Saarna pääsiäisyön messussa Tuomiokirkossa 19.4.2025

Evankeliumi Markus 16:1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Heräävässä keväässä koko luonto ympärillä puhuu uudesta elämästä. Linnut ovat saapuneet laulamaan, sinivuokkoja nousee kuivien lehtien joukosta, puiden oksilla silmut aukeavat. On helppo uskoa, että syksyllä taakse jäänyt elämä on lopullisesti mennyttä, vaikka siitä oli silloin vaikea luopua. Oli haikeaa katsella kaiken kuihtumista ja kuolemista, kylmään hyytymistä ja lumen alle jäätymistä. Nyt on helppo sanoa, että sen pituinen se, sillä käsillä on uutta. Kuka kaipaisi enää viime vuoden kesää takaisin, kun uusi on ovella.

Jotain samaa lienee myös siinä, mitä pääsiäinen merkitsee. Ihminen toivoisi elämänsä jatkuvan, toivoisi terveyttä ja hyvinvointia ja aina hyvää tulevaisuutta, mutta kun ikääntyy, alkaa tulla monenmoista luopumista. On pakko jättää taakse yhtä ja toista ennen niin rakasta. Oma osaaminen ja jaksaminen heikkenee, enää ei muista kaikkea eikä varsinkaan opi enää kaikkea. Joutuu jättämään notkeutensa ja vetreytensä. Tärkeistä ihmissuhteista joutuu luopumaan, rakkaat kotiseudut muuttuvat ja uudet ihmiset asettavat naapuriin. Elämä on vanhasta luopumista eikä uutta osaa ottaa vastaan.

Kuolema kuuluu ihmisen osaan, vaikka oma kuolema ei ehkä tunnu kovin läheiseltä. Joka päivä kuitenkin kuulemme uutisia jotakuta kohdanneesta onnettomuudesta tai jonkun elämän päättymisestä pitkään sairauteen, tai sodan uhreiksi viattomina joutuneista. Kaikki olivat meidän kaltaisiamme ihmisiä. Jokaisen ihmisen kohdalle tulevat vastaan vähintään yhdet hautajaiset, jollei muita, niin omat. Eläessä on hyvä valmistautua siihen ja seurustella oman katoavaisuutensa kanssa.

Kristillinen sanoma Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta osuu sen vuoksi jokaisen ihmisen syvimpiin olemassaolon kysymyksiin, suorastaan perimmäisiin kysymyksiin. Vaikka olisi vaikea uskoa kuoleman rajan takana olevan mitään, kysymys oman elämän päättymisestä ja kuitenkin oman olemassaolon ja merkityksen jatkumisesta jossain muodossa askarruttaa kaikkia ihmisiä.

Kaikkein materialistisin muoto tätä pohdintaa lienee se, että ruumiini atomit jatkavat kiertokulkua jonkin muun rakennusaineena. Hieman lähempänä persoonallista jatkuvuutta on usko omien perintötekijöiden vaikuttamiseen lapsissa ja lapsenlapsissa. Kolmas muoto jatkuvuustoivoa on henkisempää lajia: olen saanut jotain aikaan, elämäntyöni on vaikuttanut jotain ja siitä jää jotain muistettavaa; jos ei muuta niin varottava esimerkki. Neljäs malli on toivoa, että jatkaisin olemassaoloa jonkinlaisena ruumista vailla olevana henkenä ja katselisin jäljelle jääneitä, tai jopa palaisin sieluna jossain toisessa ruumiissa. Kaikki hyvin inhimillisiä arvailuja kuoleman mysteeristä. Se on ihmiselämän mielekkyyden syvin haaste. Onko millään mitään väliä, jos kaikki vain hajoaa atomeiksi? Kuolema on raja, jota ei voi väistää, ja katoavaisuuteen on vain suostuttava. Vaan onko se kaiken loppu?

Pääsiäisyö on kristitylle jokavuotinen hetki katsoa rajan tuolle puolen uusin silmin. Se on kuoleman ja ylösnousemuksen rajapyykki. Siinä katoavaisuus ja uudeksi luominen kohtaavat. Tämä yö muistuttaa Jeesuksen levosta haudassa hänen ristinkuolemansa jälkeen, mutta samalla myös hänen ihmeellisestä ylösnousemuksestaan. Tänä yönä kuolema ja elämä ottavat mittaa toisistaan, ja kuolema häviää. Sen valta murtuu, kun kaiken elämän lähde, Jumala, nujertaa elämän vihollisen. Siksi tänä yönä aukeaa uusi näkökulma elämään. Kuolevaisuus ja katoavaisuus menettävät ahdistavan varjonsa aivan kuten menneen syksyn harmaus unohtuu uuden kevään auringon loistossa.

Pääsiäisyönä muistetaan pyhää kastetta. Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Tässä messussa luetut Raamatun lukukappaleet puhuvat kasteesta, veden läpi kulkemisesta kuoleman ja haudan kautta elämään siirtymisenä. Jumala pelasti Egyptin orjuudesta pakenevan kansan kuljettamalla heidät meren poikki. Sellainen ei olisi ollut israelilaisille itselleen mahdollista; he eivät olisi voineet faaraon sotajoukkoja voittaa, vaan heidät olisi tuhottu. Mutta Jumala vei heidät kuin veden läpi ja hukutti heidän vainoojansa. Vesi merkitsi israelilaisille kuoleman läpi kulkemista ja uuteen elämään nostamista (2. Moos. 14).

Samaa tarkoitti myös apostoli Paavali kirjeessään roomalaisille (Room. 6). Kaste Kristuksen kuolemaan on kulkemista hänen hautansa kautta ja nousemista ylös uuteen elämään hänen kanssaan. Kasteessa ihminen syntisenä hukkuu ja hänet haudataan kuin veden syvyyteen. Mutta hänet nostetaan ylös, hän saa uuden elämän. Vanha jää taakse ja uusi tulee sijaan. Uusi ihminen on Kristuksen kanssa kuoleman voittaja, kun vanha oli katoava. Paavali kirjoitti toisaalla: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!” (2. Kor. 5:17)

Jeesus itse otti kasteen Johannes Kastajalta Jordan-virrassa (Matt. 3:13-17). Näin hän asetti myös meille kasteen tieksi Jumalan yhteyteen. Hän pyhitti veden syntien pois pesemisen kylvyksi, vaikka hän ei itse sellaista tarvinnut. Mutta hänen kasteensa olikin kaste hänen omaan kuolemaansa. Se suuntasi hänen tiensä maailman syntien kantajaksi aina kuolemaan ristinpuulla. Se kaste, jolla hänen opetuslapsensa ovat meidän päiviimme asti kastaneet hänen käskynsä mukaisesti, ei ole kaste omaan kuolemaan vaan siihen, mitä hän on meille ansainnut. Siksi se kaste, joka toimitetaan Kristuksen käskyn mukaisesti vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, on syntien anteeksi antamista ja syyllisyyden pois pyyhkimistä. Se on liittymistä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Mutta kasteen vaikutus ei koske vain kuoleman jälkeistä ylösnousemusta, vaan se tarkoittaa tässä elämässä tapahtuvaa uudistumista.

”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää”, luettiin Kirkkoraamatusta (Room. 6:4). Pipliaseuran käännös UT2020 lausuu tämän näin: ”Kasteessa meidät haudattiin yhdessä Kristuksen kanssa; me siis kuolimme. Näin tapahtui, jotta syntyisimme uudelleen, uudenlaiseen elämään.”

Millaista on uudenlainen elämä? Se on Kristuksen ylösnousemuksen voimaa ja valoa. Kristuksen yhteydessä elämä täyttyy uudesta toivosta. Silloin elämää sävyttää luottamus Jumalaan, kiitollisuus, ilo, rauha ja rakkaus. Asiat näyttäytyvät uudessa valossa: tärkeintä ei olekaan se, mitä minä vielä ehdin kokea ja saavuttaa, vaan tärkeintä on saada elää Jumalan lapsena, lähimmäisiä rakastaen ja ikuiseen iloon valmistautuen. Tässä messussa muistamme Pyhää kastettamme, kohtaamme elävän Herran ehtoollisen sakramentissa ja lähdemme kotimatkalle eläen uudenlaista elämää.