Minulla ei ole ketään

Evankeliumi Johannes 5:1–15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

”Herra, minulla ei ole ketään.” Näin valitteli mies Jerusalemin Betesdan altaalla. Ketään ei ollut, joka olisi hänet vuorollaan auttanut laskeutumaan parantavaksi uskottuun veteen. Tilanne oli toivoton; mies ei voinut muuta kuin maata matollansa, sillä omin avuin hän ei olisi ehtinyt ajoissa veteen. Altaan reunoilla oli koko joukko erilaisista sairauksista tai vammoista kärsiviä; luultavasti moni muukin heistä olisi voinut sanoa aivan samat sanat: ”minä en vaivoiltani pääse tuohon ihmeelliseen veteen, ja juuri kun olisin sinne menossa, joku toinen ehtii ennen minua”. Jos kerran altaan ympärillä makasi ”sokeita, rampoja ja halvaantuneita”, eihän heillä kenelläkään voinut olla etulyöntiasemaa veteen ehtiäkseen. Sen, joka ihmeelliseen veteen ensimmäisenä mieli ehtiä, tuli olla liikkumiseen kykenevä.

Tämä allaspaikka on Jerusalemin Vanhan kaupungin arkeologisissa kaivauksissa paljastettu, ja siellä voivat turistit vierailla. Pyhän Annan kirkon luota on löytynyt kaksi allasta, joista toisesta vesi johdettiin toiseen, kun ensin mainitun pinta oli sopivalla korkeudella. Nähtävästi se aiheutti veden ajoittamisen kuohumisen. Vanhimmat Johanneksen evankeliumin käsikirjoitukset eivät mainitse enkeliä, joka olisi kylpenyt lammessa ja kuohuttanut veden. Jossain kopioimisten vaiheessa lienee tekstiä täydennetty tällaisella hurskaalla selityksellä. Sitä ei ollut sisällytetty edelliseen, vuoden 1938 Kirkkoraamattuumme, ja kaikkein uusin, Pipliaseuran UT2020 siirtää nuo sanat alaviitteeseen. Kuitenkin se oli jo Mikael Agricolan Uudessa testamentissa v. 1548 sekä vielä vanhassa Bibliassa vuodelta 1776.

Enkelin mainitseminen veden kuohumisen syynä sekä sen ihmeellisen parantavan voiman selityksenä korostaa tilanteen toivottomuutta. Olisihan varsin epätodennäköistä nähdä enkelin laskeutuvan kylpemään. Kuka sellaista saa nähdä? Varmasti saisivat vaivaiset odotella kauan noin yllättävää ilmiötä. Vastaavasti he joutuisivat kauan odottamaan sitä ihmeellistä hetkeä, että pääsisivät monien joukosta juuri silloin ensimmäisenä veteen ja kokisivat parantumisen. Melkoista arpapeliä! Jotain onnistaa, useimpia ei koskaan.

Suomessa on korkea terveydenhoidon taso, mutta moni kokee, että yhteiskunnassamme on kehitys kulkemassa heikompaan suuntaan. Moni kunta on menettänyt vakituisen terveysasemansa tai ainakin vuodeosastonsa. Moni potilas joutuu matkustamaan pitkän matkan hoitoon, moni joutuu odottamaan pitkään lääkäriin pääsyä, ja moni vanhus sijoitetaan hoitolaitokseen kauas toiselle paikkakunnalle samassa hyvinvointialueella.

Tänä iltana kirkkoon kokoontuneet lienevät useimmat työterveyden piirissä ja nauttivat hyvän hoidon tuomasta turvallisuudesta. Mutta työssänne te diakonian ammattilaiset kohtaatte jatkuvasti ihmisiä, joilla eivät asiat ole yhtä hyvin. Te saatte kuunnella monia tarinoita, joissa ei päästä parantavien ihmeiden pariin vaan joudutaan jäämään omalle vuoteelle. Tuskin voitte tehdä kuin Jeesus, joka yhdellä lauseella nostaa miehen jaloilleen. Mutta silti teidän läsnäolonne, kohtaamisenne, kuuntelemisenne ja rohkaisun sananne ovat osa apua odottavan nousua omille jaloilleen.

”Minulla ei ole ketään” – miten paljon onkaan Suomessa nykyään yksinäisyyttä! Siihen on useita syitä: muuttoliike voi olla vienyt sukulaiset kauas toisistaan; puoliso, sisarukset, ystävät ja ikätoverit ovat jo kuolleet; perhekoko on ollut niin pieni, että omaisia on alusta asti ollut vähän; uudelle paikkakunnalle muuttaneena ei ole ollut helppo tutustua toisiin ihmisiin. Yksinäisyyttä on kutsuttu jopa suomalaisten kansantaudiksi, sillä jonkin tiedon mukaan jopa joka kolmas kokee sitä.

Tässäkin asiassa voi seurakunnan diakoniatyöntekijä olla yhtä tarpeellinen ja ihmeellinen toivon tuoja kuin oli Betesdan altaan kuohuva vesi. Vaikkei hän olekaan enkeli eikä pysty täysin poistamaan yksinäisyyttä tai muuttamaan jonkun elämää, hänen läsnäolonsa ja vierailunsa voivat muuttaa yhden hetken kerrallaan ja tuoda toivoa.

Runsas viikko sitten Lahden diakoniaopiston eläkkeellä oleva apulaisrehtori Terttu Pohjolainen kiinnitti huomiotani tämän raamatunkertomuksen sanoihin ”minulla ei ole ketään”. Hän arvioi, että kirkkojärjestyksen diakoniaa koskevan säädöksen määritelmänomaiset sanat ”Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin” (KJ 3:24), erityisesti viimeiset sanat, perustuvat juuri tähän evankeliumin kohtaan. Sitä, jonka kaikki muut ohittavat, ei diakonia voi ohittaa.

Tunnetusti seurakunnat velvoitettiin kirkkolain voimalla tekemään diakoniatyötä ja kiinnittämään sitä varten diakoni tai diakonissa v. 1943 kirkolliskokouksen päätöksellä. Taustalla oli enemmän kuin kolmen vuosikymmenen pyrkimys saattaa diakonia seurakuntien omaksi työksi, sillä sen nähtiin kuuluvan tiiviisti kirkon olemukseen. Rakkauden palvelu on kirkon elämänmuoto.

Nykyiseen kirkkojärjestykseen sisällöltään 40-luvulta asti säilynyttä kuvausta diakoniasta avunantamisena hädänalaisille voidaan nykyajassa toki arvostella kapeasta ja hieman yläviistosta luodusta katseesta; onhan diakonia jo paljon muutakin, kuten ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä, lasten ja nuorten tukemista tai yhteiskunnallista vaikuttamista. Se oli kuitenkin olennainen parannus käsitykseen kirkon tehtävästä.

Kun kirkolliskokous syksyllä 1943 sai päätettäväkseen säädöksen lisäämisen kirkkolakiin, se keskusteli asiasta sodan taustaa vasten. Puutetta ja huolta oli monenlaista. Samalla yhteiskunnassa oli kuitenkin jo melko kehittynyt sosiaalinen avustustoiminta. Sen vuoksi pykälän sanoja ”joihin muu avustustoiminta ei ulotu” ehdotettiin jätettäväksi pois; lisäksi epäiltiin, että ne voisivat jossain tilanteessa estää diakoniatyöntekijän toimintaa, kun muuta apua onkin ulottuvilla (tuomiorovasti Seppälä). Sanoja kuitenkin puolustettiin sillä, että ne ”poistamalla pyyhittäisiin pois koko diakonian ydin, sillä diakonia on rakkaudenpalvelusta, joka kohdistuu kaikkein huonoimpiin” (piispa Sormunen).

Yhteiskunnan terveydenhoitopalvelujen kehittymisellä myös perusteltiin seurakuntien velvoittamista diakoniatyön järjestämiseen. Jollei seurakunnissa ryhdytä palkkaamaan diakonissoja, hoitoalalle halukkaat nuoret suuntautuvat kutsumuksensa mukaisesti sairaanhoitajiksi ja kirkko menettää oman mitä keskeisimmän todistusvoimaisen tehtävänsä.

Noista ajoista on enemmän kuin kahdeksan vuosikymmentä, ja moni asia on muuttunut. Sosiaalipalvelut ja terveydenhoito ovat siirtyneet kunnilta hyvinvointialueille. Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet, mutta seurakunnille on jäänyt paljon tehtävää niiden oman diakonisen, kristilliseen rakkauteen perustuvan työnäyn piirissä. Edelleen seurakunnan diakoniatyöntekijä voi kohdata yksittäisen ihmisen samalla asenteella kuin Jeesus kohtasi yhden ihmisen Betesdan altaalla. Tuo kohtaaminen oli enemmän kuin yhdelle sairaalle toivon antaminen, vaikka vain yksi parannettiin. Tässä kertomuksessa on syvempi juonne parantamiskertomuksen alla.

Miksi Jeesus pysähtyi juuri tämän miehen luo? Evankeliumi kertoo, että Jeesus tiesi hänen sairastaneen jo kauan. Hän oli maannut peräti 38 vuotta odottamassa vuoroaan. Jeesus poimi miehen monien joukosta ja teki tälle kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Oli kai se nyt itsestään selvää. Yhtä hyvinhän Jeesus olisi voinut antaa katseensa kiertää koko pylväskäytävän rujossa joukossa, komentaa kaikki altaaseen ja antaa jumalallisella voimallaan veden kuohua. Mutta etsikö hän tilaisuutta parantaa joku yksi toivoton tapaus nimenomaan sapattina? Halusiko hän näin osoittaa, että aika muuttuu? Nyt Messias tuo uuden toivon, se alkaa yhdestä kurjasta, joka autetaan ylös elämään, ja sen tulee vaikuttaa kaikissa mielenmuutosta.

Meidän kirkkovuoden evankeliumimme on katkaistu juuri ennen tärkeää kohtaa. Äsken kuultiin, miten parannettu mies kävi Jeesuksen kanssa vielä keskustelun temppelissä ja lähti kertomaan siitä. Mutta silloin Jeesuksen vihamiehet alkoivat syytellä Jeesusta siitä, että hän teki työtä sapattina. Heille Jeesus vastasi: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.” (Joh. 5:17) Sen jälkeen alkoivat Jeesuksen vastustajat etsiä tilaisuutta tappaa hänet; hänhän oli sekä rikkonut sapattikäskyn, että kutsumalla Jumalaa Isäkseen tehnyt itsensä Jumalan vertaiseksi.

Järjestikö Jeesus tietoisen provokaation? Oliko hänen parantamistoimensa enemmän kuin vain avun antamista sille, jolla ei ollut ketään ja jolle ei mikään muu apu yltänyt? Jeesuksella oli enemmän mielessä kuin vain yhden auttaminen: antautumalla Taivaallisen Isän kaiken muuttavan rakkauden välikappaleeksi hän antoi itsensä myös uhriksi. Hän epäilemättä tiesi joutuvansa hakauksiin uskonnollis-poliittisen eliitin kanssa, mutta sitä vaati Jumalan radikaali rakkaus.

Se muuttaa toivottomia tilanteita ja itsestään selvinä pidettyjä arvostuksia. Se nostaa jaloilleen niitä, jotka ovat unohdettuja. Se vaikuttaa laajemmin kuin yhden elämään, sillä Jumalan rakkaus muuttaa ihmisten arvostuksia, heidän yhteisöjään, seurakuntiaan ja kaupunkejaan. Avaimena sille on se, että Jeesus osoittaa, millainen Jumalan valtakunta on pian koittamassa ja laittaa ihmiset liikkeelle sitä valmistamaan.

Kun Jeesus sanoo, että hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta, ”ja niin teen myös minä”, mitä hän tarkoittaa meidän kannaltamme? Ikuinen Jumala, kaiken Luoja ja elämän Antaja toki pitää kaikkea jatkuvasti yllä ja on koko ajan toimessa. Mutta kun Jeesus liittää itsensä Isän työhön, hän samalla antaa esimerkin seuraajilleen. En tarkoita, että kirkon työssä on oltava taukoamatta, ilman lepoa ja lomaa, vaan että Isä ja Poika eivät ole lopettaneet tekemistään, mutta Jumalan valtakuntaa edistävät heidän omansa. Se on kirkolle annettu tehtävä.

”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Kenelle tällainen lause olisi tänään paikallaan? Kenet Jeesus nyt haluaa nostaa ylös ja lähettää liikkeelle? Jeesus ei valittele, että ”minulla ei ole ketään”. Kuka lienetkin, sinutkin hän kutsuu palveluun, Jumalan rakkauden nimissä ja voimassa uutta toivoa tuomaan. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.