni tyranni on kaapannut tämän lauseen käyttöönsä, vaan ei Jumalan kunniaksi.

Jumalan oikeudenmukainen rauha alkaa yksittäisestä ihmisestä, jonka joulun Lapsi kohtaa. Se alkaa ihmisen sydämestä, kodista ja lähipiiristä. Se alkaa joulun ihmeestä: Jumala syntyy luoksemme pienenä Jeesus lapsena. Siunatkoon tämä Immanuel sinun juhla-aikasi.