Saarna viikkomessussa Forssan kirkossa ja Koijärven kirkossa 7.10.2021

Evankeliumi Johannes 13:31–35

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

 

Lapsuudessa tuntui kovin ikävältä, jos isä tai äiti ei ottanut mukaansa lähtiessään johonkin. Tietysti lapsena halusi vanhemman kanssa johonkin kiintoisaan paikkaan, vaikka vieraisille, kaupungille tai jopa matkalle. Mutta jos saikin kuulla, että sinä et pääse mukaan, oli se lapsesta kurja ja tyly viesti. Ikävä ottaa vastaan, mutta minkä sille mahtoi, vaikka kuinka itki ja pyyteli tai kiukutteli. Minne minä menen, sinne ette te pääse. Näinhän Jeesuskin sanoi opetuslapsilleen. Mukaan olisi varmaan tehnyt mieli, sellaiseen Jumalan valtakuntaan, missä ei enää ole puutetta eikä vaivoja, vaan kaikki on hyvin ja oikein.

Suomessa vietetään parhaillaan vanhusten viikkoa. Sen tarkoituksena on edistää ikääntyneiden ihmisten hyvinvointia järjestämällä tapahtumia ja nostamalla esiin heidän kannaltaan tärkeitä asioita. Yksi tärkeä asia on juuri tullut meille kaikille mahdolliseksi: korona-ajan jälkeen päästään taas vapaasti kirkkoon. Seurakunnissa jouduttiin sulkemaan ovia ja keskeyttämään toimintoja, jotta virus ei leviäisi. Jumalanpalvelukset piti seurata radiosta tai televisiosta tai vaikkapa internetistä, jos kenellä oli siihen laitteet ja valmiudet.

Mutta surua tuotti erityisesti se, että jouduttiin pysyttelemään erillään muista. Jouduttiin viettämään viikkokausia, jopa kuukausia ilman yhteyttä toisiin. Sukulaiset eivät saaneet tulla käymään, lapset ja lapsenlapset eivät voineet vierailla. Silloin moni ikääntynyt jäi yksin omaan huoneeseensa, jäi ilman toisen ihmisen kädenpuristusta, halausta tai edes hipaisua. Jäädä ilman kosketusta voi tuntua samalta kuin jäädä hylätyksi tai ainakin vaille jotain sellaista, mitä muut saavat kokea. ”Sinä et nyt pääse mukaan. Sinun on jäätävä tänne.” Yksinäisyys on monen vanhuksen ainoa päivittäinen kumppani. Arki on pitkäveteistä illan odottamista. Ja kun nukkumaan pääsee, onkin jo kohta aamu ja uusi, eilisen kaltainen hiljainen päivä.

Tänä vuonna Vanhusten viikon teemana on Luonto antaa voimaa. Näinä päivinä syksyn värit hehkuvat vielä loistoaan. Kun pääsee hetkiseksi ulos, ilman raikkaus tuo uutta virkeyttä. Toisaalta tuuli voi paleltaa ja sadekin saattaa kastella. Syksy voi kauneudessaan tuoda lisää ankeaa tunnelmaa. Ilmat kylmenevät, luonto riisutaan vehreydestään, pian ovat puut alasti ja kaiken kietoo syksyinen harmaus. Koko elämä alkaa näyttää usvaiselta, varsinkin, jos tulevaisuus on muutenkin epävarma. Mieleen tulee luonnollisia kysymyksiä: mitä minulla on edessä? Miten jaksan tulevina päivinä? Pysynkö terveenä, joudunko vuoteeseen? Miten lähimmäiseni jaksavat, mitä kuuluu rakkaille perheenjäsenilleni?

Kun joku rakastettu poistuu, jää hiljaisuus. Kun jää leskeksi, toinen lähtee eikä ota mukaan. Moni toivoisi voivansa jo pian seurata häntä, joka jo meni. Moni kaipaa, että syksy jo korjaisi yksin jääneen niin kuin lakastuvan ruohon tai putoavan lehden. Mutta me emme tiedä omaa aikaamme. Emme voi seurata pois lähtenyttä ennen omaa aikaamme. Me jäämme elämään. Mutta elämä voi olla enemmän kuin ikävöimistä tai pois kaipaamista. Elämä voi olla rakastamista.

Mitä jää, kun Jeesus lähtee? Mitä hän jättää opetuslapsilleen, kun nämä eivät pääse mukaan? Hän jättää heille tehtävän: Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Jeesuksen lähtiäisiksi antama uusi käsky kuulosta hieman samalta kuin etukäteen perinnönjakoa varten annettu ohje riitaisille perillisille. Nämähän toki saattavat poislähtevää loppuun asti ja kunnioittavat hänen muistoaan hautajaisissa, mutta pian sen jälkeen saattaakin tullaa kiistaa: minulle kuuluu tämä, minä otan tuon. Minulle luvattiin nämä astiat, minä haluan tuon tuolin.

Jeesuskin antaa perinnön lähtiessään. Mutta mitä hän antaakaan? Hän ei anna jaettavaksi mitään, mistä voisi riidellä. Hän antaa vain rakkauden käskyn. Sillä juuri rakkaus on se, mitä jää, kun kaikki lähtee. Rakkaus jää, kun rakkauden kohde lähtee. Rakkaus jää, kun rakastava jää yksin. Mitä jäisikään ilman rakkautta? Olisiko millään merkitystä ilman rakkautta?

Kun syksy puhaltaa ja riisuu luontoa sen kesäisestä loistosta, se ei merkitse kaiken loppumista. Luonto jää vain lepäämään ja odottamaan uutta kevättä. Elämä jatkuu maassa ja puiden koloissa, lehtien alla, sammalissa ja monen moisissa pesissä. Samalla tavalla rakkaus jää, kun eron aika koittaa. Rakkaus, joka on Jumalan lahja siinä missä koko elämä ja kaikki lähimmäisetkin.

Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Kun hän menee pois, hän ei sulje ovea perässään vaan avaa sen. Hänen ylösnousemuksensa antaa meillekin voiton kuolemasta. Hänen rakkautensa vetää meidätkin hänen luokseen. Jeesus osoittaa meille rakkautensa antautumalla kuolemaan puolestamme. Siksi tuo rakkaus on kaikkia muita voimia väkevämpi. Rakkaus, jonka hän antaa meille, yhdistää meidät niin Jumalaan kuin rakkaisiimme, ystäviimme ja omaisiimme. Rakkaus on yhdistävä voima. Mitä meillä olisikaan ilman rakkautta? Siksi turvaudumme Jumalan rakkauteen ja sen merkiksi yhdymme nyt uskontunnustukseen.