Saarna kirkkoherra Virpi Järvisen virkaanasettamisessa Hattulan kirkossa 5.2.2017

Evankeliumi Luuk. 2: 22-33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

 

Helmikuu alkaa heleästi. Valo lisääntyy, päivä pitenee. Aurinko antaa lupauksia keväästä. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että talven selkä taittuu. Tai ainakin taittuisi, jos olisi kunnon talvi ollut – viime vuosinahan meillä ei ole juuri lunta eikä pakkasta ehtinyt olla edes tammikuussa.

Helmikuu alkaa kynttilänpäivällä, ainakin melkein. Nimittäin tätä päivää pitäisi tarkkaan ottaen viettää 40. päivänä joulusta, eli helmikuun toisena. Sillä paikalla se perinteisesti olikin kalenterissamme, kunnes se v. 1774 siirrettiin eräiden muiden pyhäpäivien tapaan lähinnä seuraavalle sunnuntaille. Tuolloin Ruotsin valtakunnassa haluttiin vähentää katoliselta ajalta periytyviä arkipyhiä ja tehdä niistä työpäiviä. Olikohan ajatus kilpailukyvyn lisäämisestä tai tuotantoloikasta, kuten on ollut viime vuosinakin, kun jälleen on puhuttu arkipyhien siirtämisestä? Ortodoksinen ja katolinen kirkko viettävät ”Herran temppeliin tuomisen päivää” eli kynttilänpäivää edelleen juuri toisena helmikuuta, vaikka se ei olekaan yleinen vapaapäivä.

Luterilaisessa kirkossa on arvostettu työn tekemistä ja ahkeruutta, mikä ei toki ole huono asia. Sitä on hyvä muistaa näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna sekä luterilaisen reformaation 500-vuotismerkkivuonna. Miten on Suomi tullut sellaiseksi kuin se on, ellei nimenomaan siksi, koska täällä on tavoiteltu Jumalan tahdon toteuttamista, oikeudenmukaisuutta, yhteisvastuullisuutta, rehellisyyttä ja luotettavuutta?

Kynttilänpäivä on hyvä pyhäpäivä ajatella työn tekemistä. Keskiajalla oli tapana vihkiä vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät tänä päivänä, siitä juontuu nimi kynttilänpäivä. Mutta millaista työtä tekee kynttilä?

Nytpä pidän pienen ja yllättävän virkaanasettajaiskuulustelun uudelle kirkkoherralle. Virpi, kerro, mitä tekee kynttilä? – Helppo sanoa, ainakin se valaisee ja lämmittää. Tunnetko käsitteen ”kansankynttilä”? Mitä sillä tarkoitetaan? – Opettaja, aikoinaan kansakoulunopettaja. Entä voiko kirkkoherraa pitää jossain mielessä kansankynttilänä? –

Kirkkoherran virka viittaa siihen, mistä päivän lukukappaleissa puhuttiin. Apostoli Paavali muistutti vastikään seurakunnan kaitsijaksi asetettua Timoteusta siitä, että Jumala asuu valossa, jota ei voi lähestyä; Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä (1. Tim. 6:16). Mutta tämä näkymätön ja kirkkaudessaan sokaiseva Jumala voidaan kuitenkin tulla tuntemaan hänen lähettämiensä palvelijoiden kautta, kun nämä julistavat hänen totuuttaan ja rakkauttaan evankeliumin lupausten mukaan.

Niinpä Paavali kehottaa samaista Timoteusta: Hoida sinulle määrättyä tehtävää tahrattomasti ja moitteettomasti siihen saakka, kun Herramme Jeesus Kristus ilmestyy. (1. Tim. 6:14) Virkaansa asetetulla seurakunnan kaitsijalla on tehtävä itse Kristukselta; hän hoitaa Kristuksen virkaa tämän ollessa Isän tykönä. Niin kauan, kunnes Kristus itse palaa takaisin, on kirkossa tarkoitus viranhaltijoiden edustaa häntä. Eikö kuulosta suurenmoiselta, korkealta ja pyhältä? Jopa liiankin suurelta – sananmukaisesti mahdottomalta. Ei kai nyt ihminen, ei viisainkaan eikä korkeimmassakaan virassa voi toimia Jumalan Pojan sijaisena, eihän?

Ei voi, ei inhimillisin neuvoin ja voimin, ei. Mutta Kristuksen sanan julistajana, hänen suurten tekojensa todistajana, hänen totuutensa ja rakkautensa ohjenuorakseen ottajana voi myös ihminen olla Kristuksen tehtävässä. Luterilaisen tunnustuksemme mukaan pappi, joka julistaa evankeliumia Kristuksesta, tekee sen Kristuksen sijasta ja hänen puolestaan. Papin tehtävänä ei ole edustaa itseään vaan Kristusta. Pappi saa julistaa evankeliumia Kristuksen valtuutuksella – hän voi julistaa syntien anteeksiantamusta ja ikuista elämää, ja lupauksensa mukaan Kristus myös lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän.

Juuri sellaista toivoa ja tulevaisuutta oli vanha Simeon asettunut Jerusalemin temppeliin odottamaan. Hänelle oli Jumalan Pyhä Henki ilmoittanut, että hän ehtii nähdä Jumalan lähettämän Messiaan. Hän osasi odottaa vielä kohtaavansa tuon Jumalan pelastajaksi valitseman henkilön. Nyt hänelle Henki ilmoitti, että se oli juuri tämä pieni poika, joka tuotiin temppeliin. Simeon ottaa lapsen syliinsä ja kiittää Jumalaa: nyt hänen olisi hyvä lähteä elämästä, sillä toivo oli täyttynyt. Pelastus on saapunut. Valo on syttynyt, valo, joka loistaa paitsi hänen omalle kansalleen Israelille, myös kaikille kansoille.

Sellaista valoa kannatti odottaa ja pysytellä elämässä kiinni, sillä se oli toista kuin mitä Messiaalta yleensä odotettiin. Messiaan eli Jumalan voiteleman kuninkaan toivottiin palauttavan kuningas Daavidin ajan suuruuden, tuovan maallista loistoa, sotilaallista menestystä ja kansainvälistä vaikutusvaltaa. Sen kaltaisen Messiaan valo tekisi ehkä omasta kansasta omien silmissä suuren, mutta ilmeisesti vain joidenkin toisten kustannuksella. Siksi sellainen Messias toisi kyllä jotain hyvää omilleen, mutta toisille hän olisi vaaraksi ja vitsaukseksi. Tällaista valoa ei Simeon halunnut nähdä, hän odotti jotain muuta. Hän ei odottanut ihmisten toivomaa, heidän etujaan ajavaa ja heitä itseään paisuttavaa messiasta, vaan kaikkien kansojen Pelastajaa.

Nyt oli Simeonilla käsissä pieni poika, vain kuukauden ikäinen – tässäkö se olisi valo kaikille kansoille? Mutta Pyhä Henki avasi hänen sydämensä ja silmänsä näkemään enemmän kuin tavallisen vauvan. Hän sai kohottaa käsivarsilleen Jumalan valon ihmisen hahmossa, itsensä Jumalan Pojan Jeesuksen. Siinä hetkessä vanha Simeon toimi kuin kynttilänjalka; hän kannatteli ja kohotti nähtäväksi Kristuksen.

Kirkkoherrallakin on tällainen ”kynttilänjalan virka”; hänen tehtävänsä on saattaa Kristuksen valo ja lämpö seurakunnassa nähtäväksi, koettavaksi, kuultavaksi. Kynttilänpäivän ensimmäisen vuosikerran epistolassa Paavali rohkaisee siihen, mutta hieman toisin sanoin kuin tänään luetussa kappaleessa:Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. … Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. (2. Kor. 4:1,5-6)

Tällaiseen valon palveluvirkaan käymme nyt asettamaan seurakunnan uutta kirkkoherraa.