Luento Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlan sarjassa Tuomiokirkossa 13.5.2025

Kertaus viime luennolta: Yksi ja kuitenkin kolme

Keisari Konstantinuksen pyrkimyksenä oli saattaa kirkko riidoistaan yhtenäiseksi, jotta se voisi olla hänen valtakuntansa sisäisenä voimana. Riitainen kirkko oli pahaksi Rooman valtakunnan eheydelle, mutta se oli pahaksi ennen muuta kirkolle itselleen ja sen missiolle. Tarvittiin kuitenkin keisari, joka valtiollisella käskyllä ojentaisi alueellisten kirkkojen piispat ja papit pitämään yhtä uskossaan.

Kokouksen koolle kutsumisen taustalla oli Jumalan Pojan asemaa koskeva kiista. Se koski samalla koko uskon kokonaisuutta, nimittäin kysymystä yhdestä Jumalasta ja kolmesta persoonasta. Lähtökohtana on, että Jumala on vain yksi. Juutalaisen uskon peruslauseena on ”Schema, Israel” eli ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” (5. Moos. 6:4) Tähän Jeesuskin liittyi, kun häneltä kysyttiin, mikä on tärkein lain käsky: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’” (Mark. 12:29-30)

Näinhän tunnustus alkaa: ”Me uskomme yhteen Jumalaan”. Tämän vakaumuksen kristinusko on tunnetusti perinyt juutalaisuudesta, mutta tässä painotetaan sitä, että kun jatkossa esiin otetaan Isä ja Poika ja Pyhä Henki, he ovat kuitenkin vain yksi Jumala, eivät silti yhteen laskettuina vaan kukin itsessään Jumala.

Uskontunnustuksen historiallisena taustana olivat eri puolilla käytössä olleet kastetunnustukset sekä eri kirjoittajien kirjoituksista tunnetut ns. uskon säännöt eli uskon pääkohtien luettelo. Ne molemmat jäsentyivät kolmen kohdan mukaan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen mukaan. Kastetunnustukset juurtuivat Matteuksen evankeliumin loppusanoista luettavaan Jeesuksen käskyyn kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kolminaisuus oli luettavissa myös muista Raamatun kohdista, vaikkei sellaista sanaa kuin kolmiyhteys sieltä löydykään. Sieltä ilmenee, että Jumala, Isä, lähetti Poikansa, joka Johanneksen evankeliumin alkusanojen mukaan on ikuinen Sana ja oli alussa jo Jumalan tykönä ja myös itse Jumala. Poika rukoili Isää lähettämään Pyhän Hengen, joka johtaa kirkkoa. Pyhä Henki asettui helluntaina apostolien päälle ja on siitä lähtien jakanut monenlaisia lahjoja.

Varhainen kirkko uskoi siis jo näiden kolmen toimivan itsenäisinä ja jumalallisina, vaikka samaan aikaan Jumalan uskottiin olevan vain yksi. Tätä uskoa yhteen ja kuitenkin kolmeen ei ole joskus erikseen päätetty jälkikäteen lukemalla valmista Raamattua, vaan Raamattu itse kirjakokoelmana todistaa, että niin uskottiin jo silloin, kun apostolit perustivat seurakuntia ja lähettivät niille kirjeensä. Samaa todistavat niin evankeliumien kirjoittajat kuin myös välittömästi apostolisen ajan jälkeen kirjoittaneet ns. apostoliset isät.

Kirkon elävä traditio on jumalanpalveluksina ja saarnoina alusta asti vaikuttanut yhdessä Raamatun kirjoitusten kanssa opin lähteenä; onpa oikeastaan Raamattu itse syntynyt osana tätä aluksi suullisena ja sitten kirjallisena seurakunnissa välitettyä traditiota. Siksi apostolien ajasta johtaa opillinen jatkumo varhaiseen kirkkoon ja myös Nikean konsiiliin. Usko on sama, mutta sen tarkempi ilmaisu edellytti teologista työskentelyä ja filosofisia välineitä.

 

Pojalla on kaksi syntymää, ikuinen ja ajallinen

Vainojen ajan päättyessä Milanon ediktiin v. 313 kristinuskon painopiste oli Välimeren itäisessä päässä. Siellä olivat sen vanhimmat hiippakunnat ja myös sen pääasialliset teologiset voimat. Teologiankin yleinen kieli oli kreikka, ei latina. Erimielisyyksiä ja oppiriitoja oli ollut myös vainojen alla olevassa kirkossa, mutta nyt turvallisena aikana kirkolliset kiistat saivat yhteiskunnallisen merkityksen. Ne eivät olleet enää teologien keskinäistä sananvaihtoa, vaan niillä oli keisarin silmissä myös poliittinen ulottuvuus. Ehkä tilanteeseen sopivat Jeesuksen sanat: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat.” (Matt. 12:25)

Kiista, joka kiinnitti keisarinkin huomion, koski mitä keskeisintä uskon salaisuutta. Millä tavalla Jeesus, kirkon Herra, joka oli kuollut ristillä mutta noussut kuolleista ja joka elää kirkossansa sitä halliten, on Jumalan Poika? Missä suhteessa hän on Isään, joka on Pojan lähettänyt? Onko hän Isän veroinen vai jollain tavoin Isää alempi, kun kerran Jumala on vain yksi, ja tämä Jeesuskin oli tullut kuolevaiseksi? Toisissa raamatunkohdissa Poika on Isän veroinen, toisinaan hän taas näyttäytyy Isää alempana.

Apostoliselta ajalta oli periytynyt jo usko siihen, että Jumalan Poika oli ollut olemassa Isän luona jo ennen kuin syntyi ihmiseksi. Hänellä oli teologian kielellä sanottuna pre-eksistenssi Isän tykönä, mistä hän sitten tuli ihmiseksi. Johanneksen evankeliumi alkaa näin: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. … Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:1-2, 14).

Uudessa testamentissa on muitakin Kristuksen pre-eksistenssistä puhuvia kohtia, esimerkiksi Paavalin Filippiläiskirjeessä: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.  Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.” (Fil. 2:5-9)

Tätä jaksoa kutsutaan teologiassa kenosis-hymniksi, millä kreikan sanalla tarkoitetaan tyhjentämistä; vanhemman suomalaisen kirkkoraamatun käännös olikin, että ”Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon”. Jumalan Poika oli alussa osallinen Jumalan kunniasta, kirkkaudesta ja kaikkivaltiudesta, mutta hän riisuutui siitä, alensi itsensä ja syntyi ihmiseksi. Kuitenkin hänellä oli myös jumalallinen valta, sillä hän evankeliumien kertomuksissa tyynnytti myrskyn, paransi sairaita, herätti jopa kuolleita ja kaiken kaikkiaan opetti niin, että ihmiset tunnistivat hänen puhuvan Jumalan äänellä. Mutta samaan aikaan hän suostui inhimilliseen heikkouteen, näki nälkää, väsyi, söi, nukkui ja antoi lopulta itsensä kärsimykseen ja jopa kuolemaan kuten kuka tahansa ihminen. Mutta koska hän oli Jumalan Poika, kuolema ei voinut häntä pitää, vaan Jumala nosti hänet kuolleista ja korotti hänet taivaan kunniaan.

 

Voiko muuttumaton Jumala tulla ihmiseksi?

Samaa uskoa todistavat useat Uuden testamentin jälkeisen ajan kirjoittajat, esimerkiksi Ignatios Antiokialainen n. 110-luvulla. Kirjeessä Efesolaisille Ignatios kirjoitti: ”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alainen, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Ign. Ef. 7:1-2) Näin Ignatios tähdentää, että samassa Pojassa yhdistyivät paradoksaalisella tavalla niin jumalallinen kuin inhimillinen.

Tuon ajan suosituimmassa filosofisessa järjestelmässä, keskiplatonilaisuudessa, ihmisyyden maailma on tulemisen, tapahtumisen ja luomisen maailma, jumalallinen maailma taas ei-tulemisen ja ei-tapahtumisen muuttumaton maailma. Poika on lähtöisin jumalallisesta, muuttumattomasta maailmasta ja tullut muutoksen alaiseksi tähän ihmisten maailmaan. Samantapaisesti kirjoitti Ignatios myös kirjeessä Polykarpukselle:

”Odota häntä, joka on ajan yläpuolella, ajatonta, näkymätöntä, häntä, joka meidän tähtemme on tullut näkyväksi, häntä, joka ei ole kosketeltavissa, joka on kärsimyksen yläpuolella, mutta meidän tähtemme on alistunut kärsimykseen, ja joka on kestänyt kaikkea mahdollista meidän tähtemme.” (Ign. Pol. 3:2)

Saman suuntaisena tunnetaan 160-luvulta Sardeen piispa Melitonin pääsiäissaarna, jossa hän kokoaa kristillisen jumalakuvan ytimen puhuen ennalta olleesta mutta ihmiseksi syntyneestä Jumalan Pojasta:

”Tämä saapui taivaista maan päälle kärsivän tähden, puki tuon kärsivän ylleen neitsyen kohdussa ja tuli esiin ihmisenä. Hän otti kärsivän kärsimykset kärsimään kykenevän ruumiinsa kannettaviksi ja hävitti lihan intohimot. Mutta hengellään, joka ei voinut kuolla, hän surmasi ihmisiä surmanneen kuoleman.” (Peri pascha, 66)

Näissä teksteissä ilmenee, että Jumalan Pojalla on kaksi syntymää, yksi kaiken alussa Isän tykönä ja toinen syntyminen Neitsyt Mariasta ihmiseksi. Kuitenkin hän on sama Jumalan Poika. Mutta miten tällainen voisi olla kuviteltavissa, jos kerran jumalallinen maailma on muuttumaton? Jos Jumala ajateltiin tuon ajan platonisen filosofisen lähtökohdan mukaisella tavalla ikuiseksi, silloin hänen on oltava myös muuttumaton. Mutta tällainen Jumala ei voisi itse tulla ihmiseksi, kuolevaiseksi ruumiiksi. Tai jos hän näin muuttuu kuolevaiseksi, sen täytyisi olla vain näennäistä, niin että ihmiset vain kuvittelisivat Jumalan muuttuneen. Mutta silloinhan hän johtaisi ihmisiä harhaan ja valehtelisi. Kumpikin oli sopimaton ajatus tosi jumalalle. Näin terävästi kritisoi kristinuskoa noihin aikoihin filosofi Kelsos.

 

Monarkkinen Isä ja alisteinen Poika

Toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa käydyissä kiistoissa haettiin ratkaisua Isän ja Pojan suhteeseen painottamalla Isän olevan varsinaisesti ja täydessä mielessä Jumala, ja Poika ja Pyhä Henki jollain tavoin hänen alapuolellaan. Isä olisi monarkki eli yksinvaltias, nuo kaksi muuta muutoin jumalallisia. Näin voitaisiin pitää kiinni yksijumalisuudesta, mikä oli ehdoton lähtökohta. Jumala on myös jakamaton, hänen rinnallaan ei voi olla toista jumalaa. Teologianhistoriassa puhutaan monarkianismista, jossa korostetaan Isän absoluuttista yksinvaltiutta eli monarkiaa. Millä tavoin Pojan jumalallinen asema voi siinä olla uskottava?

Monarkianistisia selitysmalleja oli kahdenlaisia, modalistisia ja adoptianistia. Modalismin mukaan Isä on itse ainoa Jumalan persoona, ja Poika sekä Pyhä Henki hänen ilmenemismuotojaan eli moduksiaan. Tästä johdetun ajatuksen mukaan Isä itse syntyi Neitsyt Mariasta ja otti ihmishahmon sekä tuli myös ristiinnaulituksi. Isä kärsi Poikana kuoleman; siksi tätä mallia kutsutaan myös patripassianismiksi. Mutta tämä ajatus ei sovi yhteen sen kanssa, että Jeesus rukoili Jumalaa ja kutsui häntä Isäksi, sanoi olevansa Isän lähettämä (monin paikoin varsinkin Johanneksen evankeliumissa) sekä lopuksi kuollessaan huusi: ”Isä, miksi minut hylkäsit?” Selvästikin kyseessä oli kaksi erillistä toimijaa, jotka toki olivat läheisessä vuorovaikutuksessa. Isä ei ole sama kuin Poika eikä Poika ole vain Isän olomuoto.

Adoptianismi puolestaan on malli, jonka mukaan Isä adoptoi Jeesuksen, moitteettoman ihmisen, ja korotti hänet Jumalan Pojan asemaan. Markuksen evankeliumi, joka alkaa Johannes Kastajan toiminnasta, on antanut aihetta teoriaan, jonka mukaan Jumala varusti Jeesuksen jumalallisella voimalla hänen kasteessaan. Näin Isä otti Jeesuksen edustajakseen maan päällä ja korotti hänet lopulta ylösnousemuksessa jumalalliseen asemaan. Tämän ajatuskulun mukaisesti Poika kohoaa ihmisyydestä jumaluuteen saatuaan Jumalan voiman, kreikaksi dynamis; siksi tätä mallia kutsutaan myös dynamistiseksi.

Ei ole vaikea pitää näitä ajatusrakennelmia kiehtovina ja helposti omaksuttavina. Nehän tuntuvat ratkaisevan yksijumalisuuden ja kolminaisuuden välisen jännitteen. Lisäksi kummankin tueksi löytyy raamatullisia aineksia. Edellistä voidaan perustella kaikilla niillä sanoilla, joiden lähtökohtana on Jumalan Sanan ennalta-oleminen eli pre-eksistenssi Jumalan luona. Sieltä Poika sitten astuu alas, syntyy ihmiseksi, kärsii, kuolee, haudataan, mutta nousee kuolleista ja astuu taivaisiin eli palaa takaisin Isän luo. Tällaista näkökulmaa Kristukseen kutsutaan yläkristologiseksi, eli lähtökohtaisesti ylhäältä alas suuntautuvaksi.

Jälkimäiseen monarkianismiin voidaan taas päätyä lukemalla vain sellaisia kohtia, joissa korostuu Jeesuksen ihmisyys, hänen syntymänsä ja lapsuutensa, hänen elämänsä ja varsinkin hänen haavoittuvuutensa ja kärsimyksensä sekä lopulta kuolemansa ja tiensä aina hautaan asti. Nämä näkökulmat ovat alakristologisia, niissä Jumalan Poikaa katsellaan alhaalta päin. Sieltä on helppo päätyä ajattelemaan Jeesusta tavallista parempana ihmisenä, joka oman nöyryytensä ja kiusausten voittamisensa tähden otetaan Jumalan sanansaattajaksi ja myös Isän korottamaksi hallitsijaksi hänen rinnallaan.

Ei ole harvinaista kuulla näiden kummankin mallin mukaisia korostuksia tavallisissa seurakuntasaarnoissa. Painotetaan joko Jumalan astuneen taivaista antamaan lahjan kaikille ihmisille ikuisessa Pojassa ja tekevän heistäkin taivaan perillisiä, tai painotetaan Pojan valinneen köyhyyden tien ja solidaarisuuden heikkojen ja kärsivien kanssa sekä pysyneen kuuliaisena ristin kuolemaan asti. Mutta jos niissä päädytään lausumaan, että ainoastaan Isä on varsinaisessa mielessä Jumala ja Poika häntä alempi, ajaudutaan syvempiin ristiriitoihin juuri kristillisen uskon keskeisimmiltä osin. Silloin tehdään väkivaltaa monille raamatunkohdille ja päädytään lopulta kyseenalaistamaan se, onko Poika todella ilmoittanut meille, millainen Jumala on, ja onko hän todella yhdistänyt ihmisyyden Jumalan kanssa niin, että meilläkin on hänessä iankaikkinen elämä.

 

Areios: Poika on Isän luomus

Tällaisten pohdintojen taustoilta oli aleksandrialainen presbyteeri Areios päätynyt siihen käsitykseen, että Poika ei voi olla yhtä ikuinen kuin Isä. Filosofiansa oppineena ja Raamattunsa lukeneena hän pyrkii rakentamaan järkevän synteesin. Pojan tulee olla Isää alempi, ajassa syntynyt Jumalan ensimmäisenä luomistekona. Sanotaanhan Raamatun Sananlaskujen kirjassa ”Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata.” (Sananl. 8:22) Tässä vertauskuvallisella kielellä puhuu personoitu jumalallinen Viisaus (sofia), joka Uudessa testamentissa samaistuu käsitteeseen logos eli kaiken läpäisevä järjellinen prinsiippi, Jumalan ikuinen Sana. Vanha kirkkoraamattu sanoi tässä vielä kirjaimellisemmin ”Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua”.

Areios tähdensi, että yksin Jumala on syntymätön, aluton, ikuinen ja kuolematon. Hän katsoi, että Pojan on oltava luotu, koska hän saa alkunsa Isän tahdosta eikä ole olemassa itse itsestään. Poika on Jumalan kutsuma olemassaoloon tyhjästä, ensimmäinen Hänen teoistaan, täydellinen luomus, jossa sitten kaikki muu on luotu. Vaikka Areioksen mukaan Poika on luotu ennen aikojen alkua, joskus oli aika tai asiaintila, jolloin Isä oli yksin. Areioksen iskulauseena pidetään kiteytystä ”oli, jolloin häntä ei ollut” – siis oli sellainen aika tai asiantila, jolloin Poikaa ei ollut. Tässä on hankala käyttää sanaa ”aika”, sillä Areioksenkin mukaan tämä tila oli ”ennen aikaa”, mutta kuitenkin sillä on ollut alkunsa.

Tällä näkemyksellä on kerrannaisvaikutuksensa. Jos Poika on olemuksellisesti erillinen Isästä, hänellä ei myöskään ole todellista tietoa Isästä. Poika on rajallinen eikä voi käsittää rajatonta Isää. Niinpä Poika ei voi myöskään täysin ilmoittaa Isää. Vaikka Areios kutsui Poikaa jumalalliseksi, hänen mukaansa se tarkoitti kunnianimeä, ja vaikka Poika on Jumalan Sana ja Jumalan Viisaus, hän on erillinen niistä Sanasta ja Viisaudesta, jotka kuuluvat Jumalan olemukseen. Areioksen mielestä Poika ei voi olla Jumalan Poika siinä mielessä, että hän olisi Isästä lähtöisin, vaan hänen on oltava sitä adoptoidussa mielessä, armon voimasta.

Areioksella oli paljon tukijoita, ja hän lähetti uskontunnustuksen kaltaisen koosteen omasta opistaan Aleksandrian piispa Alexanderille vuonna 320. Piispa Alexander ja hänen diakoninsa Athanasios vastustivat päättäväisesti Areioksen oppia ja painottivat, että Poika on Isästä syntynyt ja yhtä ikuinen tämän kanssa. Jumala ei ole koskaan voinut olla ilman Sanaansa, Viisauttansa tai Voimaansa, joten Pojan on oltava yhtä ikuinen kuin Isä, ja Isä on ollut aina Isä. Huomattakoon, että ”isällä” tarkoitetaan tässä suhdetta Poikaan, ei mitään ”miehuutta”.

 

Areiolaisuus torjutaan Nikeassa

Tästä kehkeytyi niin huomattava riita, että keisarin oli puututtava siihen. Konstantinus kirjoitti näille kirkonmiehille ja kehotti heitä lopettamaan moisen vähäpätöisen kiistan. Se ei kuitenkaan ratkennut, vaan levisi, ja kun vuoden 325 alussa laajalta alueelta Välimeren pohjukasta 59 piispaa kokoontui Antiokiaan valitsemaan sinne uutta piispaa, nämä laativat tilaisuudessa myös oman tunnustuksensa. Siinä painotettiin, että Poikaa ei ole luotu tyhjästä vaan hän on syntynyt Jumalasta. Siksi hän on ”Isän ilmi tullut kuva, ei kuva Isän tahdosta vaan hänen luonnostaan”, ja ”jumalallinen Logos, tosi valkeus ja vanhurskaus, tullut lihaksi ja syntynyt Neitsyt Mariasta, kärsinyt ja kuollut ja noussut ylös kuolleista” jne. Näin ikuinen Jumalan Poika ja ihmiseksi syntynyt Jeesus vahvistettiin samaksi jatkumoksi. Lisäksi tuomittiin ne, jotka ”sanovat, ajattelevat tai saarnaavat, että Jumalan Poika on luomus, tai että hän on tullut olemaan tai hänet on tehty eikä hän ole todellisesti syntynyt, tai että oli aika, jolloin häntä ei ollut”. Areioksen käsitykset kiistettiin näin jo samana vuonna ennen Nikeaa.

Kokouksen puheenjohtajana toimi Cordoban piispa Ossius, jonka tiedetään olleen keisari Konstantinuksen neuvonantaja. Kun suuri konsiili muutamaa kuukautta myöhemmin kokoontui Nikeassa, Ossiuksen rooli oli keskeinen. Ratkaisevaksi Nikeassa omaksuttiin kenties juuri hänen aloitteestaan kreikan olemusta tai luontoa tarkoittavasta sanasta ousia johdettu käsite homoousios eli ”samaa olemusta oleva” kuvaamaan Isän ja Pojan suhdetta. Se ei tosin miellyttänyt kaikkia, sillä sitä sanaa ei tunneta Raamatussa. Sitä oli kuitenkin jo sata vuotta aiemmin käyttänyt Origenes lausuessaan Pojan ja Isän olevan osallisia samasta luonnosta, vaikkakin Origeneen mukaan Poika oli Isää alempi. Homoousios -käsitettä eli ”samaa olemusta” ei tule ymmärtää ikään kuin materiaalisesti; esimerkiksi samaan tapaan kuin että tämän kirkon tiilet on tehty samasta savesta, kukin vain erikseen. Tässä on kyse siitä, että Jumala on yksi, ja Poika ja Isä ovat samaa. Jos voisi sanoa, että ”yhtä ja samaa olentoa”, voisi yrittää kuvata Isän ja Pojan ykseyttä. Mutta koska Jumala ei ole ”olento”, täytyy tämäkin hylätä. Sana ousia tarkoittaa tässä yhtä ja jakamatonta Jumalan olemusta.

Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus on kahden ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen tuottama vuosina 325 ja 381. Virsikirjan takakannen taitteessa sitä tosin kutsutaan vain Nikean uskontunnustukseksi. Kun katsomme sitä, löydämme useita areiolaisuuden torjumiseen tähtääviä kohtia. Ensinnäkin Nikean mukaan uskomme ”Jumalan ainoaan Poikaan”; tässä oli hankalasti suomeen kääntyvä kreikan sana monogenees ja latinan unigenitum eli ”ainosyntyiseen”, jota yhä käyttää katolinen kirkko ja vielä jokin aika sitten myös ortodoksinen kirkko. Siinä tulee näkyviin, että Poika on ”syntynyt” Isästä, hän ei ole ainoastaan ”ainut”. Sanaa monogenees käytetään myös Johanneksen evankeliumin prologissa, mutta meidän Raamatuissamme on siinä ollut Agricolasta alkaen vain ”ainokainen” tai ”ainoa Poika”. Nikeassa tässä olivat vielä selittävät lisäsanat, ”Isästä, se on, Isän olemuksesta (ousia)”, mutta ne jäivät pois Konstantinopolissa v. 381, kun tämän kappaleen lauseita hieman jäntevöitettiin.

Poika on syntynyt Isästä ”ennen aikojen alkua”. Näiden sanojen tausta on Raamatun sananlaskujen kirjan jakeessa 8:22, josta Areios päätteli, että Poika on luotu tyhjästä Jumalan ensimmäisenä tekona ennen mitään muuta. Poika on kuitenkin syntynyt Isästä ja hän on jo ikuisuudesta. Tämä tarkennus tuli Konstantinopolissa. Latinankieliseen versioon puolestaan jäivät Nikeasta Konstantinopoliin sanat ”Jumala Jumalasta”, kun ne kreikankielisestä putosivat pois. Siksi ne lausutaan meillä ja katolisessa kirkossa mutta ei ortodoksisessa kirkossa. Ehkä ne jäivät pois, koska lisäksi lausutaan ”Valo Valosta” ja ”tosi Jumala tosi Jumalasta”. Ne tähdentävät, ettei Poika ole Isää alempi tai vähäisempi tai vain näennäisesti Jumala, vaan yhtä lailla tosi Jumala kuin Isä on Jumala. ”Syntynyt, ei luotu”, korostaa, ettei Isä ole luonut Poikaa ensi työnään, ja ettei Poika ole tullut tyhjästä, kuten kaikki luotu, vaan hänen alkunsa on Jumalassa. Hän on ”samaa olemusta kuin Isä” (homoousios too patri).

Kolmatta uskonkappaletta Pyhästä Hengestä ei Nikeassa juurikaan käsitelty. Sen osalta tyydyttiin vain yhteen lauseeseen ”Uskomme Pyhään Henkeen”. Mutta lähemmän erittelyn sijasta torjuttiin kolmannessa kappaleessa areiolaisuus vielä tiukoin sanoin: ”Mutta ne, jotka sanovat: ’oli aika, jolloin häntä ei ollut’, ja ’ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut’, ja että ’hänet tehtiin tyhjästä’, tai jotka sanovat, että Jumalan Poika on ’toista hypostaasia eli olemusta’ tai ’muuttuva’ tai ’toisenlaiseksi tuleva’, heidät kiroaa katolinen ja apostolinen kirkko.”

Nämä tuomiolauseet jätettiin kokonaan pois Konstantinopolissa. Sen sijaan laadittiin täydellisempi esitys Pyhästä Hengestä ja hänen työstään. Voidaan sanoa, että Nikeassa keskityttiin Isän ja Pojan väliseen suhteeseen, kun taas Konstantinopoli vastaa kysymykseen siitä, kuka on Pyhä Henki ja miten Hän toimii. Siellä kolminaisen uskon kokonaisuus sai tarkemman opillisen kuvauksen.

 

Jeesus on ikuinen Jumala, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika

Kun käyttöön otettiin sana Raamatun ulkopuolelta, kyettiin murtautumaan platonistisen jumalakäsityksen kahleista. Pöytään tuotiin jotain uutta. Tällä käsitteellä ilmaistiin, että muuttumattoman Isä Jumalan rinnalla, vaan ei toisena jumalana, on samaa olemusta oleva Poika, joka tuntee täysin Isän. Poika ilmoittaa, millainen Isä on. Koska Poika on Jumala, hän voi tehdä meidätkin osallisiksi Jumalan ikuisuudesta, antaa meille elämän Hänen yhteydessään. Ihmiseksi heikkouteen syntynyt Poika on samaa olemusta kuin maailman Luoja, kaikkivaltias ja tuonpuoleinen Jumala ja Isä. Poika, joka lopulta kokee, että Isä on hänet hylännyt, onkin samaa kuin Isä, joka hänet hylkäsi. Sama Jumala suostuu tällaiseen ihmeeseen. Isä ja Poika edustava paradoksaalisesti yhdessä saman Jumalan tuonpuoleisuutta ja tämänpuoleisuutta. Luominen ja lunastus muodostavat yhden kokonaisuuden. Siksi meilläkin on omassa rajallisuudessamme, heikkoudessamme ja kärsimyksissämme toivo. Rakastava Jumala tuntee ihmisen osan ja kärsii itse kanssamme.

Tässä onkin kristinuskon ainutlaatuisuus. Absoluuttisesti tuonpuoleinen ja muuttumaton Jumala ei sulkeudu omaan pyhyyteensä, hän ei vain lähetä profeettoja puhumaan puolestaan, vaan koska hän on Isä, hän lähettää Pojan tekemään itsensä meille tunnetuksi ja yhdistämään meidät hänen ikuisuuteensa. Ellei näin olisi, mitä meillä olisi sanottavaa Jumalasta? Ehkä jäisimme vain pelkäämään hänen tuomiotaan syntiselle maailmalle. Miten voisimme sanoa, että hän rakastaa ihmisiä ja pitää heistä huolta, tai että hän armahtaa syntisiä? Ehkä yrittäisimme pelastua täyttämällä hänen tahtoaan ja kipuilisimme hänen yhteyteensä yrittämällä pysyä kiusauksissa kuuliaisina ja koettelemuksissa nöyrinä niin kuin Jeesus. Mutta luulen, että se kyllä jättäisi meidät epäonnisiksi ja epätoivoisiksi.

Ei areiolaisuus kuitenkaan mihinkään kadonnut heti Nikean jälkeen. Se oli monta vuosisataa hyvin suosittu kristinuskon muoto germaaniheimojen keskuudessa Rooman valtakunnan länsiosissa. Välillä näyttää myös siltä, että areiolaisuus elää nykyäänkin hyvin, kenties peräti joissain kristinuskon liepeillä olevissa liikkeissä ja lahkoissa. Monia miellyttää juuri sellainen Jeesus, joka on vähän parempi ihminen, jokin sellainen, jolla on enemmän ja syvällisempää tietoa Jumalasta ja joka näyttää meille esimerkkiä – mutta joka ei itse ole samaa olemusta kuin Isä, ei ikuinen, ei kuolematon eikä kaikkivaltias. Mutta ilman näitä ominaisuuksia on vaikea ymmärtää, mitä merkitystä pari vuosituhatta sitten eläneen sinänsä viisaan opettajan kauhealla kuolemalla olisi meille. Tämän kysymyksen edessä jäävät aina ontoiksi kaikki modernin järjen yritykset luoda uusia kristologioita ilman puhetta Jumalasta syntymisestä. Ne antavat Jumalan Pojalle yleensä korkeintaan sellaisen roolin, joka vastaa kunkin aikakauden omaa ihanneihmisen muotokuvaa. Mutta koska Jeesus Kristus on Isästä syntynyt Jumalan Poika, hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa merkitsevät meille syntien sovitusta, kuoleman vallan voittamista ja iankaikkista elämää. Näistä aiheista puhun ensi kerralla lisää.