Kumpi on helpompaa, armahtaa vai parantaa?

Evankeliumi Markus 2:1–12

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Sanotaan, että niin kauan on toivoa, kun on elämää. Jokainen uusi päivä sisältää uusia mahdollisuuksia. Vaikka illalla menisi huolissaan nukkumaan, voi uusi päivä näyttää aivan toisenlaiselta. On toivoa, koska on elämää. Mutta eikö tämän lauseen voi ymmärtää myös toisinpäin? Niin kauan on elämää, kun on toivoa. Kun ihmisellä on jotakin, mitä odottaa, jokin valopilkku, joka saa katsomaan luottavaisesti tulevaisuuteen, hän jaksaa myös elää. Hänellä on jotain, johon kiinnittää huomionsa, vaikka olisi muuten ulkonaisesti suurissa vaikeuksissa. Toivo pitää hänet elämässä kiinni.

Epätoivoon suistuva ihminen, joka alkaa harkita oman henkensä riistämistä, tarvitsee vaikka vain yhden syyn jaksaakseen elää. Vain yksikin toivon kipinä voi pitää hänen henkensä hiipuvan liekin yllä. Jos sinun lähelläsi on epätoivoinen ihminen, yritä auttaa häntä näkemään tulevaisuudessa edes yksi hyvä asia, jota odottaa ja johon kiinnittää toivonsa. Se voi pitää hänet hengissä.

Tämän päivän raamatunkappaleissa oli kyse toivottomien toivosta. Niissä oli ihmisiä, jotka eivät enää kyenneet näkemään, miten voisi tulevaisuudessa olla jotain odotettavaa. Vanhan testamentin kappaleessa Abram koki itsensä toivottomaksi, kun hän ja puolisonsa Saara olivat inhimillisesti katsoen liian vanhoja saadakseen enää lasta. Kuka perisi hänen maansa ja siihen liittyvät lupaukset? Mutta Jumala uudisti hänelle antamansa lupauksen kauniilla sanoilla: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.”

Joka on joskus katsellut tähtitaivasta sellaisessa paikassa, missä muut valot eivät häiritse, ymmärtää näiden sanojen syvyyden. Ei kukaan pysty laskemaan tähtiä, vaan niitä on taivaan täydeltä. Joka tähtiä katselee, ihailee samalla Jumalan suuruutta ja hänen lupaustensa kattavuutta. Ihminen on pieni, mutta silti Jumala pitää hänestä huolen. Ei ihme, että Abram sai toivoa; hän uskoi, vaikka inhimillisesti hänellä ei ollut toivoa jälkeläisestä, mutta tähtitaivaan loputon pienten valopilkkujen tuike antoi hänelle toivoa. Hän uskoi, ja Jumala luki tämän uskon hänelle vanhurskaudeksi eli pelastavaksi luottamukseksi.

Kuullussa Roomalaiskirjeen kappaleessa apostoli Paavali siteerasi tätä kertomusta ja sen viimeistä lausetta. Jumala katsoi Abramin vanhurskaaksi tämän uskon tähden. Abramilla itsellään ei ollut mitään, mitä hän tarjoaisi Jumalalle saadakseen jälkeläisen; hänellä oli vain toivo, joka syntyi Jumalan lupauksen sanasta. Samalla tavalla ihminen, joka kokee toivottomuutta, voi pienestä Jumalan lupauksen sanasta saada toivon. Hän voi uskoa ja luottaa Jumalaan ja saada tulevaisuuden.

Paavalin kirjeessä tällä on myös hengellinen merkitys: ihminen tulee vanhurskaaksi eli pelastuu siinä uskossa, jolla luotetaan Kristukseen syntien sovittajana. Tämän uskon vuoksi Jumala pitää häntä vanhurskaana, vaikka hän tosiasiassa on heikko ja huono ja syntinen. Mutta Jumala lukee hänet vanhurskaaksi, koska hänellä on usko. Ei siksi, että tämä usko olisi pelastuksen perusta tai sen syy, ikään kuin jonkinlainen uskonnollinen suoritus Jumalalle, jokin kuuliaisuuden maksu, jolla Jumalalta hankitaan armahdus. Ei, vaan siksi, koska usko kohdistuu Jumalan lupauksiin Kristuksessa ja niin se jo omistaa Kristuksen kaikkine lupauksineen ja lahjoineen. Kristus on jo sillä, joka häneen uskoo, ja tämän uskon Kristukseen nähdessään Jumala pitää ihmistä Kristuksen tähden vanhurskaana.

Usko saa ihminen katsomaan tulevaan ja näkemään sen toivorikkaana. Niin tapahtuu myös päivän evankeliumissa: halvaantunut mies ei pääse itse liikkumaan, hän ei voi tulla parantajana tunnetun Jeesuksen luo, vaan hänet täytyy toisten kantaa. Kantajilla on usko, että niin voi tapahtua. He vievät hänet sille talolle, jossa Jeesus majailee. Se luultavimmin on sama Pietarin kotitalo Kapernaumissa, johon Jeesus jo aiemmin oli asettunut.

Tässä yhteydessä voi mainita, että Kapernaumin arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt tuon Pietarin talon paikka, sillä siihen oli jo muinoin rakennettu kirkko, ja puolestaan sen raunioiden yläpuolelle on nykyaikana rakennettu suuri moderni kirkko. Paikka on pyhä niin Jeesuksen kuin Pietarin tähden.

Mutta tuo muinainen talo, jota ei enää ole; sitä ei Markuksen evankeliumissa tarkemmin kuvata, mutta luultavasti siinä oli vain yksi huone ja tasainen katto, jolle johtivat ulkopuolelta portaat. Sellaisia olivat tavalliset tuon ajan noilla seuduin. Talon katto oli kenties rakennettu palkkien päälle asetelluista oksista ja niiden päälle tiiviisti painellusta savikerroksesta. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan sama tapaus, mutta siinä todetaan katon olleen tiilestä. Oli miten oli, kattoon saattoi kaivaa riittävän suuren aukon. Se ei kuitenkaan ole tämän evankeliumikertomuksen opetus. Opetus on, että sekä halvaantuneella itsellään että häntä kantavilla oli uskoa, toivoa ja rakkautta, minkä kaiken voimalla hänet laskettiin katon läpi Jeesuksen luo. Se kertoi sydämen asenteesta. Näinhän evankeliumista luettiin: ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi’.” Jeesus luki heidän uskonsa vanhurskaudeksi eli kelpoisuudeksi Jumalan edessä ja siis pelastukseksi.

Saattaa yllättää, että Jeesus ensimmäiseksi sanoo halvaantuneelle, että tämän synnit annetaan anteeksi. Ihan niin kuin halvaantuminen olisi seuraus jostain miehen omasta synnistä. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Mikään sairaus ei ole rangaistus jostain synnistä, vaikka jotkin vaivat voivat hyvinkin seurata omista elämäntavoista. Jeesus tarkoittaa jotain enemmän. Koko ihmiskunnan vaivana on ero Jumalasta. Juutalaisen ja kristillisen uskon mukaan olemme kaikki osallisia ensimmäisten ihmisten lankeemuksesta, joka kaiken synnin alkuna erottaa meitä Jumalasta ja tuottaa elämään sairautta, tuskaa, onnettomuutta ja kuolemaa. Mutta Jeesus haluaa vapauttaa tästä kahleesta. Sitä tarkoitusta varten Isä on Poikansa maailmaan lähettänyt. Siksi Jeesus ensimmäiseksi lausuu: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Syntien anteeksi antaminen tapahtuu, koska niin halvaantuneella itsellään kuin häntä kantaneilla oli usko siihen, että Jeesus voi auttaa. Hän pelastaa ja parantaa.

Mutta tämäkös ärsytti paikalle Jeesusta kuuntelemaan tulleita lainopettajia. Heihin ei tehnyt vaikutusta hämmästyttävä ystävänpalvelus halvaantuneelle, ei kattoon aukon nakertaminen eikä paareilla makaavan alas laskeminen, vaan se, millä valtuudella Jeesus muka rohkenee julistaa syntejä anteeksi. Sellainen voi tapahtua vain Jumalan tahdosta, ja sen hurskaat lainopettajat tiesivät päivänselvästi. Ehkä he eivät puhdasoppisuudeltaan näe, millaista palvelusta rakkaus vaati. Heidän huomionsa ei kohdistu siihen, miten vaivalloista oli nostaa halvaantunut mies katolle tai miten hankalaa oli purkaa kattoon aukko, eikä edes siihen, miten hyvin onnistui laskea potilas turvallisesti keskelle väkijoukkoa juuri Jeesuksen eteen. Koko tämä inhimillinen uskon, toivon ja rakkauden teko ja vaivannäkö jää heidän silmissään sivuseikaksi sen jumalallisen rikoksen rinnalla, että Jeesus ilmoittaa sairaan saavan syntinsä anteeksi. Sehän oli näiden Raamattunsa tuntevien mielestä pelkkää Jumalan pilkkaa.

Jeesus näkee ihmisten läpi ja lukee heidän ajatuksensa ennen kuin he niitä lausuvat. Hän tietää, mitä he ajattelivat: onhan se nyt helppo julistaa muka syntejä anteeksi, kun ei kukaan pysty todentamaan, että niin on todella Jumalan silmissä tapahtunut! Mutta Jeesus purkaa koko heidän päättelynsä kysymällä, olisiko heidän mielestään sitten helpompaa käskeä liikuntakyvytöntä nousemaan ja kävelemään. Jeesus sanoo vain sanan ja nostaa paareillaan makaavan ylös kävelemään. Hyvät ja hurskaat, mutta pikkusieluiset lainopettajat saavat todistuksen siitä, että Jeesuksella on valta. Hänen täytyy olla enemmän kuin ihminen. Hän on itse Jumala, koska hän antaa syntejä anteeksi ja parantaa. Hän korjaa ihmiskunnan katkenneen suhteen Jumalaan. Mutta sellaisen asian voi vain usko käsittää.

Joskus toivo on pienestä kiinni. Joskus toivon menettäminen on pienestä kiinni. Joskus edessä oleva tulevaisuus halutaan tehdä tyhjäksi syyttämällä ihmistä pikkumaisesti: väärin toivottu! Mutta Jumalalta voi toivoa. Ihminen saa uskossa toivoa. Hän saa katsoa tähtien tuiketta ja tajuta: minä olen turvassa, sillä maailmankaikkeuden Herra rakastaa minua. Hän antaa synnit anteeksi, nekin synnit, joita muut ihmiset eivät antaisi.

Millainen on Pirkkalan seurakunnan toivo? Tässä kunnassa voi katsella kasvavia numeroita, väkeä on kuin tähtiä taivaalla. Se on hyvä lupaus tulevaisuudesta. Mutta onko siinä kaikki, mikä tekee täällä elämän hyväksi, turvalliseksi ja merkitykselliseksi? Tällainen ulkonainen varmuus voi antaa ulkonaista toivoa, mutta muuttaako se ihmisiä antamaan toivoa toinen toiselleen? Kumpi on helpompaa, armahtaa vai parantaa? Molemmilla voidaan tuoda toivoa. Minä pelkään, että meidän ihmisten on vaikeampaa armahtaa toista kuin parantaa häntä. Ja kuitenkin juuri toisen armahtaminen voi parantaa niin hänet kuin se voi parantaa myös sen, joka toista armahtaa. Olkoon meidän elämämme uskon, toivon ja rakkauden läpäisemää.