Ei muuta kuningasta

Hyvät laitikkalalaiset sekä muu Pälkäneen väki. On erinomaista, että kyläyhdistys tahtoo tällä tavalla pitää yllä yhteisen pitkäperjantain ristinjuhlan viettämistä. Nyt on jo 80. kerta, ja minulla tämä on toinen kerta. Edellisen kerran vierailin Laitikkalan ristinjuhlassa vuonna 2014, mikä olikin silloin viimeinen kerta Laitikkalan koululla. Sen jälkeen koulu lopetti toimintansa, mutta on ilo nähdä, että ristinjuhlia silti vietetään. Se ei ollutkaan sidottu koulun toimintaan, niin kuin kuvittelin. Koulutalo myytiin, mutta onneksi se on pysynyt lasten ja nuorten käytössä, sillä nyt siellä pidetään partioleirejä – minunkin aikuinen tyttöni on joitain kertoja ollut siellä johtotason tehtävissä – ja olen antanut itselleni ymmärtää, että paikkaa ovat toiset seurakunnat käyttäneet tai vähintään kyselleet rippikoululeirien pitämiseen.

Silloin 12 vuotta sitten, kun olimme koululla, olin ottanut mukaani ehkä juuri lapsia ajatellen pitkäperjantain havaintovälineen. Tradition ylläpitämiseksi otin sen mukaani jälleen. Se on orjantappurakruunu, aika pieni ja hento, mutta juuri sellainen kuin yleensä taiteessa kuvataan Kristuksella olleen. Eräät tutkijat tosin sanovat, että roomalaisten sotilaiden Jeesukselle vääntämä piikkikruunu oli todennäköisesti paljon suurempi ja hatun kaltainen, myös ylhäältä päin piikkisillä oksilla katettu. Sellainen haavoitti varmasti paljon pahemmin kuin tällainen rengas. Tämä muistuttaa pitkäperjantain sanomasta, Kristuksen kärsimyksestä.

Ostin tämän joskus matkamuistona Jerusalemista, tuosta pyhästä kaupungista, joka pyhyydestään huolimatta on halki historian ollut myös pahuuden näyttämö. Siellä on vuosituhannesta toiseen vuodatettu verta. Isännät ovat vaihdelleet, ja jokainen uusi valloittaja on aina tullut kaupunkiin vapauttajana, ainakin omasta ja kannattajiensa mielestä.

Ihmiskunta on usein kunnioittanut enemmän voimaa kuin viisautta. Mutta silloin se on kunnioittanut lopulta enemmän tuhoa kuin totuutta. Muinaisessa Jerusalemissa kävi näin, miten käy meidän aikamme ruutitynnyreissä? Sotia on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

Luen pitkäperjantain tapahtumista Johanneksen evankeliumista. ”Pilatus yritti nyt saada Jeesuksen vapautetuksi. Mutta juutalaiset huusivat: ’Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.’ Nämä sanat kuultuaan Pilatus toi Jeesuksen ulos ja asettui tuomarinistuimelleen niin sanotulle Kivipihalle, jonka hepreankielinen nimi on Gabbata. Tämä tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä puolenpäivän aikaan. Pilatus sanoi juutalaisille: ’Tässä on teidän kuninkaanne.’ Juutalaiset huusivat: ’Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet!’ Pilatus sanoi heille: ’Pitääkö minun ristiinnaulita teidän kuninkaanne?’ Mutta ylipapit vastasivat: ’Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari.’ Silloin Pilatus heidän vaatimuksestaan luovutti Jeesuksen ristiinnaulittavaksi.” (Joh. 19:12-16)

Kuningas ja keisari. Sellaiset ovat harvinaisia olentoja. Onko joku teistä nähnyt joskus keisarin? Ei liene helppoa nykymaailmassa. Japanin Naruhito on tiettävästi nykyään ainut keisarin arvonimeä kantava. Mutta kuninkaita on enemmän, aika lähelläkin meitä. Kuka on nähnyt kuninkaan? Minä olen tavannut Ruotsin kuninkaan, kun hän ja kuningatar vierailivat Tampereella kaupungin täyttäessä 230 vuotta v. 2009. Tervehdin häntä lyhyesti esittelemällä kultaista piispanristiä, jonka hänen edeltäjänsä Kustaa IV Adolf antoi edeltäjälleni v. 1805. Se ei ehkä ollut ihan korrekti vertaus, sillä tuo kuningashan joutui muutaman vuoden kuluttua niin suureen epäsuosioon hävittyään sodan ja menetettyään myös Suomen Venäjälle, että hänet syrjäytettiin vallasta ja karkotettiin Ruotsista. Kuningas Kaarle vain murahti vastaukseksi, mutta kuningatar Silvia hymyili iloisesti.

Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuninkaallisten kanssa olen ottanut osaa piispanvihkiäisiin, vastaavasti kuin viime viikolla Canterburyssa Englannin kruununperijän kanssa. Minä katselin suuressa katedraalissa pitkän kuoriosan edestä taakse, ja aivan viimeiselle kuorin riville asettuivat Walesin prinssi William ja prinsessa Catherine – tosin Catherinesta näin vain hänen tyylikkään puoli metriä leveän olkihattunsa lierin. Heidän vieressään käytävän toisella puolella istui pääministeri Keir Starmer maan hallituksen edustajana.

Kuningaskunnatkin ovat demokratioita nykyään. Usein juuri monarkioissa onkin kirkon ja valtion suhteet pidetty tiiviinä, sillä kumpikin instituutio antaa kansalaisille sisäistä yhteenkuuluvuutta, kokemusta samaan kulttuuriin, jopa perheeseen kuulumisesta. Mutta maailman kansainvälistyessä ja maiden monikulttuuristuessa yhä vähemmän voivat kuninkaalliset olla kansalaisten identifioitumiskohteita ja kirkot valtion kanssa naimisissa.

Mutta demokratioissakin on hallitsijoilla kiusauksensa nousta tasavaltansa yläpuolelle. On hallitsijoita, jotka erilaisilla menettelyillä varmistavat oman pysymisensä vallassa vaalikaudesta toiseen, tai jotka valtaan päästyään alkavat keskittää sitä itselleen. Viime viikonloppuna Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa eri puolilla maata pidettiin mielenosoituksia, joiden teemana oli ”No Kings!”, ei kuninkaita. Mieltä osoitettiin presidenttiä vastaan, joka on alkanut toimia itsevaltaisin elkein piittaamatta demokraattisista hallintoelimistä. Saatatte myös muistaa, miten joitakin vuosia sitten Turkin presidenttiä vastustettiin väittämällä hänen haluavan sulttaaniksi, ja Egyptissä presidenttiä vastaan osoitettiin mieltä moittien häntä yrityksestä ryhtyä faaraoksi.

Mutta takaisin Jerusalemiin. Tuskin olivat ylipapitkaan nähneet Rooman keisaria, vaikka häneen vetosivat. Tuolloin oli vallassa keisari Tiberius, joka oli hallinnut jo parikymmentä vuotta. Hän oli luonteeltaan karu, persoonaltaan vakavamielinen ja taustoiltaan sotapäällikkö, jota pelättiin. Hän antoi itsestään arvoituksellisen vaikutelman, ei ilmaissut itseään avoimesti ja suoraan eikä tullut kovin hyvin toimeen Rooman senaatin kanssa. Hänen kerrotaan olleen epäluuloinen ja inhonneen kaikenlaista teeskentelyä ja imartelua. Erityisen huonon maineen hän sai hyväksyttyään väljän tulkinnan majesteettirikoslaista. Sen mukaan keisarin loukkaaminen voitiin tulkita valtion loukkaamiseksi, mistä oli seurauksena kuolemantuomio. Se synnytti kätevän keinon kenelle tahansa päästä eroon ikävistä ihmisistä; ilmianto keisarin loukkaamisesta riitti syytöksen nostamiseen, ja ilmiantaja sai provision kuolemaantuomitun omaisuudesta.

Vanhetessaan Tiberius muutti pois kaupungista ja asettui Caprin saarelle. Kun keisari erakoitui, alkoi vehkeily hänen selkänsä takana. Hän oli uskonut valtaa henkivartiokaartin päällikkö Sejanukselle, joka pyrkikin anastamaan vallan tapattamalla Tiberiuksen perillisiä. Vuonna 31 hänen pelinsä paljastui keisarille, joka teloitutti hänet nopeasti. Pettymys uskottuun mieheen synkensi Tiberiusta entisestään. Ehkä tieto näistä tapahtumista vaikutti myös siihen, miten Pilatus reagoi Jerusalemissa ylipappien hänelle heittämään vihjaukseen. Sitä emme tiedä, mutta samoista ajoista on kysymys.

Ylipapit antoivat ovelan vastauksen Pilatuksen kysymykseen, pitäisikö hänen ristiinnaulita heidän kuninkaansa. Vetoamalla keisariin he painoivat Pilatusta seinää vasten. Mutta samalla se oli outo vastaus hengellisiltä johtajilta, jotka hyvin tiesivät, että heidän on kuultava Herraa omana kuninkaanaan enemmän kuin maallisia valtiaita. Pyhät kirjoitukset tähdensivät, että Jumala on varsinainen valtias, eikä hänen ohitseen voi kunnioittaa mitään kuninkaita. Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan israelilaisten Egyptin orjuudesta pelastumisensa jälkeen laulaneen Kaislameren rannalla ylistystä Jumalalle mm. sanoin ”Herra on kuningas aina ja ikuisesti” (2. Moos. 15:18). Silloin oli pelastuttu faaraon sotajoukoilta, ja kuten hyvin muistamme, Joosefista ja hänen veljistään alkaneessa kertomuksessa faaraot kohtelivat israelilaisia alkuun hyvin, mutta sitten orjuuttivat heitä aina vain pahemmin.

Pilatus yritti sivistyneenä miehenä vedota kansan oikeustajuun. Hän ei havainnut Jeesusta syylliseksi rikokseen. Jeesus oli ainoastaan vihjannut olevansa kuningas. Sellaista Pilatus saattoi pitää korkeintaan pilkan aiheena. Nyt hänen olisi itse valittava Rooman keisarin ja tämän ”juutalaisten kuninkaan” välillä, kuninkaan, jolla ei ollut minkäänlaista maatilkkua hallinnassaan eikä minkäänlaista sotajoukkoa tukenaan, vain tavallisia köyhiä kansalaisia ja yksinkertaisia työtä tekeviä ihmisiä innokkaina perässä kulkijoinaan. Hyväntekijän mainekin tiettävästi oli. Miksi tällainen pitäisi surmata?

Pilatus joutui vaikeaan valintaan. Kenelle hän nyt osoittaisi lojaalisuutta, keisarille vai oikeudelle? Jos tuona aikana olisi puhuttu ihmisoikeuksista, hän olisi joutunut sen kysymyksen eteen, pitääkö totella oikeudenmukaisuutta vai ylempää esivaltaa. Tämä kysymys herätettiin vasta 1900 vuotta myöhemmin Nürnbergissä, kun rikoksiin ihmiskuntaa vastaan syyllistyneet natsit eivät pitäneet itseään vastuullisina vaan vetosivat yksi toisensa jälkeen vain totelleensa ylempien käskyjä.

Mutta sama valinta kuninkaan ja keisarin välillä koski myös Pilatuksen eteen kerääntynyttä kansaa, joka huusi Jeesusta ristille. He eivät hyväksyneet tätä Kuningasta, vaikka juuri äsken olivat hänet ottaneet vastaan Hoosianna-huudoin ja tervehtineet häntä kuningas Daavidin vallan perillisenä. Mutta ei tämä ollutkaan sellainen kuningas, joka heiluttaisi miekkaa ja vuodattaisi vihollistensa verta. Tämä olikin Kuningas, joka muutamalla sanalla puhui heistä itsestään totuuden ja joka teoillaan osoitti, millainen on Jumalan tahto ihmisten elämässä. Tämä Kuningas ei ollut miellyttävä, koska hän ei luvannut suuruutta. Hänen sijastaan he alistuisivat mieluummin sellaiselle valtiaalle, joka antaisi kokemuksen suuruudesta ja elintasosta, antaisi valtakunnassa vakautta, vaan ei vapautta. Mieluummin oltaisiin Rooman alaisia, ellei parempaa saataisi.

Kansa odotti messiasta, mutta ei sellaista, joka läpivalaisi langenneita ihmissydämiä jumalallisella totuudella. Mieluummin he odottivat sellaista, joka täyttäisi heidät oman voiman tunteella. Heille ei Rauhanruhtinas kelpaisi, ellei hän toisi rauhaa heidän ehdoillaan. Mieluummin he luopuivat Jeesuksen messiaanisuudesta ja suostuivat Rooman valtaan. Mutta yhtä sukupolvea myöhemmin keisarin legioonat tuhosivat heidän pyhän kaupunkinsa, hävittivät sen temppelin ja ajoivat kansan maanpakoon. Oliko keisariin luottamista? Faaraot muuttavat mieltänsä, keisarit varmistavat asemansa, presidentit ailahtelevat. Ihmiset tapaavat panna omansa ja oman ryhmänsä edut kaiken muun edelle. Siinä pienten osana on tulla vain päälle astutuiksi ja hyväksi käytetyiksi.

Ihmiskunnan historiassa on turvautuminen suurvallan voimakkaaseen johtajaan mieluummin kuin Jumalan totuudelliseen johtoon kerta toisensa jälkeen tuottanut vain raunioita. Kun pieni odottaa heiltä suuria, voi hinta nousta kohtuuttomaksi. Voi tulla toisen valtakunnan edun nimissä muruiksi jauhetuksi.

Mutta miten toisenlainen onkaan se Kuningas, joka Pilatuksen edessä sanoi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” (Joh. 18:36) Tämän Kuninkaan hallinta on toisenlaista. Se ei perustu voimaan eikä väkivaltaan, ei suuruuteen eikä pakottamiseen, ei alistamiseen eikä nujertamiseen. Tämä Kuningas nostaa alhaiset, mutta itseään suurina pitävät hän alentaa. Halki maailmanhistorian kaikki valtiaat, jotka ovat kehuskelleet rikkauksillaan ja resursseillaan, voimallaan, vallallaan ja sotajoukoillaan, ovat aikansa hallittuaan pudonneet istuimiltaan eikä heitä muisteta muuta kuin varoittavina esimerkkeinä.

Mutta Jeesus, joka on Jumalan lähettämä Kuninkaaksi voideltu eli Messias, hän johtaa joukkoaan toisella tavalla. Siksi hänellä on myös paljon enemmän valtaa maailmassa kuin kukaan itsensä korottaja on koskaan arvannut. Hän hallitsee ihmisiä sisältä päin, vapaudessa ja rakkaudessa.

Jeesusta ristille huutanut kansa hylkäsi hänet Messiaana. Ehkä he pitivät häntä vain yhtenä karismaattisena kansanvillitsijänä, hyvänä opettajana muiden joukossa. Mutta mitä silloin jää jäljelle, jos Jeesus hylätään Jumalan Messiaana? Hänestä jää vain valtapelissä vääryydellä surmattu viisas. Sellainen aikanaan unohdetaan kaltaistensa joukkoon. Onhan noita riittänyt, eikä heillä enää ole seuraajia, heidän muistonsa ja perintönsä kunnioittajia ehkä, mutta ei sellaisia, jotka laittaisivat oman elämänsä likoon heidän ja heidän asiansa puolesta. Ellei Jeesusta hyväksytä Messiaana, hänet voidaan yhtä hyvin unohtaa. Mitä elämää suurempaa merkitystä yhden pari vuosituhatta sitten kuolleen juutalaisen rabbin väärällä tuomiolla ja kauhealla kuolemalla olisi meille?

Mutta kristillisen uskon keskuksena on Kristus, Messias-Kuningas, Jumalan Poika, haudastaan ylösnoussut kuoleman voittaja. Rauhan ruhtinas, joka muuttaa ihmisiä sisältä päin. Hän on paljon enemmän kuin suurinkaan keisari, eikä meillä ole hänen ohelleen muuta Kuningasta, jolta voisimme odottaa oikeuden, rauhan ja vapauden tulevaisuutta. Siksi me vietämme ristinjuhlaa, ja siksi vuodesta toiseen kannattaa tulla koolle häntä elävänä Jumalana rukoilemaan, hänen kärsimystään muistamaan ja hänen ylösnousemustaan kiittämään.