Saarna Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa kirkastussunnuntaina 31.7.2022

Evankeliumi Matteus 17:1–8

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.

Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.”

Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: ”Nouskaa, älkää pelätkö.” Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

 

Rakkaat kristityt, Olavin päivän markkinoiden viettäjät, kirkastussunnuntain messuvieraat! Tänään lienee tyrvääläisten kesänviettäjien kohokohta. Monenlaista kiinnostavaa katsottavaa ja koettavaa on tarjolla kirkon vieressä. Mikäpä sen parempi kuin aloittaa päivä jumalanpalveluksella, jonka aiheena on muuttuminen kirkkaaksi ja valoisaksi. Kirkastussunnuntai hieman liikkuu vuosittain, koska se on kiinnitetty helluntaihin, joka puolestaan liikkuu pääsiäisen mukaan. Tänä vuonna pääsiäinen oli myöhään ja niin on kirkastussunnuntaikin. Nyt se on lähellä Olavin päivää, jota on suomalaisessa kansanperinteessä pidetty yhtenä syyskesän alkumerkeistä siinä missä viime maanantaista Jaakon päivääkin.

Mutta sopii hyvin näin kypsän kesän sunnuntaina toivoa, että aurinko kirkkaasti pilvien takaa suosii juhlapäivän viettäjiä niin paljon, että voitaisiin kokea samaa kuin Jeesuksen lähipiirin kolmikko Pietari, Jaakob ja Johannes päivän evankeliumissa. Siellä vuorella oli niin hyvä olla, että Pietari puhkesi ehdottamaan majojen rakentamista. Mitä lie hän ajatteli näkemistään Mooseksesta ja Eliasta; mitenhän nuo muinaisaikojen miehet olisivat astuneet asumaan Jeesuksen kanssa majoihin erakko-olosuhteisiin vuorelle? Hehän olivat näky eivätkä lihaa ja verta. Mutta hyvänolon kokemus oli niin kokonaisvaltainen, että vuorelle olisivat halunneet jäädä niin Pietari kuin Jaakob ja Johanneskin.

Kukapa ei haluaisi kokea hyvää oloa? Siis sellaista hetkeä, jolloin kaikki on kohdallaan, ei vaivaa nälkä eikä jano, huolet eivät haittaa eivätkä murheet pane murjottamaan. Elämä tuntuu hymyilevän ja tulevaisuuteen on helppo luottaa, kun kaikki on turvattu. Viisaasti ihminen pyrkiikin turvaamaan tulevaisuutensa, kokoamaan viljansa aittaan ja varmistamaan varastojaan. Näinä aikoina Euroopassa valtiot täydentävät kaasuvarantojaan sekä valmistautuvat ohjaamaan kansalaisiaan energian säästämiseen. Suomalaisetkin varautuvat kylmään talveen ja tilaavat halkoja. Edessä on hintojen korotuksia eikä ehkä kohta enää sanota, että meidän on hyvä olla. Harmia kohtaa muuallakin kuin bensapumpulla ja mieleen tulee huolia muustakin kuin sähkön kallistumisesta. Sopisi silti muistaa, miten turvattua ja hyvinvoivaa elämää meillä saadaan elää, kun vertaa olojamme suurimpaan osaan muuta maailmaa.

Ehkäpä syvempi kaipuu hyvästä olosta kohdistuu kuitenkin lopulta muuhun kuin riittävään elantoon. Elettiinpä ennenkin, vaikkei jouduttu valitsemaan hybridi- tai täyssähköauton välillä. Tämän kirkon rakentajat ja tämän kirkon kautta Pyhän Olavin vaelluksille kulkeneet keskiajan ihmiset eivät kaivanneet korkeaa elintasoa – eivät he sellaisesta mitään tienneetkään. Mutta he kaipasivat elämän täyttymyksen, sen syvän mielekkyyden kokemusta kenties siinä missä nykyajankin ihminen. Tarkoitan sellaista kokemusta, jossa voi tuntea olevansa hyvässä turvassa, rakastettu ja arvostettu sekä tekevänsä jotain, millä on merkitystä ja mikä ei katoa, kun kaikki muu katoaa. Ihminenhän on osa luomakuntaa ja hänenkin osansa on elämän edetessä vähitellen heiketä, rapistua, kuihtua ja kuolla pois – ja tulla muutaman sukupolven kuluttua unohdetuksi yhtä varmasti kuin joka kesä kuihtuvat puun lehdet tai kuolevat kukat ovat seuraavana vuonna täysin unohdettuja. Onko silloin ollut merkitystä millään sellaisella, mitä olen itselleni saavuttanut, onko arvoa enää millään, minkä perusteella olen kokenut itseni tärkeäksi?

Herra, on hyvä olla täällä. Tuota hyvää oloa ja elämän syvää tarkoitusta on aina etsitty kääntymällä elämää välittömästi määrittävien arkisten asioiden tuolle puolen, pyrkimällä kohoamaan oman itsen rajallisuuksien yläpuolelle ja etsimään elämän katoamattomuutta. On rukoiltu Jumalaa. On tunnustettu: Herra, sinun luonasi on hyvä olla. On etsitty Herran Jeesuksen läsnäoloa, sillä se antaa esimakua siitä, mitä hänen seuraajilleen on varattuna. Kysymys on kirkastumisesta. Jeesuksen kirkkaudessa näkyi, että hänen seurassaan ollaan niin lähellä Jumalaa, että lopulta kaikki pimeys on poissa.

Istuin pari päivää sitten vakavasti sairaan ihmisen vuoteen vierellä. Kaikki hoidot on käyty läpi. Lääkärit eivät enää anna toivoa paranemisesta. Edessä on epäselvyyttä vain siitä, miten nopeasti vääjäämätön loppu tulee ja miten vaikea se on. Mutta koko joukko muita kysymyksiä jää. Miksi sairaus tuli kohdalle? Miksi mitkään toimenpiteet eivät sitä nujertaneet? Miksi ihmisen tulee kuolla, kun häntä jäävät monet kaipaamaan ja yhteiset suunnitelmat jäävät toteutumatta? Epätietoisuus kaiken mielekkyydestä ja oikeudesta tai vääryydestä on yhden kärsivän läheisen olemassaolon kokemuksena yhtä raastavaa kuin kokonaisen kansakunnan kohdalla, joka toisaalla taistelee maahansa tunkeutunutta hyökkääjää vastaan. Yhtä voimakkaasti koemme, ettei näin saisi tapahtua, mutta yhtä vähän pystymme sitä estämään ja oikaisemaan. Ei jää muuta kuin rukous ja turvautuminen siihen, että vastoinkäymistenkin keskeltä Jumala johtaa kohti kirkkautta. Siinä toivossa vietimme pienen ehtoollishetken sairaalan huoneessa.

Kirkastuminen on nykysuomessa aika vähän käytetty sana. Arkikielessä ehkä pilvinen sää kirkastuu tai jokin epäselvä asia saattaa ihmiselle kirkastua, kun hän saa siihen riittävästi oikeaa tietoa. Mutta evankeliumin kertomaa kirkastumista on ehkä parempi kutsua muodonmuutokseksi, kuten tämän päivän nimi monissa latinaan pohjautuvissa kielissä lausuu, transfiguratio. Siitähän Jeesuksen kohdalla oli kyse. Hän alkoi näyttää erilaiselta, hänen hahmonsa muuttui. Mutta se muuttui kirkkaaksi siinä merkityksessä, että juuri Jeesuksessa näkyi hetken aikaa ihmisen silmiin Jumalan ikuinen loisto, Jumalan pyhyys ja puhtaus sekä Jumalan kaikkitietävyys ja kaikkivaltius. Sitä tarkoittaa myös hohtavasta pilvestä kuulunut Jumalan ääni: Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä. Tämän jumalallisen kirkkauden paisteessa saivat Jeesuksen lähimmät oppilaat hetkisen olla. Se hetki poisti heistä kaiken pelon, epävarmuuden ja epätietoisuuden. Se oli hetki taivasta maan päällä. Se hetki antoi esimakua ikuisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Jumala osoitti, että hänen kirkkauden valtakuntansa tullaan tuntemaan vain kärsimykseen lähetetyssä Pojassa.

Jeesuksen pieni seurue oli noussut vuorelle kokemaan maistiaisia tulevasta. Mutta sitä annettiin heille vain hetkisen verran, juuri sen verran, että vakuuttuivat hyvyydestä Herran läsnäolossa. He vakuuttuivat, että juuri Jeesusta kuuntelemalla tullaan lopulta itsekin osallisiksi kirkkaudesta. Omakin muoto muuttuu kerran. Vanha, heikko ja kuolevainen jää taakse, kun uudessa elämässä noustaan katoamattomuuteen. Tässä ajassa sitä ei vielä saavuteta, täällä joudutaan aina palaamaan alamäkeä vuorelta takaisin arkeen. Mutta alas tullaan muuttuneina jo itsekin: mieli alkaa kääntyä ylös ja kohota odottamaan ja toivomaan kirkkautta.

Tällä kohtaa voinkin palata Pyhään Olaviin. Tuo Norjan kuningas eli edellisen vuosituhannen taitteessa, mutta myös kulttuurisessa aikain taitteessa. Yhdellä jalalla hän seisoi vielä viikinkien maailmassa ja heimoyhteiskunnassa, toisella jalalla hän oli astunut keskiaikaan, kristinuskon saapumiseen ja yhteiskunnan järjestäytymiseen säätyjen mukaisesti. Mutta vastaavasti hän oli omassa elämässään jakautunut vanhaan ja uuteen: kovasta ja kiivaasta soturista sai tulla myös kristitty, joka kilvoittelee itseään ja omaa raakaa luontoaan vastaan, jos aikoo tulla kirkastetuksi. Jälkimmäistä puolta on Olavin pyhimyskultissa korostettu, emmekä ilman sitä koko miehestä paljon tietäisikään. Mutta ehkä sitäkin voi pitää kirkastumisena tai muodonmuutoksena? Jos väkivaltaisella viikinkipäälliköllä on Jumalan armosta toivo kirkkaudesta, eiköhän sitten meilläkin? Tähän toivoon turvaudumme ja yhdymme uskontunnustukseen.