Alustus Ekumeenisen teologian iltapäivässä Helsingissä 17.11.2026

Saamassani otsikossa on peräti viisi teologisesti ladattua käsitettä. Aika hyvin, kun koko otsikossa on vain viisi sanaa! Jokainen tämän lauseen sana kattaa laajan teologisen keskustelun, ja niistä yksinään pystyisi laatimaan jo kohtalaisen kirjaston! Näin laajan alueen tiivistäminen viiden sanan otsikkoon on hyvä suoritus, joskin dosentti Tomi Karttusen kaltaiselle systemaatikolle lasten leikkiä. Kun tänään julkaistaan Karttuselta jälleen uusi kirja, sopinee häntä onnitella tällaisella veljellisellä leikinlaskulla.

En aio seuraavassa käsitellä yksityiskohtaisesti aivan jokaista sanaa, mutta lähden silti liikkeelle ensimmäisestä. Mitä on kokonaisvaltaisuus? Sanalla voidaan ymmärtää esimerkiksi ihmistä kokonaisuudessaan koskevaa. Siis häntä niin ruumiillisena kuin henkisenä, ellei peräti hengellisenä olentona. Tässä merkityksessä sanaa käytetään missiologiassa, kun kuvataan evankeliumin kokonaisvaltaista julistamista sanoin ja teoin. Se kattaa kaikki elämän alueet ja ulottuu kaikkeen, miten ihminen elää osana niin yhteiskuntaa kuin luomakuntaa.

Siksi kirkon lähetykseen on alusta asti kuulunut paitsi uskon sanoman sanallinen julistaminen, jumalanpalvelusten ja sakramenttien viettäminen, mutta myös nälkäisten ruokkiminen, heikkojen ja sairaiden hoivaaminen, koulujen perustaminen, oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen ja niiden puolesta puhuminen, jotka on syrjäytetty sivuun. Tällaisen kokonaisvaltaisuuden vastakohta olisi keskittyminen vain yhteen elämän puoleen ja sen eristäminen muusta, esimerkiksi uskon pitäminen vain ihmisen sisäisenä ajatuksena tai tunteena ilman käytännön vaikutuksia.

Toinen kokonaisvaltaisuuden merkitys on jonkin asian tasapainoisesti kattava, sen osa-alueet keskinäiseen vuorovaikutukseen tuova merkitys. Asiat riippuvat toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa, ja kokonaisvaltaisuus merkitsee silloin niiden käsittelyä suhteessa toisiinsa ja yhdessä kokonaisuudessa. Sellainen alue on esimerkiksi jälleen ihminen elävänä organismina kaikkine elimineen saman verenkierron ja hermoston yhdistämänä psykofyysisenä kokonaisuutena, minkä viisaat lääkärit ottavat huomioon. Myös yhteiskunta eri osineen on kokonaisvaltainen; siinä monenlaiset toimijat rakentavat samaa kokonaisuutta monin eri tavoin talouden, politiikan, hallinnon, koulutuksen ja kansalaisten vapaiden aktiviteettien avulla.

Tällainen on myös kirkko, josta käytetäänkin Uudessa testamentissa jokseenkin samoja orgaanisia vertauskuvia: kirkko on kuin ihmisruumis, se on vaeltava Jumalan kansa ja myös oksina kasvava puu tai elävistä kivistä rakennettu temppeli. Huomio kiinnittyy kokonaisuuteen, jossa jokaista osaa tarvitaan, koska jokainen on suhteessa toiseen ja saa merkityksensä suuremman yhteydessä. Kokonaisvaltaisen yhteiskunnan tai kirkon vastakohtana olisi kai sellainen kaaos, jossa yhteisön eri osilla ei ole mitään tekemistä keskenään, muuta kuin keskinäistä kilpailua elintilasta, elämän rikkauden kaventamista tai rikkauksien kahmimista, tasapainon turmelemista ja kokonaisuudelle vahingon tuottamista. Sellainen saa kaipaamaan jotain järjestystä, jotain koossa pitävää voimaa tai yhteistä prinsiippiä, valtakunnassa toimivaa hallintoa, firmassa johtoa. Maailmanpolitiikan viime vuosien käänteet saavat kysymään, kykeneekö yksilön vapauksia ja oikeuksia korostava demokratia luomaan turvallista ja vakaata yhteiskuntaa ilman kansalaisten riittävää vapaaehtoista sitoutumista yhteisvastuullisuuteen, vai onko yksinvaltius sitä tehokkaampi malli pakottaessaan sellaiseen.

Mutta mitä on kokonaisvaltainen kolminaisuusteologia? Se lienee ehkä vähän eri asia kuin kolminaisuusoppi. Oppi on jokin uskottavaksi esitetty ajatuskokonaisuus, uskon eri lauseiden kokooma. Sellaisia ovat esimerkiksi klassiset uskontunnustukset. Apostolisen tai Nikealaisen uskontunnustuksen osat muodostavat kokonaisuuden, joka kattaa kirkon uskon pääkohdat nimenomaan kolminaisuusopillisessa järjestyksessä. Tämä kokonaisvaltainen oppi tulee ilmi paitsi jokaisen messun uskontunnustuksessa, myös kirkkovuoden vietossa pyhä toisensa jälkeen eri näkökulmista tarkasteltuna messun lukukappaleissa, rukouksissa, saarnassa, virsissä ja ennen muuta ehtoollisen sakramentin viettämisessä, varsinkin juuri ehtoollisrukouksessa, joka kokoaa uskon pääkohdat. Siinä kerrataan muistiin Jumalan suuret pelastusteot ja sitten pyydetään saada liittyä niihin siinä sakramentissa, jota aletaan viettää.

Tässä kohtaa onkin puhuttava paitsi kolminaisuusopista, myös otsikkoni mainitsemasta kolminaisuusteologiasta. Tunnetusti Jumalan kolminaisuuteen on kaksi tarkastelukulmaa, ekonominen ja immanenttinen, eli se kolminaisuus, jonka Jumala ilmoittaa ulospäin kohdistuvissa teoissaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, ja toisaalta se kolminaisuus, jossa nämä ovat kuitenkin vain yksi Jumala. Jokainen on yhtä aikaa Jumala eikä kuitenkaan ole kolmea jumalaa eikä kolmea Jumalan osaa, eikä kolminaisuus yhdessä ole yhtään sen enempää tai täydemmällä tavalla Jumala kuin kukin Jumalan persoona on itsessään Jumala.

Tunnetusti kristillisen kirkon kolminaisuusteologiassa on kaksi klassista muotoa, itäinen ja läntinen. Itäisen mukaan Isä on kolminaisuuden lähtökohta ja Poika ja Henki ovat Isästä lähteneenä suhteessa Isään; Isän persoona näin ikään kuin laajennetaan Jumalan ykseydeksi, ja kolminaisuus on persoonien välisten suhteiden kokonaisuus. Läntisessä mallissa puolestaan lähtökohtana on Jumalan olemus ykseytenä, ja kolme persoonaa ilmoittavat tätä samaa ykseyttä. Ekumeniikan tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että näiden mallien mukaisesti ortodoksisessa ekumeniassa ykseys ymmärretään paikalliskirkkojen kommuunioksi tai eri patriarkaattien väliseksi yhteydeksi, kun taas roomalaiskatolisessa ekumeniassa ykseys on paikalliskirkkojen yhteyttä Rooman patriarkan kanssa, joka puolestaan edustaa kirkon päätä, Kristusta. Olemuksellinen ykseys kulkee persoonien välisen yhteyden edellä.

Tähän on kiinnittänyt huomiota erityisesti Pergamon metropoliitta Johannes Zizioulas laajan levikin saaneessa muutaman vuosikymmenen takaisessa kirjassaan Being as Communion (1997). Siinä Zizioulas pohtii ylipäätään persoonan käsitettä ja sen merkitystä niin kolminaisuusopin kuin kirkko-opin tulkinnan kannalta. Jumalan kolminaisuus persoonien yhteytenä ja heidän vastavuoroisena jakamisenaan voi toimita sekä kristittyjen välisen yhteyden että koko kirkon ykseyden mallina ja voimanlähteenä, mitä puolestaan on käsitellyt esimerkiksi Miroslav Volf kirjassaan After Our Likeness (1998).

Läntiseen perinteeseen yhtyy myös luterilaisten kirkkojen Augsburgin tunnustus. Sen ensimmäinen artiklaa käsittelee Jumalan kolmiyhteyttä ja lausuu näin: ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava; nimittäin että on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön, jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä. Kuitenkin on olemassa kolme persoonaa, joilla on sama olemus ja valta ja jotka ovat yhtä ikuisia, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Käytämme tässä sanaa persoona samassa merkityksessä kuin vanhan kirkon opettajat; se tarkoittaa sellaista, mikä ei ole toisen osa eikä ominaisuus, vaan on olemassa itsenäisesti (proprie subsistit).” (CA 1)

Nykypäivänä on kysytty, onko mielestä käyttää sanaa ”persoona”, sillä se ymmärretään modernissa maailmassa ihmisyksilön tahdon ja toiminnan itsenäisenä keskuksena eikä yhden olemuksen subsistenssina eli olemisen muotona. Tällaisesta näkökulmasta Jumalan kolme persoonaa voi taipua kohti kolmijumalaisuutta.

Mutta kysymys onkin, voiko Jumalaa ylipäätään lähestyä olemuksena ilman persoonia? Voidaanko Jumalan immanentista triniteetistä sanoa mitään ulkopuolella sen, miten hän on tunnettavissa persoonissaan? Pyhä Augustinus tähdensi, että Kolminaisuuden teot ulospäin ovat jakamattomat, opera Trinitatis ad extra indivisa sunt. Kaikki Jumalan teot ovat lähtöisin hänen yhdestä ja samasta olemuksestaan. Siksi kaikki, mitä Jumala tekee kussakin persoonassaan, on myös kahden muun persoonan työtä. Mitä Isä tekee, siihen Poika osallistuu, ja mitä Poika tekee, sitä hän tekee Isän tahdosta, ja mitä Pyhä Henki tekee, sitä hän tekee Pojan lähettämänä. Jumalan teot ad extra ovat yhtä ja ilmoitettuja, mutta ad intra puolestaan Jumalan salaisuus.

On kuitenkin sanottu, että Jumalan ykseys on järjen tavoitettavissa, mutta hänen kolminaisuutensa edellyttää ilmoitusta. Niinpä ekonominen triniteetti eli Jumalan maailmaa kohti suuntautuneet teot hänen kolmessa persoonassaan, siis ilmoitus, ilmaisee myös hänen immanenttista triniteettiaan. Siksi voidaan sanoa Johanneksen evankeliumia seuraten, että Poika on ollut alussa Isän tykönä ja siten Nikean sanoin hän on ”ennen aikojen alkua Isästä syntynyt”, ja että Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta, niin kuin nyttemmin ovat läntinen ja itäinen kristikunta pyrkineet ratkaisemaan vanhan filioque-kiistansa.

Kokonaisvaltainen kolminaisuusteologia koskee oikeastaan juuri näiden kahden yhteensovittamista: Jumalan sisäinen olemus, eli se, mitä hän on voidaan tulla tuntemaan Jumalan ilmoituksessa eli siinä, mitä hän tekee persoonina. Kolminaisuus osoittaa ykseyteen, yhden Jumalan olemukseen.

Tämän ilmaisee myös Athanasioksen tunnustus, joka sekin sisältyy luterilaisen kirkon tunnustuksiin. Lainaan katkelman: ”Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt. Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä. Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu – kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus.”

Kokonaisvaltainen kolminaisuusteologia on teologiaa, jossa kokonaisuutta läpäisee usko yhden Jumalan kolmen persoonan työhön. Niitä on perinteisesti kutsuttu iskusanoilla luominen, lunastus ja pyhitys. Tämä kolmikko kattaa koko kristillisen uskon Jumalaan, hänen tekonsa kolmessa persoonassa ja myös ihmisen paikan suhteessa Jumalaan yhdessä koko muun luomakunnan kanssa. Niihin kutoutuvat myös teologian syvimmät kysymykset. Teologiassa on kysymys Jumalasta ja ihmisestä, joista toinen on Luoja ja toinen luotu.

Jumalan persoonia ei voi kuitenkaan kuvata vain heidän tekojensa perusteella vaan myös heidän keskinäisten suhteidensa sanoilla. Heistä käytetään siksi persoonien nimiä Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Isä on Isä suhteessa Poikaan, Poika on Poika Isästä syntyneenä, ja Henki on Jumalan Henki. Siksi ei ole riittävää, jos näiden sijasta annetaan nimiksi uusia tehtävästä johdettuja luonnehdintoja tyyliin ”Luoja, Lunastaja, Pyhittäjä”, sillä silloin persoonat määritellään teoista mutta kadotetaan niiden keskinäiset suhteet ja olemus eli yksi Jumala sekä Pojan ”syntyminen” ja Hengen ”lähteminen” Isästä.

Välillä eri ajat kutsuvat kristillistä kirkkoa korostamaan erikseen jotakin osaa kolmen persoonan työstä, mutta se ei voi koskaan tapahtua irrallaan kahdesta muusta. Tunnetusti reformaatioaika nosti Jumalan Pojan työn keskukseen; pelastus Kristuksessa läpäisee luterilaista julistusta. Vanhurskauttamisoppi on luterilaisille articulus stantis et cadentis ecclesiae, eli opinkohta, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Sen mukaisesti on Augsburgin tunnustus jäsennelty ja se läpäisee kaikki luterilaiset tunnustuskirjat. On kuitenkin huomattava, ettei tämä oppi koske yksinomaan Poikaa, vaan perustuu siihen, että Isä on lähettänyt Pojan ja että Poika rukoilee Isältä Pyhää Henkeä tekemään meidät pelastuksesta osallisiksi, ja että se tapahtuu kirkon elämässä sanan ja sakramenttien välityksellä.

Ekumenian aika puolestaan on nostanut Pyhän Hengen työtä ekklesiologian ymmärtämiseksi. Kolmannen uskonkappaleen alaa ovat selvitettävät kysymykset kirkosta, sakramenteista ja virasta kirkon ykseyden edellytyksinä. Samoin helluntailaisuuden synty ja varsinkin karismaattisen liikkeen leviäminen on viimeisen puolen vuosisadan aikana haastanut perinteiset kirkot kysymään, vaikuttaako Pyhä Henki yksinomaan järjestäytyneen kirkon liturgisessa ja sakramentaalisessa elämässä vai myös yllättäen, spontaanisti ja inhimillisiä kaavoja murtaen. Myös lähetysteologiassa on aiempaa enemmän puhuttu Pyhän Hengen työstä, koska muiden uskontojen kohtaaminen on merkinnyt sen kysymistä, mitä Jumalasta voidaan tietää Kristuksen ulkopuolella. Mitä merkitsee se, että jo alussa maan ollessa vielä autio, tyhjä ja pimeä, ”Jumalan Henki liikkui vetten yllä” (1.Moos. 1:2)?

Viime vuosikymmeninä puolestaan on ympäristölle tuotettu vahinko nostanut kirkkoja kysymään tarkemmin, mitä Jumala on tarkoittanut ihmisen tehtäväksi asettaessaan hänet osaksi luomakuntaa. Se on saanut kirkot paitsi ottamaan ympäristönsuojelun osaksi ohjelmiaan myös kehittämään monenlaisia kehollisia spiritualiteetin harjoittamisen muotoja ja luontopyhiinvaelluksia. Ihminen on maan tomua ja siten yhtä kaiken luodun kanssa.

Mikään näistä eri persoonien työn korottamisista ei voi kuitenkaan toimia yksinään, vaan ne kaikki edellyttävät kokonaisvaltaista tarkastelua eli suhdetta kahteen muuhun uskonkappaleeseen. Ne saattavat toki vaikuttaa tuoreilta lähestymistavoilta ja kukin aukaista jonkin tärkeän tarkastelukulman tai ikkunan kristillisen uskon koko rikkauteen ja siten kutsua entistä kokonaisvaltaisempaan uskon todeksi elämiseen. Ne osoittavat, että kirkolla on laaja missio, jota toteutetaan niin saarnaamalla ja opettamalla sekä ylistystä laulamalla kuin myös puita istuttamalla.

Uusimman ajan haasteet kuuluvat osaksi kokonaisvaltaista kolminaisuusteologiaa, jota kuitenkin läpäisee tietty sisäinen logiikka: Isä lähestyy ihmisiä Pojan kautta Pyhässä Hengessä ja vetää heitä Pyhän Hengen voimalla Pojan kautta Isän luo. Tässä on liikenne kahteen suuntaan; sen alkuna ja päämääränä on Jumala, joka on yksi ja joka ilmoittaa itsensä kolmessa persoonassa.

Kirkon liturgisessa elämässä nämä kolme tulevat jatkuvasti esiin, ajateltakoon vaikka pyhiä kasteen ja ehtoollisen sakramentteja. Ne ovat aineellisia ja ihmistä ruumiillisella tavalla koskettavia, niissä Isän antamat luomisen lahjat välittävät Pojan ristinkuolemallaan ihmiskunnalle valmistaman syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän lahjan, jonka puolestaan Pyhä Henki tekee ihmiselle uskossa omistettavaksi.

Tämä kaikki tapahtuu kirkossa tai seurakunnassa, joka on yhteisö, ihmispersoonien keskinäisen rakkauden ja jakamisen yhteisö. Sen mallina ja voimanlähteenä on Jumalan persoonien ykseys, ja siksi se myös alati uudistuu persoonien yhteyden ja rakkauden voimasta.

Kokonaisvaltainen kolminaisuusteologia pysyy siten aina kirkon elämän runkona. Se kykenee myös toimimaan uudistumisen innoittajana, sillä sen rikkauteen voi aina aueta uusia ikkunoita kunkin ajan kutsumalla tavalla. Perustalla on kuitenkin aina sama ilmoitettu salaisuus: Jumala on yksi, hän on oikeudenmukainen ja pyhä, mutta hän on rakkaus, joka ilmoittaa kolmessa persoonassa olevansa elämän lähde, elämän voima ja elämän päämäärä.