Saarna Tuomiokirkossa pääsiäisyönä 8.4.2023

Evankeliumi Markus 16:1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Täällä Tuomiokirkossa käyviä kohtaavat arvoitukselliset maalaukset. Varsinkin Hugo Simbergin symbolistiset freskot askarruttavat kirkkovieraiden ja turistien mieltä. Niin on ollut tässä kirkossa alusta asti. Enää niitä ei kuitenkaan vaadita poistettaviksi, kuten vielä vuoden 1946 piispantarkastuksen yhteydessä edeltäjäni Eelis Gulin halusin katon käärmeen osalta tehdä.

Tosin olen minäkin saanut kuvista hämmentynyttä palautetta, kun olen tuonut tänne ulkomaisia vieraitani. Eräs brittiläinen pappi tokaisi minulle kuivalla englantilaisella huumorilla, että kirkko näyttää ”hmm, hyvin pohjoiselta”, viitaten sen synkkään ja myyttiseen hahmoon. Saksalainen pappispari oli nähnyt kirkon ulkoa, mutta ei ollut hoksannut tulla tutustumaan, koska rakennus näytti heistä itseensä sulkeutuneelta kiviseltä linnoitukselta eikä kirkolta. Muuan latvialainen teologikollega neuvoi suoremmin: ”Sinun pitäisi kutsua joku kristitty taiteilija koristelemaan uudelleen tämä kirkko.”

Täytyy tunnustaa, että Simbergin kuvamaailma ei viehätä kaikkia. Monille se kuitenkin puhuu sanattomalla tavalla jostain, mikä on läsnä jokaisen ihmisen elämässä. Ehkä kuvat osuvat piilossa olevaan tietoisuuteen, pelkoon, ahdistukseen, huoleen – kaikkeen siihen, mikä ei ole itse hallittavissa. Monet ovat oppineet rauhoittumaan näiden kuvien äärellä ja kokemaan, että ne koskettavat omassa sielussa jotain, mitä ei pysty loogisesti käsittelemään tai mistä ei lopulta kukaan saa otetta. Jokaisen kyky ottaa todellisuus haltuunsa kohtaa jossain rajansa.

Elämä sisältää arvoituksia, jotka eivät aukea. Sellaisia ovat selittämätön kärsimys, odottamaton sairastuminen, onnettomuuteen joutuminen, hylätyksi tuleminen, suurempien pelinappulaksi suistuminen ja vääryyden kohteeksi alistaminen. Niin oma kuin lähimpien elämä on hauras ja haavoittuvainen. Sellaisten arvoitusten edessä voi tuntua hoitavalta katsella näitä elämän haurautta ja heikkoutta ymmärtäviä kuvia.

Itse olen aprikoinut täällä Tuomiokirkossa Tuonelan puutarhaa. Siinä esiintyvien luurankohahmojen kasvot näyttävät hymyileviltä. Vai onko kyse vain leukaluun muodosta? Kun yksi tällainen mustapukuinen puutarhuri puristaa rintaansa vasten pientä kukkaa, onko kyseessä hellä huolenpito vai kuoleman vääjäämätön ja kylmä kaappaus keskeltä elämää? Eihän kukaan pääse kuoleman kovia sormia pakoon. Viime vuonna minulla oli omassa perhepiirissä kolmet hautajaiset. Kahdet niistä koskivat vanhuksia, mikä tuntui elämään kuuluvalta. Mutta oman sisaren tarpeettoman aikaista hautaan saattamista en voinut pitää yhtä oikeutettuna, vaikka sekin oli pakko hyväksyä.

Tuonelan puutarha voi herättää kolkkoja ajatuksia. Mutta puutarhan takaosasta aukeaa polku, joka johtaa jonnekin. Kuolemalla ei olekaan viimeinen sana sanottavana. Sillä on vain väliaikainen tehtävä. Se asettaa rajat elämälle, mutta ei pysty sitä lopullisesti sitomaan.

Juuri tässä on myös pääsiäisyön salaisuus. Kuolema on voitettu ja hauta aukaistu. Kristuksen haudalta poistunut kivi kertoo, että kerran meidänkin hautamme aukeaa, kivet poistuvat ja uusi elämä pääsee esiin. Kristuksen ylösnousemus viestii voittoa meidänkin osaksemme.

Pääsiäisyön evankeliumissa Jeesuksen lähimmät ystävät kiirehtivät hänen haudalleen. Heillä olivat jääneet kesken kunnollisen, vainajaa kunnioittavan hautaamisen toimenpiteet. Niitä he olisivat tulleet tekemään Jeesuksen ruumiille. Se olisi ollut osa heidän surutyötään. Surua oli vielä jatkettava. Turhaanko he olivat seuranneet Mestariaan? Nyt näytti kaikki olevan lopussa ja ainoastaan murhe ja kaipaus jäljellä.

Jeesus haudattiin heti hänen kuoltuaan. Sellainen oli tapa, ja niin on monissa maissa edelleen. Suomessa sen sijaan kuoleman ja hautaamisen välinen aika on venynyt. Siihen ovat nyt kiinnittäneet huomiota viranomaisetkin. Sairaaloiden säilytystilat täyttyivät, kun alkuvuodesta tuli aiempaa enemmän kuolemia. Monet omaiset haluavat varmistaa, että kaikki kutsutut pääsevät hautajaisiin, ja siksi niitä lykätään. Voisi kuitenkin olla saatettavaa ihmistä kohtaan kunnioittavaa, jos hautajaiset laitettaisiin etusijalle. Hautaaminen on rakkauden ja kiitollisuuden osoitus ja viimeinen palvelus läheiselle. Kun se Jumalaa rukoillen toimitetaan, poisnukkunutta ei hylätä kuoleman ja katoavaisuuden kaluttavaksi vaan hänet uskotaan Jumalan huomaan odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Nyt on tuo aamu koittanut, tosin vasta ensimmäisen kohdalla! Herra Jeesus on kuoleman voittaja. Hänestä on alkanut kaikkien kuolleitten ja tästedes kuolevien ylösnousemus. Siitä puhuvat tämän yön Raamatun lukukappaleet. Toisesta Mooseksen kirjasta luetussa jaksossa inhimillisesti katsoen toivoton tilanne ei merkitsekään loppua orjuudesta pakeneville, he eivät puristukaan sotajoukon ja meren väliin vaan Jumala pelastaa heidät veden läpi. Meidätkin on pyhässä kasteessa kuljetettu veden läpi uuteen elämään.

Kolossalaiskirjeestä luetussa kappaleessa apostoli selventää, että olemme jo kuolleet vanhalle synnin sitomalle elämälle ja tulleet samalla myös jo herätetyiksi uuteen elämään Kristuksessa. Kuullun kohdan edellä hän sanoo: ”Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.” (Kol. 2:12) Siksi hän kehottaa meitä kääntämään katseemme ylös, pois itsestämme, pois omasta alakulosta ja pettymyksistä, pois heikkouden ja alemmuuden tunteesta kohti häntä, jossa asuu kaiken täyteys. Pääsiäisyö ja aukeava aamu ovat merkkejä uudesta elämästä, pääsystä pimeydestä valoon, pois pettymyksestä, surusta ja kaipauksesta, vaikka Käärme miten paljon maailmaa näyttäisikään riivaavan ja otteessaan pitävän.

Siksi pääsiäinen merkitsee paljon enemmän kuin vain juhlapäivää. Se merkitsee toivoa tälle maailmalle, kokonaista uutta tulevaisuutta niin ihmiskunnalle kuin muulle luomakunnalle. Kristuksen voitto kuolemasta aloittaa kaiken uudeksi luomisen. Se antaa meille voiton synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Mitä enemmän voisimmekaan pyytää? Mihin kiinnittäisimmekään toivomme, ellemme tähän lahjaan?

Jeesuksen haudalle rientäneiden suru jäi lyhyeksi. Se vaihtui iloon, joka jatkuu yhä. Pitkä ilo on venynyt myös leveäksi, sanoma Kristuksesta on kiirinyt kaikkialle. Minne se vain on saapunut, siellä se on herättänyt uskoa, toivoa ja rakkautta. Siitä on virinnyt uusi voima toimia maailman tulevaisuuden hyväksi.

Tänä yönä ihmiskunta kyselee Jeesuksen haudalle menneiden naisten tavoin: kuka meitä auttaisi? Kuka poistaisi edestämme kiven? Kuka toisi maailmaan rauhan ja oikeuden? Kuka vapauttaisi umpikujasta, joihin ahneutemme, vallanhimomme ja itsekkyytemme on meidät vienyt? Kuka avaisi oven, josta kulkiessa jäisi taakse katkeruutemme, unohtaisimme loukkaantumisemme ja voisimme täynnä luottamusta, keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta käydä huomiseen toisten kanssa? Kuka vapauttaisi elämään tyytyväisenä ja kiitollisena vaikka tiedämme olevamme rajallisia? Kuka turvaisi ikuisen elämän toivolla, kun sairaus ja kuolema meidät lopulta kohtaa?

Nämä koko ihmiskunnan yhteiset kysymykset saavat pääsiäisenä uutta valoa. Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ne näyttäytyvät erilaisina. Kaiken kärsimyksen keskelle astuukin itse kärsivä Ihmisen Poika. Koska hän on myös Jumalan Poika, häntä ei kuolema pidä vallassaan. Hänessä on maailmalla armo ja syntien anteeksiantamus. Hän on rakkauden, toivon ja luottamuksen lähde.