Augsburgin tunnustuksen ajankohtainen ekumeeninen merkitys

Augsburgin tunnustus on luterilaisten kirkkojen ekumeeninen työväline. Sen tarkoituksena on osoittaa ykseyteen ja näyttää tietä kohti kirkon eheyttä yksimielisyydessä apostolisesta uskosta. Sitä ei ole tarkoitettu yhden tunnustuskunnan erikoislaadun tunnukseksi, ikään kuin lipuksi, jota hulmuttamalla osoitetaan, missä meikäläiset ovat. Sen tarkoituksena ei ole ollut alleviivata sitä, mikä Martti Lutherin käynnistämään reformaatioon liittyneet seurakunnat erottaa katolisesta kirkosta tai muista reformaatioliikkeistä. Päinvastoin se laadittiin osoittamaan luterilaisten olevan samalla jatkumolla apostolisen ajan kirkon kanssa.

Tunnustus täyttää muutaman vuoden kuluttua 500 vuotta. Kesäkuussa 1530 tunnustus luettiin keisari Kaarle V edessä Augsburgissa, ja nyt on käynnistymässä valmistautuminen merkkivuoden viettämiseen luterilais-katolilaisessa yhteistyössä. Muistettakoon, että lokakuussa 2016 Luterilainen maailmanliitto ja Katolinen kirkko avasivat Ruotsin Lundissa yhdessä reformaation merkkivuoden 2017. Sen esimerkin mukaisesti sopii toivoa, että myös edessä oleva Augsburgin tunnustuksen merkkivuosi syventää jo saavutettua yhteyttä.

Pessimistit voivat tässä tosin sanoa, että tätä on yritetty ennenkin. Kun Augsburgin tunnustus oli saavuttamassa 450 vuoden iän v. 1980, luterilais-katolilaisessa yhteistyössä käynnistettiin hanke, jolla tähdättiin siihen, että katolinen kirkko hyväksyisi sen myös yhteisen uskon ilmaukseksi. Hanke tuotti paljon keskinäistä teologista yhteisymmärrystä, mutta ei toivottua tunnustamista. Tästä aiheesta dosentti Pauli Annala puhunee tänään enemmän.

Juhlavuosi kuitenkin tarjoaa tilaisuuden tarkastella kirkkojemme suhdetta aikana, jolloin ekumenia on jo huomattavasti edennyt niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla. Siitä paras esimerkki on v. 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sen jälkeen on syntynyt useita hyviä asiakirjoja, joista Suomessa tärkein on Kasvavaa yhteyttä v. 2017. Edessä olevana juhlavuonna ollaan keskinäisessä yhteisymmärryksessä paljon pidemmällä kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Meillä on myös käytännön yhteydenpidon muotoja enemmän kuin tuolloin; esimerkiksi tällä viikolla yhdessä vietetty vuosittainen luterilaisen, ortodoksisen ja katolilaisen piispan Pyhän Henrikin päivän pyhiinvaellus Roomaan ja paavin tapaaminen. Helsingin katolinen hiippakunta on myös sopinut peräti 17 paikkakunnalla (?) messujen viettämisestä luterilaisen seurakunnan kirkossa, mitä voi pitää merkittävänä askelena keskinäisen luottamuksen ja ykseyden tiellä.

Vaikka Augsburgin tunnustus on luterilaisten kirkkojen ekumeenisten pyrkimysten väline, se ei ole ykseyden perusta. Perusta on yhteisessä uskossa, jota ilmaisevat klassiset uskontunnustukset Apostolinen, Nikean-Konstantinopolin tunnustus sekä ns. Athanasioksen tunnustus. Niiden ilmaisemalla raamatullisen uskon perustalla luterilainen kirkko varsinaisesti seisoo yhdessä muun kristikunnan kanssa. Augsburgin tunnustus on paljon itseään vanhemmalla yhteisellä pohjalla ja ottaa ykseyden jo edeltä annettuna. Ekumeenisissa neuvotteluissa sen sijaan pyritään tekemään näkyväksi se, että tunnustamme esimerkiksi kirkon olevan vain yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen.

Augsburgin tunnustuksesta ei siksi voi ottaa vain joitain artikloita ja tarkastella niitä ikään kuin luterilaisen identiteetin kiteytyminä ja arvioida ykseyttä niiden valossa. Kuuluisa seitsemäs artikla, jota on usein käytetty jonkinlaisena ekumeenisena mittatikkuna ja ykseyden edellytyksenä, itse edellyttää paljon. Ad veram unitatem ecclesiae satis est consentire de doctrina evangelii et de administratione sacramentorum, mutta yksimielisyys evankeliumin opista on paljon laajempi käsite kuin yksimielisyys vanhurskauttamisopin pääkohdista. Samoin yksimielisyys sakramenttien toimittamisesta sulkee sisäänsä muutakin kuin sen, jaetaanko kalkki maallikoillekin. Nämä olivat reformaatioajan kiistakohtia, mutta ykseys ei riipu vain niistä, yhtä vähän kuin ne riittävät lausumaan, mitä kirkko on.

Augustanan seitsemättä artiklaa ei voida käyttää eristettynä muusta kokonaisuudesta, ikään kuin luterilaisen kirkko-opin pääkohtina, vaan se täytyy tulkita uskon ja kirkon koko sakramentaalisen itseymmärryksen yhteydessä. Tätä silmällä pitäen on laadittu esimerkiksi edellä mainitsemani suomalaisen dialogikomission raportti Kasvavaa yhteyttä, joka alaotsikkonsa mukaisesti pyrkii olemaan Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta.

Augsburgin tunnustus sisältää kaksi osaa. Ensimmäinen keskittyy opilliseen sisältöön ja pyrkii osoittamaan, etteivät reformaation seurakunnat ole poikenneet missään kohdin katolisesta ja apostolisesta uskosta, jälkimmäinen puolestaan selittää, miksi reformaation seurakunnissa on tehty joitain käytännön muutoksia. Se on otsikoitu ”pois jätetyt väärinkäytökset”, eli luterilaisten näkökulmasta se koskee evankeliumin oppiin kuulumattomia vaatimuksia.

Ykseyden avainkohta on tunnustuksen lopussa, sen viimeisessä artiklassa. Se on otsikoitu ”kirkollisesta vallasta” ja käsittelee piispanviran tehtäviä ja virkaan liittyvää valtaa. Väitänkin, että Augsburgin tunnustusta pitäisi lukea lopusta alkuun, lähtien viimeisestä eli artiklasta 28. Siihen kaikki kietoutui Augsburgin valtiopäiville tultaessa. Koko reformaation perusajatus ”evankeliumin vapaudesta” konkretisoitui juuri loppuosan kysymyksissä ehtoollisen molemmista muodoista, pappien selibaatista, luostarilupauksista, ruokien erottelusta sekä myös messusta uhrina.

Opillisten artikloiden 1-21 taustateksteinä pidetään Lutherin Suurta ehtoollistunnustusta (1528) ja Schwabachissa pidettyä kokousta varten laadittuja artikloita (1529). Loppuosan artikloiden taustalla puolestaan on aineisto, joka oli Saksin vaaliruhtinas Juhana Vakaan maaliskuuksi 1530 Torgauhun kutsuman neuvottelun jälkeen Philipp Melanchthonin käytettävissä ja jota kirjallisuudessa kutsutaan Torgaun artikloiksi.

Kaikki Torgaussa valmisteltu materiaali ei päätynyt Augsburgin tunnustuksen loppuosaan. Wittenbergin teologit olivat pohtineet myös sitä mahdollisuutta, että piispat eivät suostu vaatimuksiin evankeliumin vapaasta julistamisesta ja pappien avioitumisesta. Se voisi merkitä sitä, että reformaation seurakunnissa luovuttaisiin piispallisesta papiksi vihkimisestä. Lyhyt kappale tästä mahdollisuudesta sisältyy Torgaun artikloihin.

Augsburgin tunnustukseen ei kuitenkaan päätynyt pohdintoja piispallisten ordinaatioiden hylkäämisestä. Melanchthon lievensi jo Torgaussa vihjausta omista ordinaatioista ja jätti ajatuksen kokonaan pois Augsburgissa. Valtiopäivillä oli tarkoitus puolustaa pysymistä oikein ymmärretyn piispallisen kaitsennan ja siihen sisältyvien vihkimysten piirissä. Lähtökohtana oli, että piispallinen jatkumo säilyy, mutta kysymys koski piispojen auktoriteetin luonnetta.

Matkalla Torgausta Augsburgiin Luther ja Melanchthon ratsastivat yhdessä Coburgiin asti, minne Lutherin oli jäätävä – hänhän oli valtakunnankirouksessa eikä poistunut suojelijansa ruhtinaskunnasta. Melanchthonin voi noina päivinä arvioida selvittäneen reformaattorin kanssa valtiopäivillä noudatettavan menettelyn. Avaimena oli tunnustaa piispanviran evankeliumin julistusta palveleva merkitys ja edellyttää piispallinen jatkuvuus hengellisenä kaitsentavirkana, mutta erottaa siitä maalliseksi vallaksi katsottava auktoriteetti.

Heti Coburgiin saavuttuaan Luther kirjoitti Augsburgiin kokoontuville papeille viestin, jossa hän nosti esiin reformaation pääkohtia mm. aneista, ripistä, messusta, ehtoollisen molemmista muodoista ja selibaatista sekä moitti piispojen huonoa viranhoitoa eli evankeliumin opettamisen laiminlyöntiä. Kuitenkin Luther lupasi pitää piispojen aseman voimassa ja pyysi, että nämä tukevat heikäläisten saarnatoimintaa. Lutherin kirjoitukseen ei sisältynyt uhkausta ottaa ordinaatioita omiin käsiin vaan päinvastoin tarjous yhteistyöstä.

Melanchthon otti Augsburgissa huomioon niin reformatoriset lähtökohdat kuin kehittyvän kirkkopoliittisen tilanteen. Schwabachin artiklat oli jo toukokuun alussa toimitettu keisarin tietoon, ja tämä antoi niille torjuvan vastauksen. Tieto siitä sai Melanchtonin viimeistelemään tekstiä sellaisesta näkökulmasta, että tunnustuksen ”katolinen” luonne tulisi kirkkaammin esiin. Näin tulisivat turvatuiksi sekä evankeliumin vapaus että kirkon ykseys ja maan rauha.

Valmiin tunnustuksen 28. artikla tähdentää piispojen tehtävää evankeliumin palveluksessa. Hengellinen valta on evankeliumin julistamisen, sakramenttien toimittamisen ja oikean opin puolustamisen sekä harhaoppien torjumisen valtaa, mikä kaikki perustuu Kristuksen apostoleilleen antamaan tehtävään ja valtuutukseen. Maallinen valta eli evankeliumin julistamiseen kuulumattomien käskyjen määrääminen sitä vastoin perustuu inhimilliseen oikeuteen ja voi olla myös piispalle uskottua, mutta sitä ei pidä sekoittaa evankeliumiin.

Reformaatioliike ei hylännyt hengellisessä regimentissä toimivaa piispuutta. Luterilaisen osapuolen näkökulmasta sen sijaan piispat hylkäsivät reformaatioliikkeen, koska maallinen valta haluttiin säilyttää. Kirkossa tulee olla tietty ulkonainen järjestys evankeliumin vapaata julistusta ja sakramenttien toimittamista varten, mutta se ei ole samaa kuin evankeliumi itse vaan se on sen julistamisen ja sakramenttien toimittamisen edellytys. Järjestyksen ylläpitämiseen voi piispoilla olla inhimillisellä oikeudella annettua valtaa, joka ei perustu Kristuksen asetukseen antaa syntejä anteeksi.

Artiklassa 28 on tämän erottelun yhteydessä tärkeä virke: ”Näitä [iankaikkisen elämän] lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo: ”Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo.””

Tämän virkettä ei ollut Torgaussa artiklan esitöissä. Lähimmäksi tulee virke, jossa perusteltiin piispan ja papin viran tehtävää ainoastaan evankeliumin julistamisena ja sakramenttien jakamisena. Siinä ovat samat käsitteet, mutta eri järjestyksessä. Laatiessaan artiklaa 28 Augsburgissa Melanchthon muokkasi Torgaun aineistoa niin, että piispan tai papin ainoasta tehtävästä tuli myös ainoastaan piispan tai papin tehtävä. Kirjeenvaihto Coburgissa odottaneen Lutherin kanssa antaa ymmärtää, että sanat vastaavat myös Lutherin käsitystä, joskin ne ilmaisevat suurempaa halua yhteisymmärrykseen piispanvirasta kuin mihin Luther ehkä olisi itse taipunut. Mahdollisesti lause onkin kotoisin Schwabachin artikloista. Niissä oli jo tähdennetty, että ”Jumala on asettanut saarnaviran”, ja että uskoa ei voi saada muutoin kuin ”evankeliumin saarnaviran eli suullisen sanan” välityksellä.

Tekstiä työstäessään Melanchthon ensinnäkin erotti piispanviran hengellisen, Jumalan säätämykseen perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävän ja inhimilliseen oikeuteen mahdollisesti perustuvan määräysvallan toisistaan. Toiseksi hän nosti esiin piispanviran välttämättömyyttä juuri evankeliumin vuoksi eikä yksinomaan kirkkopoliittisista syistä, luodakseen keisarin teologeille kelvollisen kompromissin. Evankeliumia ei voi kuulla ilman sitä saarnaavaa virkaa, eikä virkaan voi tulla ilman asianmukaista kutsua. Ihmisten pelastuksen tähden kirkolla on oltava siihen tehtävään vihitty virka. Sitä tarkoitusta varten on myös säilytettävä piispan virka ja sen oikeus tutkia opit ja opettajat, vihkiä pappeja sekä käydä tarkastamassa seurakuntia.

Augsburgin valtiopäiviin asti oli Saksassa mahdollista pitää kiinni piispanviran jatkuvuudesta; erityisesti sen jälkeen oli luterilaisten argumentoitava, ettei ole määrätty, että kaitsennan viran tulee olla jonkin tietyn muotoinen. Luterilaisten intentiona on kuitenkin ollut pitää se piispanviran jatkuvuuden muodossa.

Nykyään niin luterilainen kuin katolinen osapuoli näkee evankeliumin julistamisen olevan niin papin kuin piispan perustavanlaatuinen tehtävä. Luterilais-katolisen neuvottelukunnan yhteinen reformaation merkkivuotta 2017 valmistellut asiakirja Vastakkainasettelusta yhteyteen lausuu: ”Katolilaiset ja luterilaiset korostavat yhdessä, että kirkon viran tehtävä on julistaa evankeliumia.”

Piispojen valta evankeliumin ulkopuolisten sääntöjen antamiseen ei enää ole agendalla; molemmat puhuvat johtamisesta piispojen kollegiaalisen tehtävän yhteydessä. Katolisen kirkon taholta piispanviran ero luterilaisiin nähdään lähinnä siinä, onko piispa yhteydessä piispojen kollegion päähän eli Pietarin seuraajaan. Nämä eivät kumpikaan kuitenkaan nousseet Augsburgissa katolisen kritiikin ytimeen.

Luterilaiset kirkot ovat toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki kehittyneet piispallisiksi. Toivottavasti Tunnustuksen merkkivuosi antaa luterilais-katolisiin neuvotteluihin uuden näkökulman tarkastella piispanvirkaa yhteisenä evankeliumin julistamisen virkana.