Herran kunnia nöyryytyksessä

Evankeliumi Markus 16:1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Olin eilen illalla konsertissa täällä Tuomiokirkossa. Ohjelmana oli Johann Sebastian Bachin Johannes-passio. Ehkä joku teistäkin oli täällä? Kirkko oli aivan täynnä. Kaikesta näkee, että tällaiset klassiset suurteokset kuuluvat ihmisten pääsiäisohjelmaan. Niin suurin joukoin tänne perinteisesti pitkäperjantain iltana keräännytään esimerkiksi Bachin Matteus- tai Johannes-passioon. Kansa istuu hievahtamatta ja hiiskumatta pari tuntia kovilla penkeillä ja antaa musiikin hoitaa sielua. Se on hämmentävää, kun ajattelee juuri näiden sävelteosten aihetta, passiota. Sanahan tarkoittaa kärsimystä, tai tässä tapauksessa kärsimysnäytelmää, evankeliumin sanatarkkaa kerrontaa Jeesuksen vangitsemisesta, kuulustelusta, tuomitsemisesta ja väkivaltaisesta piinaamisesta sekä lopulta ristille lyömisestä.

Nämä Bachin musiikilliset näytelmät päättyvät Kristuksen hautaamiseen. Niihin ei sisälly ylösnousemusta, mikä ehkä herättää ihmetystä. Miksi säveltäjämestari ei halunnut ottaa mukaan koko viikon huipennusta, Kristuksen herättämistä kuolleista, hänen tyhjänä löydettyä hautaansa, hänen kohtaamistaan elävänä? Miksi niissä ei nousta uuteen aamuun, murheesta iloon, jäähyväisistä jälleennäkemiseen? Kummankin passion musiikki päättyy rauhalliseen virteen, jossa luotetaan Herran kuolleen meidän puolestamme, mutta ei vaihdeta riemukkaaseen ylistykseen kaiken kääntävän kuoleman voittamisen vuoksi.

Ehkä tähän oli säveltäjällä taiteellisia syitä, teoksen kokonaissävy pysyy tyylilajissaan. Kyse ei ole kuitenkaan murheeseen pysähtymisestä vaan hiljentymisestä täydessä turvallisuudessa. Illalla esitettyinä nämä päättyvät Kristuksen hautajaisiin ja musiikkiin eläytyminen on ikään kuin oma nukkumaan meno täydessä luottamuksessa siihen, että aamulla Jumala meidät vielä herättää. Mutta epäilemättä Bachilla oli myös teologiset syynsä käsitellä nimenomaan Kristuksen kuolemaa, sillä kummassakin passiossa jäädään luottamukseen siitä, että Kristus on kantanut meidän syntimme ja hänen kuolemansa on sovittanut meidät Jumalan kanssa.

Siksi mekin musiikkia kuunnellessamme ja kuoron kanssa rukoillessamme jäämme hänen hautansa äärellä odottamaan ylösnousemusta. Viimeisissä koraaleissa rukoillaan, että Jumala, joka on nyt Poikansa uhrilla ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen, myös herättää meidät kerran kuolleista ikuiseen elämään hänen kanssaan.

Bach oli Lutherinsa lukenut mies. Hänen on luonnehdittu kääntäneen musiikin kielelle sen, mitä Luther oli saarnannut: Kristuksen kuolema tuo täyden sovituksen synneistä, ja ihminen saa vapaasti uskoa olevansa hänessä pelastettu. Tätä tarkoitetaan uskonvanhurskaudella; mitään ei voi ihminen tuoda Jumalalle omien syntiensä peitteeksi, ainoastaan lisää ylpeyttä ja itsevarmuutta, mutta sellaisen sijasta Jumala antaakin täydellisesti kaiken anteeksi, koska hänen täydellinen Poikansa on antanut henkensä puolestamme.

Luther kirjoittaa saarnassaan Kristuksen kärsimyksen tutkimisesta, jonka hän oli laatinut v. 1519 ja joka myöhemmin sisällytettiin hänen Kirkkopostillaansa pitkäperjantain saarnaksi mm. seuraavaa: ”Eräät tutkistelevat Kristuksen kärsimistä niin, että vihastuvat juutalaisiin ja sähisten sättivät Juudas-raukkaa, siihen rajoittuen: hehän ovat tottuneet veisaamaan valituksia toisista ihmisistä ja tuomiten kiroamaan vastustajiansa. Tuommoista ei voida sanoa Kristuksen kärsimisen, vaan Juudaksen ja juutalaisten pahuuden tutkimiseksi. […] Surkutellaan Kristusta, säälitään ja itketään häntä kuin viatonta ihmistä ainakin, aivan kuin ne vaimot, jotka Jerusalemista seurasivat Kristusta, ja joita Kristus nuhteli, käskien heitä itkemään itseänsä ja lapsiansa. […] Kristuksen kärsimistä tutkistelevat oikein ne, jotka tarkkaavat sitä niin, että sydämestään kauhistuvat ja että heidän omatuntonsa aivan kuin vaipuu epätoivoon. Kauhistuksen täytyy tulla, nähdessäsi Jumalan ankaran vihan ja horjumattoman ankaruuden syntiä ja syntisiä kohtaan, hän kun ei tahtonut kirvoittaa synneistä edes ainokaista, rakkahinta Poikaansa, ennen kuin tämä suoritti niistä sellaisen raskaan hyvityksen, kuin hän mainitsee Jesajan kautta, Jesajan Kirjan 53. luvussa: ’Minun kansani rikkomusten tähden kohtasi rangaistus häntä’.”

Kristuksen kuolema ja hautaaminen merkitsevät ihmiskunnalle syntien sovitusta. Kaikki on täytetty, sanoi Jeesus viimeisinä sanoinaan. Isä Jumala oli valinnut hänelle kärsimyksen tien eikä säästänyt häntä ristinkuolemalta. Tämä on käsittämätöntä ihmiselle, joka odottaisi Jumalan toimivan oikeudenmukaisesti eikä sallivan viattoman kärsiä. Mutta juuri näin Jumala sitoutuu myös tähän maailmaan, joka on täynnä viattomien kärsimystä. Juuri näin hän osoittaa, että hän ei väistä maailman pahuutta vaan antaa itsensäkin sen alaiseksi.

Ei Kristuksen risti poista maailmasta kärsimystä. Mutta se merkitsee, että Jumala on kaikkien kärsivien ja kuolevien rinnalla itse kantamassa heidän taakkaansa. Hän tietää, mikä on ihmisen osa. Jumala ei paljasta itseään majesteetillisena kirkkautena vaan ristiin vääryyteen kätkeytyneenä. Tämä maailma, joka on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa, on sittenkin Jumalan maailma, jossa hän itse kulkee kaikkien vääryyttä kokevien, nälkäisten, ruhjottujen, sodan jalkoihin jäävien ja pakolaisiksi ajettujen kanssa. Hän on kaikkien sellaisten kanssa, joiden mitä luonnollisin kysymys on: miksi Jumala sallii minulle tällaista? Mitä pahaa olen tehnyt?

Mutta Jumala ei kosta ihmiselle hänen tekojensa mukaan. Hän päinvastoin ilmaisee itsensä ja suuruutensa asettumalla kokemaan vääryyttä maailman näennäisesti vahvojen käsissä. Jumalan aikataulussa kaikki inhimillisesti suuriksi kohoavat ja vääryydellä itseänsä muiden yläpuolelle nostavat tulevat alas suistetuiksi. Ne taas, jotka ovat toisten alas painamia ja hylkäämiä, ne hän nostaa alhaalta ja korottaa kunniaan.

Ihmiselle käsittämättömällä tavalla Jumala ilmaisee itsensä ihmisille omassa nöyryytyksessään. Kaikkivaltias asettuu ihmisten vangittavaksi, pilkattavaksi ja surmattavaksi. Kaiken elämän antaja antaa itsensä tapettavaksi. Hyvyyden ja oikeuden lähde suostuu kuoliaaksi kidutettavaksi.

Eilisen Bachin Johannes-passion avaus, aivan ensimmäinen kuoro-osuus Herr, unser Herrscher sen jo ilmaisi rukoilemalla näin: ”Herra, hallitsijamme, jonka kunnia on suuri kaikkialla! Osoita meille kärsimykselläsi, että sinä, tosi Jumalan Poika olet kirkastettu kunnialla aina, myös suurimman nöyryytyksen hetkellä.” Tässä oli ilmaistuna koko passion salaisuus: Jumalan kunnia paljastuu siinä, että hänen Poikansa kärsii ihmiskunnan puolesta.

Mutta Poika ei jää kärsimykseen. Kaikki ei pääty kuolemaan eikä hautaan. Pääsiäisaamun sanoma on: hän on ylösnoussut. Kristus on noussut kuolleista, murtanut katoavaisuuden ja kuolevaisuuden kahleet ja astunut ylös. Hän on aukaissut tien kuolemasta elämään.

Kristus tunnetaan kärsimyksestä, mutta hänen merkityksensä aukeaa vasta ylösnousemuksesta. Risti muistetaan, mutta vasta tyhjä hauta avaa ristin tarkoituksen. Siksi ristiä tulee katsoa haudalta päin, pitkäperjantaita pääsiäispäivästä. Ilman toista ensimmäinen jättää meidät vain samaan pelkoon ja pettymykseen, johon jäivät Jeesuksen opetuslapset saatettuaan Mestarinsa hautaan.

Jos Jeesus olisi vain kärsinyt viattomana oikeusmurhan, tullut vääryydellä surmatuksi ja hautaansa lasketuksi, mitä meille jäisi? Meille jäisi vain yksi viisas mies muiden joukossa. Onhan noita riittänyt maailmanhistoriassa, monia hyviä uskonnollisia opettajia ja karismaattisia kansanjohtajia. Mutta ei kenellekään heistä sävelletä maailman kauneinta musiikkia, ei heille rakenneta upeita temppeleitä, ei heitä palvota eikä heitä joka päivä rukoilla kaikkialla maailmassa. Heidän haudoillaan käydään ehkä muistelemassa, mutta ei toteamassa, että hauta onkin tyhjä.

Monet myöntävät Jeesuksen olleen viisas opettaja. Monet uskovat, että hän teki suuria tekoja. Monet pitävät häntä sairaiden parantajana ja tien osoittajana. Monet tunnustavat, että hänet surmattiin vääryydellä. Se on kaikki totta. Mutta se on eri asia kuin uskoa hänen olevan Jumalan Poika. Se ehkä on uskoa Jeesukseen historiallisena hahmona, mutta ei luottamusta häneen elämän antajana, saati Herrana, jota seurata. Jakolinjana on usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Juuri siinä syntyi ero, jo varhain aamulla tyhjän haudan äärellä.

Tyhjältä haudalta lähti kaksi kertomusta, yhden mukaan Jeesus on noussut kuolleista, toisen mukaan hänen ruumiinsa on salaa varastettu. Mutta vain yksi näistä kertomuksista synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan, toinen tyytyy siihen, että maailma on paha ja täynnä petosta. Yksi antaa toivon, toinen tekee kyyniseksi. Siinä missä yksi lähettää liikkeelle viemään ilosanomaa, toinen kehottaa jokaista valvomaan omaa etuaan ja katsomaan ettei kukaan petkuta. Parempi kun petkutat itse ensin!

”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne”, kirjoitti jo apostoli Paavali (1.Kor. 15:4). Monet ovat halki aikojen yrittäneet luoda omintakeista kristinuskoa, sellaista, joka kelpaisi maailmalle, sen viisaille ja oppineille, hyväksymällä Jeesuksen vain hänen hautaansa asti. Mutta silloin he jättävät arvoitukseksi sen, miksi ylipäätään uskoa häneen. Mitä merkitystä meille olisi yhden hyvän ihmisen kuolemalla, ellei se avaisi meidänkin kuolemamme lukon?

Me emme voi kurkistaa Jeesuksen opetuslasten kokemukseen ja nähdä, mitä he näkivät. Heille ilmestyi Jeesus ylösnousseena ja he vakuuttuivat siitä, että hän elää. Se muutti heidän elämänsä. Pelokkaat ja lukkojen taakse piiloutuneet apostolit lähtivät rohkeasti oman henkensä kaupalla julistamaan Herransa ylösnousemusta. Mikä selittäisi heidän muutoksensa paremmin kuin se, että he kohtasivat Herran ja asiat kääntyivät? Aikanaan ilmestykset loppuivat, mutta miten ihmeessä tämä sanoma silti lähti leviämään kulovalkean lailla kaikkialle maailmaan? Miten se yhä edelleen valloittaa ihmisiä, vaikka emme koe samaa pääsiäisaamun tyhjän haudan ihmettä emmekä tapaa Jeesusta ylösnousseena?

Vain siksi, koska tässä sanomassa on itsessään voima muuttaa ihmisiä. Juuri siinä Kristus ilmestyy elävänä myös meille. Juuri siinä hän tulee luoksemme ja antaa toivon ja tulevaisuuden. Tämä sanoma saa luottamaan Jumalaan. Se saa ihmisen kääntämään katseen pois omasta itsestään ja heikkouksistaan. Se synnyttää uskon Jumalaan, jolle kaikki on mahdollista. Siksi se myös muuttaa ihmisiä, saa heidät laittamaan koko elämänsä sen varaan, että Jeesus elää ja siksi mekin saamme elää.

Tänä yönä kaikkialla maailmassa riemuitaan: maailmalla on toivo, kuolema on voitettu. Me muistamme, että olemme pyhässä kasteessa jo liittyneet hänen kuolemaansa ja tulleet osallisiksi hänen ylösnousemuksestaan. Me vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa ja muistamme hänen kärsimystään astumalla alttarille hänen säätämälleen aterialle. Siinä hän tulee yhä uudestaan luoksemme ja antaa meille uskomme voimaksi oman uhrinsa, ruumiinsa ja verensä. Meillä on jo ikuinen elämä ja saamme hänen kanssaan kerran nousta kuolleista.