Saarna Suomen Lähetysseuran messussa Kalevan kirkossa Tampereella 29.8.2026

Evankeliumi Matteus 12:33–37

Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

 

Hyvät kirkkovieraat. Piispantalon pihassa on muutama hedelmäpuu. Yksi tuottaa vain kukkia, se onkin koristeomenapuu. Toinen on oikea omenapuu, mutta sekin tuottaa vain pikkuisia ja kitkeriä, syömäkelvottomia omenoita. Kolmas on kirsikkapuu, joka on vasta nuori eikä ole vielä kasvanut juuri minua isommaksi. Siihen on viime vuosina ilmestynyt joka kesä kolme tai neljä kirsikkaa, jotka me asukkaat yritämme ehtiä syödä ennen kuin linnut ne äkkäävät.

Ovatkohan nämä kolme puuta kuvia siitä millaista tulosta minä saan aikaan piispana? Omilla tuloksilla sanan saarnaajana ja hiippakunnan johtajana ei juuri voi kehuskella. Pikemminkin mieltä kaihertaa välillä epäilys, ettei ole tehnyt oikein mitään maininnan arvoista. Vaikka kalenteri on ollut täynnä juoksuja siellä täällä, missä ovat hedelmät? Noita puita ajatellen voi kysyä, onko kaikki ollut vain yhtä ohimenevää kauneutta katseltavaksi, kuin on alkukesästä punaisena kukkiva koristeomenapuu. Vai olenko ollut täynnä sappea ja hedelmänikin kitkeriä pikkuomenoita, joista ei ole hyötyä, vaikka niitä on puun täydeltä? Tai entä jos olen ollut se laiha ja harvaoksainen kirsikkapuu, joka joskus saa aikaan yhden tai kaksi syötävää kirsikkaa, mutta nekin nappaa suihinsa joku sellainen, joka ei niitä oikeastaan ravinnokseen edes tarvitse. Syönkö minä peräti omat hedelmäni itse?

Onneksi Piispantalon pihassa on pari muutakin puuta. Ensinnäkin siellä on luumupuu, joka istutettiin syksyllä 2017, kun talossa vietettiin Reformaation merkkivuotta, Lutherin teesien naulaamisen 500-vuotismuistona. Se puu on kasvanut hyvin ja tuottaa paljon luumuja, jopa enemmän, kuin ehdimme poimia ja syödä. Sen vieressä seisoo jo muutamaa vuotta ennen sitä istutettu päärynäpuu, jonka taimen sain eräänä keväänä papiksi vihkimiltäni yhteisenä lahjana. Se on ollut siinä jo ainakin viisitoista vuotta, ja on joka vuosi kasvattanut uskollisesti – paljon lehtiä. Toissa vuonna siihen ilmestyivät ensimmäiset kukat, ja tänä vuonna siitä on löytynyt peräti kahdeksan pientä päärynää. Tosin niistä kaksi sai jo varhain jonkin muumiotaudin ja ne piti nypätä irti ja heittää pois.

Mitä evankeliumi saa aikaan? Koreita esityksiä, kuin kukkia? Kitkeriä ja itsevarmoja lausahduksia? Vai vähäisiä pikku viisauksia, jotka nautimme täynnä itsetyytyväisyyttä? Tai pelkkää tuuheaa lehdistöä, joka ehkä näyttää täydeltä elämältä? Ainakin se luumupuu yllättää hyvällä hedelmällä, mutta päärynäpuu opettaa olemaan kärsivällinen. Ei Jumalan sanan kylvöltäkään pidä odottaa hedelmää liian aikaisin. Kestää kauan, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tämä on koettu lähetystyössä monta kertaa. Oma paikallinen ja kansallisesti johdettu kirkko syntyy hitaasti, mutta kuitenkin varmasti, sillä siitä pitää huolen Jumalan sana.

Sanassa on oma voimansa tuottaa hedelmää. Juuri sana saa sen aikaan, ei saarnaaja. Saarnaaja itsessään saattaa saada aikaan innostusta ja ihailua, tai pahimmassa tapauksessa vain ärsyyntymistä ja pettymystä. Mutta sana herättää ihmisen sydämessä uskoa ja turvautumista Jumalaan. Sana myös nostaa jaloilleen niitä, jotka eivät muuta pysty kuin rukoilla armahdusta ja odottaa, että heidän puoleensa katsotaan. Juuri näin oli asia yhdessä tämän päivän lukukappaleessa. Siinä Pietari ja Johannes kohtaavat liikuntakyvyttömän miehen kerjäämässä Jerusalemin temppelin portilla. Luen Apostolien tekojen 3. luvusta:

”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti. Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä. Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua. Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ”Katso meihin.” Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin. Mutta Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa. Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa. Kaikki näkivät, kuinka hän käveli ja ylisti Jumalaa. He tunsivat hänet samaksi mieheksi, joka oli istunut Kauniillaportilla kerjäämässä, ja olivat hämmästyksestä suunniltaan sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut.” (Apt. 3:1–10).

Rampa mies kannettiin kerjäämään paikalle, mistä kulki ohi hurskaita ihmisiä. Siinä hänen saattoi odottaa saavansa almuja. Kerjäsikö hän niitä itselleen vai kenties jollekin toisille, niille, jotka hänet kantoivat kerjäämään? Emme tiedä, vaikka mies olisi ollut hyväksikäytön uhri eivätkä häntä kantaneet tuoneet häntä joka päivä paikalle ihan pelkkää pyyteetöntä hyvyyttään. Saattoihan taustalla olla jotain sellaista, mitä voi pitää orjuuttamisena. Joutuiko hän olemaan muiden ansaintavälineenä? Olisiko hänelle ollut mahdollista hoitaa jotain muuta tehtävää, olisiko hän voinut vaikka tehdä käsillään jotain työtä? Tässä kappaleessa kerrottiin vain, etteivät hänen jalkansa kantaneet.

Tämä mies ei osannut odottaa mitään muuta kuin lanttia. Kun Pietari kehotti häntä katsomaan heitä tarkoin, mies keskittyi voidakseen ottaa vastaan kenties hyvinkin merkittävän summan. Mutta hänelle tuotetaan pettymys: hopeaa ja kultaa ei tule. Vaan heti sen jälkeen hän saakin enemmän kuin oli pyytämässä; hänet nostetaan ylös ja hänen jalkansa alkavat kantaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä on voima. Mies pääsee pystyyn, seisoo ja alkaa suorastaan hypellä. Se avaa myös hänen suunsa ylistämään Jumalaa. Hän tulee temppeliin yhdessä apostolien kanssa. Olisiko hän sinne rampana saanut lain mukaan tullakaan? Nyt hänellä oli pääsy Jumalan kansan yhteyteen.

Mies oli suljettu ulos yhteisöstä, ei ainoastaan liikuntakyvyn puuttumisen mielessä vaan myös siksi, että häneen suhtauduttiin kuin vajavaiseen ihmiseen. Sellainen on todellisuutta edelleen monin paikoin maailmassa. Vammaisia ihmisiä piilotellaan eikä oteta täyteen osallisuuteen yhteiskunnasta muiden kanssa. Mutta evankeliumi muuttaa kaiken.

Eilen kuulin Lähetysseuran nepalilaiselta vieraalta tällaisesta muutoksesta. Jumala on armossaan kuljettanut, antanut lahjoja ja kykyjä, joiden avulla voi nyt palvella Hänen valtakuntaansa. Mutta näinä päivinä olemme nähneet myös, miten sadat tai peräti tuhannet ovat vieraamme kotimaassa Nepalissa jääneet valtavan tulvan alle. Kodit ovat tuhoutuneet, elämän edellytykset hävitetyt. Myös Lähetysseuran pitkään tehdyn työn aikaansaannoksia joudutaan käynnistämään uudestaan alusta. Kehitystyötä tehdään, mutta kun sitä tehdään Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänelle kunnia antaen, siinä on voima muuttaa ihmisiä ja heidän yhteiskuntiaan. Kun evankeliumia julistetaan ja opetetaan, se vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Se saa näkemään elämän Jumalan lahjana, ja ohjaa ihmisen palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Lähetystyössä nostetaan ihmisiä jaloilleen. Tehdään työtä Kristuksen nimessä ja voimassa. Heikot tulevat autetuiksi, yhteydestä suljetut mukaan otetuiksi. Vaikka kaikki sairaudet tai puutteet eivät parane, ihminen voidaan evankeliumin voimassa saattaa kokemaan, että hän on täysin hyväksytty ja rakastettu ja kuuluu muiden kanssa samaan yhteyteen. Hänellä on mielekäs elämä siinä missä muillakin, vaikka hänellä saattaa olla jokin erilaiseksi tekevä piirre tai vamma.

Tällainen muutos voi koskea yhtä yksilöä. Mutta tavallisesti se edellyttää syvällisempää ja laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Tarvitaan asenteiden muuttumista ja sydänten avartumista kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon tunnustamiselle. Se ei tapahdu aivan hetkessä. Aivan kuten minun pihani päärynäpuu, se vaatii aikaa. Kestää monta sukupolvea, sillä evankeliumi muokkaa ihmisten asenteita ja yhteiskuntaa hyvin hitaasti. Vähitellen aletaan nähdä kukkia siellä täällä, ja kun vielä jaksetaan jatkaa työtä, saadaan vähän myöhemmin odottaa myös hedelmiä.

Toiset sanankylvön hedelmät tulevat nopeammin, aivan kuin minun luumupuuni. Se, mikä ei vaadi kokonaisen yhteiskunnan syvälle piintyneiden asenteiden muutosta vaan ainoastaan yksittäisen ihmisen havahtumista ja vaikkapa puheidensa siivoamista tai muuta käytöksen parantamista, tulee nopeammin. Se, mikä on yhden ihmisen valintojen hallussa, voi päästä näkyviin hänen elämässään, kun hän saa kasvaa Kristuksen opetuslapsena. Mutta siinäkin on olennaista, että hänet otetaan vastaan yhteisössä, joka rakastaa häntä ja tukee häntä, ei pyri sulkemaan ulos liian erilaisena tai epäilyttävänä.

Hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää. Kun Jeesus saa uskon kautta asettua ihmiseen asumaan, hän alkaa vaikuttaa tässä. Jeesus alkaa sisältä päin ottaa muotoa ihmisen käytöksessä ja puheissa. Silloin hänen sanansa eivät ole vain ylimielisiä ja kitkeriä piikittelyjä toisia vastaan, eivät myöskään vain kauniita puheita vailla totuudenmukaista sisältöä. Silloin hänen äänessään kuuluu, millainen Herra on Jeesus Kristus – rakastava ja armollinen. Kristus on Herra, joka antaa rakkaudessa henkensä syntisten puolesta. Meidän hurskaimmat puheemme ovat liian helposti vain uskonnollisilla koristeilla peiteltyjä ylpeilyjä ja ilkeilyjä. Sellaista ei Herra meiltä odota. Jos rohkenemme ottaa hänen nimensä suuhumme ja lausua jotain häneen vedoten, silloin meidän on myös pidettävä huoli, että sanamme pitävät yhtä hänen mielenlaatunsa kanssa.

Herra Jeesus nostaa meitäkin jaloillemme, jotta voisimme myös olla hänen todistajiaan tässä temppelissä. Me vastaamme hänen kutsuunsa nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.