Koditon, alaston ja nälkäinen kuningas

Evankeliumi Matteus 25:31–46

Jeesus sanoi:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina luetaan aina jylhä kuvaus viimeisestä tuomiosta. Se päättää koko adventista alkaneen vuoden ja kokoaa yhteen sen, mitä kristillinen kirkko uskoo Jumalasta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta. Kirkkovuoden aikana ei käydä läpi koko Raamattua eikä edes yhtä kokonaista evankeliumikirjaa, mutta sen sijasta vuodenkierron pyhäpäivät nostavat esiin uskontunnustuksen pääkohtia. Vuoden evankeliumeissa tulee kerratuksi usko Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen, ja muissa lukukappaleissa tulee valaistuksi, mitä tällainen usko merkitsee.

Tuomiosunnuntai huipentaa tämän kierroksen. Joka vuosi tähän aikaan saavutaan uskontunnustuksen päätöskohtaan, tai oikeastaan tunnustuksen kaikkien kolmen kappaleen päätöskohtiin. Nimittäin kun tänään lausumme Nikean tunnustuksen, me kertaamme jokaisen Jumalan persoonan kohdalla jotain sellaista, mistä tämän sunnuntain evankeliumissa puhutaan. Ehkä sopiikin tänään liittää tuomiosunnuntain saarna näiltä osin Nikean tunnustukseen, sillä onhan koko vuoden ajan vietetty Nikean tunnustuksen 1700-vuotisjuhlia.

Ensinnäkin, tunnustuksen Isää käsittelevä kappale lausuu, että uskomme häneen, ”kaiken näkyvän ja näkymättömän luojaan”. Kun vietetään tuomiosunnuntaita, ollaan tekemisissä jonkin vielä näkymättömän kanssa. Päivän evankeliumissa kerrotaan, että Ihmisen Poika tulee enkeliensä kanssa – ne ovat ne näkymättömät Jumalan luomat olennot. Tuomiokaan ei ole vielä tapahtunut, ikuisuus ei ole vielä ihmisille koittanut. Kuitenkin se on jo olemassa. Jeesushan sanoo pelastuville, että nämä saavat periä valtakunnan, joka on ollut heitä varten ”maailman luomisesta asti”. Jumala on alusta asti, jo kaiken luodessaan, tahtonut kaikkien pelastumista ja valmistanut heille ikuisen elämän. Hän ei ole luonut ihmistä kadotusta varten; ikuinen tuli on varattu Jumalan viholliselle ja tämän enkeleille.

Toiseksi, Jumalan Poikaa käsittelevän kappaleen lopussa sanotaan, että hän ”on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Tuomio on uskottu Jumalan Pojalle. Se ei ole ihmisten hallussa, me emme voi toistemme ikuisesta kohtalosta lausua minkäänlaista tuomiota. Mutta Poika voi, sillä hän on sekä Jumala että ihminen, kulkenut läpi ihmisen tien kärsimyksineen ja kuolemineen, edustanut niin oikeutta ja armollisuutta kuin saanut myös kokea mitä suurimman epäoikeudenmukaisuuden ja armottoman väkivallan. Hän saanut kokea jopa Jumalalta hylätyksi tulemisen tunteen. Hän on mitä kaikkitietävin ja oikeudenmukaisin tuomari, mutta samalla kaikkein armollisin, koska hän tietää, miten heikkoja ja pahuuteen helposti narrattavia ihmiset ovat.

Kolmanneksi, Pyhää Henkeä koskevan uskonkappaleen päätteeksi lausumme, että ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”. Nämä sanat päättävät uskontunnustuksen, ja siihen tähtää myös kirkkovuoden vietto. Viimeinen pyhäpäivä ei katso ainoastaan tuomioon, vaan kuoleman voittamiseen ja ikuiseen elämään. Me jäämme odottamaan tulevaa maailmaa, eli sitä Valtakuntaa, jonka Jumala on valmistanut ja jota kuuluttamaan ja edistämään hän lähetti Poikansa ihmiseksi, ja jota tehtävää jatkamaan tuo Poika sitten lähetti omat opetuslapsensa. Meidät on laitettu tuon tulevan maailman asiamiehiksi ja -naisiksi, meidätkin on lähetetty edustamaan jo ”tulevan maailman elämää”, vaikka emme sitä itse näe emmekä voi sitä saada aikaan.

Mutta millaista on tuo tulevan maailman elämä? Millaiset asiat luonnehtivat Jumalan valtakuntaa? Sen me ymmärrämme, kun katsomme, mitä tuomiosunnuntain evankeliumissa tapahtuu. Millaista elämää valtaistuimella istuva Kuningas tahtoo kaikilta maailman kansoilta, jotka hän kutsuu viimeisenä päivänä eteensä?

Tällä kohtaa evankeliumi kääntääkin katseen tulevasta menneeseen. Miten ovat toimineet nuo hänen eteensä kutsutut? He ovat osoittaneet rakkautta ja armollisuutta kärsiviä lähimmäisiään kohtaan; ruokkineet nälkäisiä ja juottaneet janoisia, ottaneet kodittomia luokseen, vaatettaneet alastomia, käyneet katsomassa sairaita ja vangittuja. Tai sitten he eivät ole tehneet mitään näistä. Ne, jotka ovat tehneet laupeuden tekoja Kuningas kutsuu valtakuntansa perillisiksi, ne, jotka eivät ole niin tehneet, ne hän syöksee kadotukseen.

Tai hetkinen. Eivätkös nuo toisetkin ole tehneet samoja tekoja? Juuri niinhän he puolustautuvat. ”Emmekö muka palvelleet sinua”, he kysyvät. Pelastettuja ja tuomittuja yhdistää yksi asia: kumpikin ryhmä yllättyy. Mutta pelastetut yllättyvät siitä, että he kuulevat palvelleensa Kuningasta eivätkä häntä kuitenkaan ole nähneet. Heidän ihmisille osoittamansa laupeus on heidän tietämättään kohdistunut itse Kuninkaaseen. Tuomitut yllättyvät siitä, että he ovat toki mielestään palvelleet Kuningasta aina kun olivat tämän nähneet kärsivänä – ehkäpä ei siis koskaan nähneet – mutta ainakin väittävät kyllä palvelleensa. Ja tässä on näiden kahden ero.

Pelastuvat eivät ole yrittäneet palvella ikuista Tuomaria, vaan kärsivää lähimmäistä, kenties aivan vierasta ihmistä, sellaista, jolta ei ole voinut odottaa mitään vastapalvelusta tai hyvitystä, ikuisen elämän palkkiosta puhumattakaan. Näin he ovat osoittaneet oikeaa sydämen laatua myös Tuomarinsa edessä. Sillä se on tässä ratkaisevaa. Tuomitut sitä vastoin ovat yrittäneet palvella suoraan Jumalaa ja tulleet siinä todellisuudessa ohittaneeksi lähimmäisensä. Heidän laupeutensa – jos nyt sellaista oli ollenkaan tullut osoitetuksi, ei ainakaan puhtaasta sydämestä ja palvelun halusta – oli heidän omissa silmissään otollista Jumalan palvelemista, vaikka se oli vain Jumalalle osoitettua omavanhurskauden kiiltoa. Sellainen saattoi häikäistä heitä itseään ja muita ihmisiä, mutta kaikkivaltiasta Tuomaria sellainen ei hämää.

Tuomiosunnuntain evankeliumissa ei siis tapahdu jako sillä perusteella, onko tehty hyvää vai ei, vaan sillä perusteella, mikä on ollut sydämen asenne. Oliko laupeudentyössä motiivina lähimmäinen ja hänen hätänsä vai oliko lähimmäinen vain väline yrityksessä käydä Jumalalle kelvollisesta ihmisestä. Jumalan toimittamassa tuomiossa on ytimessä ihmisen suhde Jumalaan. Mutta Jumalaa ei voi palvella hylkäämällä lähimmäinen, sen sijaan pyyteetön laupeus lähimmäistä kohtaan tuo ilmi, millainen on suhde Jumalaan. Vain Jumalan armo voi vapauttaa ihmisen palvelemaan lähimmäistä hyvästä ja vilpittömästä sydämestä. Sen sijaan, jos ihminen yrittää oman pelastuksensa tähden palvella lähimmäistä, hän tosiasiassa asettaa lähimmäisensä palvelemaan itseänsä.

Hyvät nokialaiset. Näinä päivinä on täällä toimitettu piispantarkastusta. Tuomiosunnuntai on oikeastaan osuva päivä päättää piispantarkastus. Viimeistä tuomiota on joskus leikillisesti kutsuttu ”suureksi piispantarkastukseksi”. Mutta leikillä on tietty perustelunsa. Uuden testamentin kreikassa se sana, joka on suomeen käännetty jossain kohdin etsikkoajaksi ja joka tarkoittaa myös kaitsentaa, on sama, josta tulee myös suomeen sana piispa, nimittäin verbi episkeptomai. Se esiintyy myös tässä evankeliuminkohdassa, nimittäin siinä, missä sanotaan ”minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa”. Kävitte katsomassa. Nyt on piispa, episkopos, vieraillut Nokian seurakuntaa katsomassa, episkeptomai.

Tämä käynti ei kuitenkaan ole ollut mikään viimeisen tuomion ennakointi. Tämän käynnin aiheena on ollut seurakunnan työn ja toiminnan kehittäminen. Olemme tutustuneet Nokian kaupunkiin ja seurakunnan yhteistyökumppaneihin. On tullut selväksi, miten monella tavalla voi täällä palvella ihmisiä ja olla Jumalan valtakunnan asialla.

Tuomiosunnuntain evankeliumissa on tullut myös selväksi, että Jumala on lahjomaton Tuomari, joka näkee, millaisia me olemme. Hän tuntee motiivimme ja tietää, mitä todellisuudessa tavoittelemme, kun seurakuntatyötä teemme ja seurakunnan yhteydessä elämme. Mutta samaan aikaan näemme, että seurakunnassa saamme olla valmistamassa tietä sille armolliselle Kuninkaalle, jonka saapumisesta saarnataan ensi sunnuntaina. Hän ei tulekaan vielä Tuomarina, vaan nöyränä ja hiljaisena Kuninkaana, joka rakkaudesta meitä kohtaan valitsee ihmisen tien. Hänen turviinsa jäämme, kun kirkkovuotemme päättyy, ja kun oma aikamme päättyy ja meidät kutsutaan hänen kasvojensa eteen. Tähän sanomaan vastaamme nousemalla ja yhtymällä uskontunnustukseen.