Luento Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlan sarjassa Tuomiokirkossa 28.10.2025

Hyvät kuulijat. Olen vuosien varrella saarnannut lukuisia kertoja täällä Tuomiokirkossa pääsiäisyön messussa. Joka vuosi on luettu evankeliumin kertomus siitä, miten naiset saapuvat Jeesuksen tyhjälle haudalle, eivät löydä hänen ruumistaan mutta kohtaavatkin enkelin, joka kertoo Jeesuksen nousseen kuolleista. Pimeän yön vuoksi hieman hämärän tuntuisessa kirkossa olen poiminut saarnaan mietiskeltäväksi yksityiskohtia tämän kirkon taiteesta. Erityisesti suuri alttarifresko on antanut aineksia niin pääsiäisen kuin kirkkovuoden lopun tuomiosunnuntain saarnoihin. Siinähän katsellaan tulevaisuuteen ja nähdään jotain sellaista, mitä kukaan ei ole vielä nähnyt.

Tämä alttaritaulu poikkeaa monien kirkkojen alttaritauluista siinä, että se ei kuvaa jotain evankeliumeissa kerrottua jo tapahtunutta asiaa, kuten Kristusta kirkastusvuorella tai ehtoollisella opetuslasten kanssa tai hänen rukoustaan Getsemanessa tai ristillä Golgatalla tai pääsiäisenä nousemassa voittajana haudasta. Näitä kuvia olette epäilemättä nähneet monissa muissa kirkoissa. Mutta tämä Tuomiokirkon maalaus on erityinen, koska siinä taiteilija haluaa meidän katsovan johonkin sellaiseen, minne kukaan ei vielä ole mennyt – ei kukaan paitsi Hän, joka edeltämme on kulkenut, nimittäin itse Herra Kristus.

 

Uskontunnustus katsoo tulevaisuuteen

Tämän viimeisen Nikean uskontunnustusta käsittelevän luentoni aiheena ovat tunnustuksen viimeisten rivien sanat: Odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Ehkä se sopii myös näin pyhäinpäivän läheisyyteen. Me muistamme niitä, joiden elämä on jo päättynyt, mutta jotka uskomme mukaan eivät ole joutuneet hukkaan vaan odottavat ylösnousemusta ja iankaikkista elämää.

Tällä kohtaa uskontunnustuksemme kääntää katseen jo tapahtuneista asioista tulevaisuuteen. Tunnustushan muuten luettelee sellaista, mitä Jumala on jo tehnyt; että Isä on luonut kaiken ja että hänestä ikuisuudessa syntynyt Poika on lähetetty syntymään ihmiseksi, ja että Pojan tehtävänä oli meidän pelastuksemme tähden kärsiä, kuolla ja tulla haudatuksi, että hän nousi kuolleista ja täytti niin sen, mitä hänestä oli ennalta kirjoitettu.

Näiden kahden kappaleen jälkeen tulee puheeksi Pyhä Henki, ja kuten viime luentokerralta muistetaan, tätä kappaletta ei vielä kirjoitettu Nikeassa v. 325, koska siellä keskityttiin Isän ja Pojan väliseen suhteeseen. Nikeassa mainittiin Pyhästä Hengestä vain, että häneen uskotaan. Kolmas kappale laadittiin seuraavassa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa v. 381. Siinä ilmaistaan, miten ja missä Pyhä Henki toimii ja mitä hän lopulta saa meille aikaan. Näin tämä kappale valaisee sitä, miten nuo Jumalan edellä kerrotut suuret pelastusteot tulevat meidän osaksemme ja miten meidät uskossa niihin tehdään osallisiksi kaikesta siitä, mitä Jumala on edeltä meille valmistanut.

Vaikka meillä näissä viimeisissä sanoissa on siis kysymys sellaisista tapahtumista, joiden aika ei vielä ole tullut, me jo uskossa katselemme niihin kaiken sen perusteella, mitä edellä on sanottu Jumalan tehneen. Siksi tässäkin kohdassa on avaimena uskontunnustuksen keskimmäinen kappale ja siinä erityisesti se, mitä sanotaan Pojasta ja hänen jumaluudestaan. Sillä on vaikutusta kaikkeen, mitä myös omasta tiestämme Jumalan lapsina uskomme ja osaksemme odotamme.

 

Jumalan Poika kulki ihmisen tien kuolemaan, hautaan ja tuonelaan

Kuten muistettaneen aiemmilta luennoilta, koko Nikean tunnustus syntyi siitä riidasta, onko Jeesus yhtä lailla Jumala kuin Isä, vai onko hän jokin alempi jumalallinen olento, luotu kuten enkelit, vai onko hän sama Jumala kuin Isä. Samaan aikaan täytyi pitää kiinni siitä, että Jumala on vain yksi, ei ole muita jumalia. Siksi Poika ei voi olla toinen Jumala, vaan hänen täytyy olla tuo ainut ja ikuinen Jumala, mutta toinen persoona ja ihmiseksi syntyneenä kaikkeen inhimilliseen heikkouteen, rajallisuuteen ja kuolevaisuuteen sitoutunut. Avainsanat ovat siksi uskontunnustuksen toisen kappaleen ”samaa olemusta kuin Isä”, jolla tarkoitetaan, että Poika on jumalallisten ominaisuuksiensa puolesta yhtä Isän kanssa. Hänessä on Isä kaiken luonut ja hänen kauttaan tullaan myös tuntemaan Isä. Koska Poika on ihmiseksi syntynyt, se, mitä hänestä sanotaan, koituu myös häneen uskovien osaksi.

Tarkoitan sitä, että niin kuin Poika kulki kuoleman ahtaasta portista ja tuli haudatuksi, niin on myös kaikkien ihmisten kuoltava ja tultava haudatuksi. Ja niin kuin Poika nousi kuolleista, saamme mekin hänen tähtensä vielä nousta kuolleista. Mutta uskontunnustus sanoo toki Pojasta ja hänen tiestään enemmänkin. Siinä meidän on hyvä vilkaista nyt Nikean lisäksi myös Apostolista uskontunnustusta.

Kummassakin uskontunnustuksessa puhutaan ristiinnaulitsemisesta, kärsimyksestä, kuolemasta ja hautaamisesta. Mitä sanotaan sen jälkeen? Apostolisessa uskontunnustuksessa ovat sanat, joita ei ole Nikean tunnustuksessa: Astui alas tuonelaan.

 

Kristus laskeutui ”alimpaan paikkaan”

On oikeastaan mielenkiintoista, että Nikea ei puhu Kristuksen käynnistä tuonelassa. Mutta se ei ole ihme. Ei tätä lausetta ilmeisesti ollut myöskään vielä siinä 300-luvun alussa Roomassa käytetyssä kastetunnustuksessakaan, johon meidän käyttämämme Apostolinen uskontunnustus perustuu. Siitä on ensimmäinen tunnettu esimerkki vasta vuosisadan puolivälistä, kun Nikean tunnustuksen jälkeen käytiin vielä keskusteluja ja väittelyjäkin siitä, mitä Jeesuksen jumaluus merkitsee. Vuonna 359 valmisteltiin edessä olevalle kokoukselle tutkittavaksi tunnustus, jossa lausuttiin näin: [joka] ristiinnaulittiin ja kuoli, astui alas tuonelaan ja määräsi siellä, ja jonka tuonelan portinvartijat nähdessään vapisivat, [joka] nousi kuolleista kolmantena päivänä… Tämä on varhaisin virallinen dokumentti Kristuksen tuonelaan astumisesta osana uskontunnustusta. Apostolinen uskontunnustus puolestaan on meille välittynyt valmiina vasta 400-luvun alun muodossa.

Kristuksen tuonelaan astumisella on kuitenkin uustestamentillinen taustansa, joskaan siitä ei ole kovin selviä mainintoja. Apostoli Pietarin ensimmäisessä kirjeessä sanotaan, että Kristus ”meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille” ja että ”niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi” (1.Piet. 3:19, 4:6). Näiden sanojen taustalla on juutalainen usko, jonka mukaan kaikki ihmiset kuoltuaan ja tullessaan haudatuiksi menevät kuolleiden valtakuntaan, jonnekin syvään ”alamaailman”, missä heidän olemisensa on vain varjomaista odotusta (hepr. sheol, kr. haades). Sinne myös Jeesus astui, mutta koska hän oli Jumalan Poika, häntä ei kuolema voinut pidätellä.

Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus merkitsivät voittoa kuolemasta myös niille vanhan liiton pyhille, jotka jo ennalta uskoivat hänen tuloonsa. Niinpä Matteuksen evankeliumissa lausutaankin, että Jeesuksen kuoleman hetkellä ”Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.” (Matt: 27:51-53)

Antiokian piispa Ignatios, joka kärsi marttyyrinkuoleman noin v. 110, kirjoitti vankeudestaan useita kirjeitä. Magnesialaisille osoittamassaan kirjeessä hän viittaa niihin profeettoihin, jotka jo ennen Kristusta odottivat Vapahtajaa, ja joille nyt Jeesuksen käynti tuonelassa merkitsi herättämistä kuolleista: ”Kuinka me voisimme elää ilman häntä, jonka opetuslapsia profeetatkin hengessä olivat ja odottivat häntä opettajakseen? Siitäpä syystä hän, jota he vanhurskaasti odottivat, saapuikin ja herätti heidät kuolleista.” (Magn. 9:2)

 

Mitä Kristus teki tuonelassa?

Koska Raamatussa puhutaan niin vähän Kristuksen tuonelassa käymisestä, sitä on pitänyt teologien miettiä. Ensinnäkin mitä hän teki siellä? Pietarin kirje esitti kaksi ajatusta, nimittäin että hän saarnasi langenneille enkeleille, ja että hän julisti evankeliumia kuolleille. Kolmas ajatus olisi, että hän meni sinne taistellakseen ja voittaakseen kuoleman. Entä menikö hän tuonelaan pelkästään Jumalan ikuisena Sanana vai Sana kuolevaisen ihmisen sieluun liittyneenä? Lienee pääteltävä, että koska Jeesus on ollut erottamatta sekä ihminen että Jumala, hän meni myös jumalihmisen kokonaisuutena kuoleman valtakuntaan. Siksi hän myös murskasi Jumalana kuoleman vallan ja saattoi vapauttaa sen valtaan vangitut.

Apostoli Paavali mainitsee Kristuksen tuonelassa käynnin vain ohimennen. Efesolaiskirjeessä hän lausuu: ”Kirjoituksissa sanotaankin: — Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille. Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin?” (Ef. 4:8-9). Tämän jakeen latinankielisistä sanoista descendit in inferiores partes terrae tulevat Apostolisen uskontunnustuksen sanat, hieman lyhyemmin descendit ad inferos, suomeksi kirjaimellisesti siis ”laskeutui alimpiin” eli astui alas tuonelaan. Alun perin uskontunnustuksessa käytettiin sanaa inferna, mutta koska se sana on hiljalleen nykyajan kielissä kehittynyt tarkoittamaan kadotusta tai helvettiä, on katolisessa kirkossa siirrytty muotoon inferos. Kyseessä näet ovat kuolleet, eivät tuomitut.

Kolossalaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo Jumalan tehneen Kristuksesta voittajan: ”Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan.” (Kol. 2:15) Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuu tästä samasta vähän ennen omaa vangitsemistaan ja kuolemaansa. Hän sanoo: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:31-32)

 

Kristus voitti kuoleman vallan

Miten tämä valtojen ja voimien aseista riisuminen, maailman ruhtinaan vallasta syökseminen ja Kristuksessa kaikkien ylös vetäminen tapahtui, siitä ei Raamatussa ole yksityiskohtaista kuvausta. Sen sijaan apokryfisissä evankeliumeissa, jotka on kirjoitettu satakunta vuotta Raamatun evankeliumien jälkeen, on käsitelty asiaa enemmän. Niissä liitytään Uuden testamentin teksteihin ja täydennetään niitä mielikuvituksellisella mutta hengellisesti rakentavalla opetuksella. Esimerkiksi kirjoitus nimeltä Pietarin evankeliumi lausuu vahtisotilaiden katselleen pääsiäisaamuna Jeesuksen hautaa ja nähneen, miten kaksi enkeliä meni sinne sisään ja talutti sieltä ulos välissään kolmannen henkilön, jonka pää ulottui taivaita korkeammalle. Heidän perässään tuli haudasta ulos risti. Taivaasta kuului ääni: ”Oletko saarnannut poisnukkuneille?” ja ristiltä kuului vastaus: ”Kyllä.” (Piet. ev. 10:40-42)

Nikodemuksen evankeliumi puolestaan kertoo poisnukkuneiden patriarkkojen, profeettojen ja muiden pyhien nähneen kuolleiden valtakuntaan koittaneen auringonvalon ja keskustelleen sen merkitsevän Jumalan Pojan tulemista myös sinne. Silloin Saatana ja Tuonela liittyvät keskusteluun ja päättävät, että nyt he lukitsevat tämän ristiinnaulitsemansa Jeesuksenkin tänne valtakuntaan. Tuonela kuitenkin muistuttaa, että äsken heillä oli vankina Lasarus-niminen mies, mutta tuo Jeesus tempaisi hänet pois. Siksi ei Jeesusta voi päästää sisään, koska muuten käy niin, ettei tänne kohta jää ketään vaan hän nostaa kaikki kuolleet ylös.

Heidän tätä pohtiessaan kuuluu ukkosenjylinän kaltainen ääni, joka sanoo: ”Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle!” Saatana ja Tuonela yrittävät vahvistaa valtakuntansa vaskiportit ja rautasalvat, sillä he pelkäävät, että jos Jeesus pääsee sisään, heidän käy huonosti. Mutta äkkiä portit ja salvat murtuvat ja kaikki sidotut kuolleet pääsevät kahleistaan. Kunnian kuningas tulee sisään, ja kaikki tuonelan pimeät loukot valaistaan. Kuningas ottaa Saatanan vangiksi, sitoo tämän kahleilla ja antaa hänet Tuonelan vartioitavaksi. Vangitut ihmiset hän sen sijaan nostaa ylös, tarttuen ensin Aadamia käsivarresta, vetäen ylös hänet ja hänen mukanaan kaikki muutkin, ja antaa heidät arkkienkeli Mikaelin suojiin. (Nik. ev. II, 3-6, 8-9)

Jos olet nähnyt ortodoksisen Kristuksen ylösnousemuksen ikonin, olet nähnyt koko tämän kertomuksen. Siinä ylösnoussut Jeesus on tullut voimalla ylhäältä alas, hänen vaatteensa hulmuaa, hänen jaloissaan ovat tuonelan murtuneet vaskiportit, ja hän vetää oikealla kädellään Aadamia ranteesta (sillä he eivät ole tasaveroisia eivätkä kättele toisiaan). Toisella kädellä hän nostaa ihmissuvun kantaäiti Eevan. Tuonelan porttien alla näkyy särkyneitä lukkoja ja salpoja, ja alinna makaa tiukasti sidottuna pakettina itse kuoleman Valtias. Onkin pantava merkille, että koska ortodoksinen kirkko ei käytä apostolista uskontunnustusta vaan ainoastaan Nikealaista, se ei lausu tunnustuksessa Kristuksen käyntiä tuonelassa. Tiukasti ottaen se ei siten ole virallinen uskonkappale ortodoksisessa kirkossa, mutta samalla se on alusta asti ollut tärkeä osa ortodoksisen kirkon hengellistä traditiota. Varhaisimmat tekstit tunnetaan Syyriasta. Voidaan jopa olettaa, että läntinen kristikunta omaksui sen uskontunnustukseensa itäisen kirkon vaikutuksesta.

Kyseessä on kuitenkin hyvin vanha kristillinen vakaumus myös lännessä. Toisen vuosisadan puolivälissä Roomassa vaikuttanut Justinos Marttyyri kirjoitti Pietarin kirjettä muistuttavin sanoin Dialogissaan juutalaisen Tryfonin kanssa: ”Herra Jumala, Israelin Pyhä, muisti kuolleitaan, jotka nukkuvat haudoissa. Hän laskeutui heidän luokseen ja julisti heille pelastustekoaan.” (Dial. 72) Kaksisataaluvun alun Karthagossa elänyt Tertullianus viittasi asiaan teoksessaan Sielusta: ”Koska Kristus, Jumalamme, on myös ihminen, hän kirjoitusten mukaan kuoli ja samojen kirjoitusten mukaan hänet myös haudattiin. Hän noudatti täysin samaa lakia pysymällä tuonelassa kuolleen ihmisen muodossa ja tilassa; eikä hän noussut taivaan korkeuksiin ennen kuin laskeutui maan alempiin osiin, jotta hän voisi siellä tehdä patriarkat ja profeetat osallisiksi itsestään.” (De Anima 55)

Hyvän esimerkin tästä opista idässä antaa Jerusalemin piispa Kyrillos 300-luvun puolivälissä pääsiäisyön kasteeseen valmistautuville pitämässään opetuspuheessa: ”Totisesti ihmisenä hänet pantiin kalliohautaan, mutta kalliot halkeilivat peloissaan. Hän laskeutui manalaan vapauttaakseen sieltäkin vanhurskaat. Sano, olisiko hän halunnut elävien nauttivan armosta, vaikka useimmat heistä eivät olekaan pyhittäjiä, mutta että Aadamista asti pitkän aikaa vankeudessa olleet eivät saisikaan vapautta? Profeetta Jesaja oli julistanut sen hänestä suureen ääneen; etkö soisi, että kuningas laskeutuisi vapauttamaan julistajan? Siellä olivat Daavid ja Samuel, kaikki profeetat, itse Johanneskin, joka sanoi lähettiensä kautta: Oletko sinä se, jonka määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista? Etkö soisi, että hän laskeutuisi vapauttamaan heidät?” (Katek. 9:2)

 

Kristus avasi Jumalana ja ihmisenä tien ihmisille Jumalan luo

Olen viipynyt Kristuksen alas tuonelaan astumisessa melko pitkään, vaikka juuri sitä ei mainita Nikean tunnustuksessa vaan ainoastaan Apostolisessa tunnustuksessa. Olen tehnyt sen siksi, koska siinä näkyy, mitä Nikean opetus Jeesuksen jumaluudesta merkitsee. Jeesus kulkee sitä tietä, joka on ihmisen tie – kuoleman, hautaamisen ja kuolleiden valtakuntaan astumisen tie, niiden joukkoon astumisen tie, jotka saavat odottaa aikain täyttymistä ja kaiken lopulla tapahtuvaa ylösnousemusta. Mutta Jeesus kulkee sen ikuisena, kuolemattomana Jumalan Poikana, jossa kaikki on luotu, kaikki niin näkyvä kuin näkymätön, ja silloin ei mikään kuoleman valta pysty häntä pidättämään. Päinvastoin hän voittaa kuoleman vallan, murtaa tuonelan teljet, päästää vangitut kahleistaan ja riisuu perkeleen aseistaan. Sillä ei enää ole ihmisiin valtaa sillä heidän syntinsä on sovitettu. Niin heistäkin tulee osallisia ylösnousemuksesta ja uudesta, ikuisesta elämästä.

Samalla Kristuksen astumisessa alas tuonelaan on kysymys asiasta, jota ei kukaan ole nähnyt. Ei toki ole kukaan nähnyt myöskään sitä, miten Poika on ikuisuudessa Isästä syntynyt, ei myöskään sitä, miten kaikki on Pojassa luotu. Mutta Pojan elämä, kärsimys, ristinkuolema, hautaaminen ovat olleet ihmissilmin nähtäviä; niin myös oli Jeesus ylösnousseena nähtävissä ja koskettavissa. Mutta mitä siinä välissä tapahtui, sen voi vain usko nähdä ja ymmärtää, ehkä myös pukea lennokkaiksi sanoiksi, niin kuin Nikodemuksen evankeliumissa tapahtuu. Tässä kohtaa me uskontunnustuksessa katselemme hengellistä tapahtumaa, mikä ei ihmissilmille näy. Sellainen on oikeastaan koko ajatus siitä, että Jeesus pelastaa – emme näe sitä, että Jumala antaa synnit anteeksi ja että hän pitää ihmistä Kristuksen tähden vanhurskaana ja pyhänä, vaikka tämä itsessään onkin syntinen.

 

Usko katsoo jo sinne, minne silmä ei vielä näe

Kun katsomme uskossa eteenpäin, me emme vielä näe kaikkien yhteistä ylösnousemusta, saati viimeistä tuomiota. Me näemme vain sielumme silmillä uskomme kuvia, joita taitelija on tässäkin kirkossa halunnut seinälle saattaa sanoista, joita hänellä on ollut Raamatusta luettavissa, ja jotka hän on itse hahmottanut tällä tavalla. Tuomiokirkon alttarifreskossa on Magnus Enckell ehkä ajatellut niitä ortodoksisia pääsiäisikoneja, joissa Kristus nostaa haudasta Aadamin ja Eevan. Nuo vasemman reunan haudan syvyyksistä kömpivät ovat hänen tapansa kuvata Kristuksen ylös vetämiä ammoin kuolleita ihmisiä. Heidät Kristus kutsuu valtaistuimensa eteen maalauksen avarassa maisemassa. Kuvassa kaikki katsovat jotain, mitä maalauksen katsoja ei näe. Mutta me näemme sen, mikä on meidänkin edessämme: kuoleman, haudan ja tuonelan läpi kulkenut Kristus nostaa meidätkin kerran ylös kuolleista.

Kyseessä on todellakin ruumiillinen ylösnousemus. Apostolinen uskontunnustus käyttää sanaa ”liha”; kyseessä ei siis ole vain henki, vaan käsin kosketeltavissa oleva ruumis, kuten oli ylösnoussut Kristus – mutta toisenlainen ruumis. Nikean tunnustus ei käytä tällaisia sanoja vaan puhuu ”kuolleiden” ylösnousemisesta. Sekään ei silti tarkoita mitään henkeä tai ajatusta; kyse ei ole minkään idean heräämisestä tai jollekin asialle innostumisesta, niin kuin jotkut haluavat ylösnousemuksen käsittää.

Myös apostoli Paavali kuvasi ylösnousemusta vertauskuvilla. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä hän kuvaa ylösnousemusta niin siemenestä kasvavana kasvina kuin kuolevan ruumiin pukeutumisena kuolemattomuuteen:

”Joku ehkä kysyy: ”Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?” Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. […] Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. […] Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: — Kuolema on nielty ja voitto saatu.” (1.Kor. 15:35-38, 42-44, 53-54)

Uskontunnustus päättyy sanoihin ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”. Apostolisessa uskontunnustuksessa tämä sama kuuluu muodossa ”[uskon] ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”. Tuo tuleva ”maailma” on käännös kreikan sanasta aioon, joka tarkoittaa kokonaista pitkää aikakautta. Tunnustuksen sanoin odotamme siis ”tulevan aikakauden elämää” eli ikuisuutta. Mutta ehkä tuon tulevan maailman voi ymmärtää paremmin, jos sitä ei ajattele vain loputtomana aikana. Ehkäpä ikuisuus ja taivas ovatkin jotain sellaista, missä ei aika kulu mutta eipä sen kulumistakaan huomaa.

Jumalan valtakunnassa asiat ovat ihmisillä ja koko luomakunnalla niin kuin Jumala niiden on jo alussa tahtonut olevan. Jumala oli jo alussa suunnitellut pelastavansa maailman Pojassaan; hän, jossa yhdistyvät Jumala ja ihminen, voi yhdistää kaiken, kuten lausuu apostoli Paavali Efesolaiskirjeessään: ”Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (Ef. 1:9-10)

Usko katsoo jo sinne, minne silmä ei vielä näe. Siksi me jätämme turvallisin mielin Jumalan haltuun omat rakkaamme, jotka ovat jo tästä ajasta lähteneet. Muistamme heitä edeltä kulkijoina rakkaudella ja kiitollisuudella, ja jättäydymme myös itse odottamaan sitä aikaa, jolloin heidät saamme kohdata tulevassa maailmassa.