Kokonaiskirkko koostuu hiippakunnista, joissa on seurakuntia

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 5.5.2026

 

Piispa Hintikka täällä jo aivan oikein selvitti paikallisen seurakunnan ja tuomiokapitulin välistä suhdetta. Seurakunnan itsehallinto koskee sen omaa taloutta ja toimintaa. Kuitenkin seurakunnan oleminen osa Kristuksen kirkkoa tekee siitä väistämättä osan hiippakuntaa. Klassinen teologinen tai tarkemmin sanoen kirkko-opillinen kysymys on, kumpi on ensin – paikallisseurakunta vai kokonaiskirkko.

Historiallisesti tarkastellen vallitsee tutkimuksessa yksimielisyys siitä, että kirkon perusmuoto ensimmäisellä vuosisadalla oli piispan toimittaman eukaristian eli ehtoollisen sakramentin ympärille kokoontuva seurakunta. Aikaa myöten piispat vihkivät avustajikseen presbyteerejä eli seurakuntien vanhimpia, joille annettiin tehtäväksi hoitaa messuja paikalliskirkoissa, kun taas piispalle jäi laajemman alueellisen kaitsennan vastuu. Tästä näkökulmasta kirkon perusyksikkö on hiippakunta.

Luterilaisuus puolestaan on syntynyt historiallisessa tilanteessa, jolloin jo oli olemassa paikallisseurakuntien verkosto. Niinpä luterilaisissa tunnustuskirjoissa näyttäytyy kirkko lähinnä seurakuntien tasolta. Kirkon sanotaan Augsburgin tunnustuksen VII artiklassa olevan pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Pyhien yhteisö tarkoittaa kuitenkin kaikkia kristittyjä; saksankielinen teksti onkin tässä latinankielistä havainnollisempi: kirkko on kaikkien uskovien yhteisö.

Meillä kuitenkin usein kuulee korostettavan, että kirkon perusyksikkö on seurakunta. Tässä lauseessa toki on perää siinä mielessä, että jumalanpalvelusta vietetään aina nimenomaan paikallisesti. Evankeliumia julistetaan ja sakramentteja jaetaan juuri paikallisseurakunnissa, mutta kokonaiskirkko koostuu hiippakunnista, joissa puolestaan on seurakuntia. Tästä syystä ei pidä ylikorostaa seurakunnan omaa päätösvaltaa.

Tuomiokapitulilaitos on piispallisen kaitsennan väline. Siksi kirkkoherra saa viranhoitomääräyksensä piispan johtamasta tuomiokapitulista. Se on episkopaalisen eli piispallisen kaitsennan delegointia paikallistasolle. Siksi piispa saapuu seurakuntaan asettamaan kirkkoherran virkaan ja tekee tälle siinä vaadittavat kysymykset.

Paikallinen seurakunta puolestaan ilmaisee olevansa osa kokonaiskirkkoa sisällyttämällä jokapyhäisen messunsa esirukoukseen rukouksen hiippakunnan piispan puolesta. Toivonkin, että se muistetaan. Se ei ole vain hyvästä sydämestä piispan muistamista hänen henkilökohtaisten vaikeuksiensa keskellä, vaan liittymistä piispan johtamaan hiippakuntaan ja sen yhteiseen missioon.

 

Kirkkoherra ei voi jakaa vastuutaan eikä vihkimystään

Puheenvuoro kirkolliskokouksessa 6.5.2026

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät synodin jäsenet.

En tässä puheenvuorossa ryhdy ottamaan suoranaista kantaa kirkkoneuvoston puheenjohtajuuteen, en ainakaan millään ehdottoman yksiselitteisellä tavalla. Sellainen voisi tässä iltahetkessä jo kuulostaa tarpeettoman kärjistävältä. Joitakin periaatteita on kuitenkin syytä nostaa esiin.

Kirkon hallinnon periaatteena ei ole demokraattisuus vaan synodaalisuus. Kreikan sana demos tarkoittaa kansaa, synodi tarkoittaa yhteistä tietä kulkevia. Siksi kirkolliskokouksia on myös jo varhain kutsuttu synodeiksi. Uudessa testamentissa ei Jumalan kansaa kuitenkaan kutsuta sanalla demos vaan laos. Jospa olisikin sellainen sana kuin laokratia, niin se ehkä kuvaisi Jumalan kansan yhteistä osallisuutta hallintoon.

Synodaalisuus tarkoittaa sitä, että päätöksiä ovat tekemässä yhdessä kirkon jäsenet ja kirkon virka, ei kansa ja kirkon virka. Mutta kirkko on myös osa demokraattisen yhteiskunnan kehitystä. Se näkyy myös katolisessa kirkossa. Paavi Franciscus käynnisti joitakin vuosia sitten synodaalisuuden vahvistamisen hankkeen koko globaalissa Rooman kirkossa; minäkin kävin siellä aiheesta erään lyhyen esitelmän pitämässä.

Kirkon viralla on erityinen vastuu seurakunnan johtamisesta siitä syystä, että pappi vihitään virkaansa, ja jos hänet asetetaan kirkkoherran virkaan, hän on kokonaisvaltaisesti vastuussa seurakunnasta ja sen toiminnasta. Hänet vihitään virkaansa kätten päälle panemisella ja rukouksella Pyhälle Hengelle.

Pappisvirkaan vihkiminen ja sitten kirkkoherran virkaan asettaminen osoittaa, että kirkkoherran paikka seurakunnassa on johtaa sen hengellistä elämää. Hänelle uskottua vastuuta ei voi jakaa, koska hän ei voi vihkimystään jakaa. Sen sijaan voi olla tilanteita, joissa on viisasta jakaa tehtäviä hallinnossa ja päätöksenteossa.

Samaan aikaan on totta, että virkaan vihityt ovat aina osa myös kaikkien kastettujen joukkoa. Siinä mielessä kirkkoherra ei poikkea muista seurakuntalaisista. Hänen tehtävänsä on hoitaa virkaansa kolmella tasolla, kuten lukuisissa ekumeenisissa asiakirjoissa sanotaan piispanvirasta: virkaa hoidetaan persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti. Virkaan vihityllä on henkilökohtaista vastuuta, hän toimii kaikkien muiden vihittyjen kanssa ja hän toimii yhdessä kaikkien kastettujen kanssa.

Tästä mallista seuraa, että meillä yhdistyvät kirkollisessa hallinnossa erityisen eli vihityn viran ja yleisen eli kasteeseen perustuvan yhteisen pappeuden osallisuus hallintoon. Se läpäisee hallinnon seurakuntatasolta tänne kirkolliskokoustasolle. Päätökset tehdään yhdessä, mutta vastuu on virkaan vihkimisen ja virkaan asettamisen vuoksi erilainen.