Saarna Hämeenlinna-Vanajan piispantarkastuksen messussa 28.8.2022

Luukas 18:9–14

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:

”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

 

Rakkaat hämeenlinnalaiset, messuun kokoontunut kansa. Tämä suuri ja historiallinen kirkko on nähnyt monenlaisia vaiheita. Alkuun sen penkit olivat asetellut seiniä mukaillen kaarevaan muotoon niin, että kirkkosalin keskelle sijoitettu alttari oli kaikkien huomion keskipisteenä. Kun nyt penkit ovat tavanomaisessa muodossa, syntyy keskelle pitkä suora käytävä, kuten yleensä kirkoissa. Tähän kirkkoon lisättiin myöhemmissä muutoksissa sivulaivat, joita yhdistää poikkikäytävä.

Tavanomaisessa ristikirkon muodossa on helppo jäädä taakse lähelle ulko-ovea. Poikkikäytävän etupuolelle tuleminen tuntuu vaativan erityistä rohkeutta. Joskus mietin, mihin ihmiset asettuisivat mieluiten istumaan, jos kirkonpenkit olisivat reunoille kohoavassa amfiteatterimuodossa kuten täällä Hämeenlinnassa oli alun perin. Valittaisiinko silloinkin takimmaisia sijoja? Niille nouseminen vaatisi vähän enemmän vaivaa. Kuka tietää, ehkä penkit täyttyisivät silloin edestä alkaen. Mutta toisaalta sitä saattaisi kuitenkin estää luontainen arkuus, joka helposti valtaa kirkkoon tulijan mielen: Enhän minä nyt sentään etupenkkiin mene. Se on tarkoitettu hurskaammille ihmisille.

Päivän evankeliumissa Jeesus kertoi kertomuksen, joka epäilemättä sisälsi kuulijoille tutunoloisia aineksia. Sisältäähän se niitä meidänkin elämästämme katsoen. Kun kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan, toinen asettui tutulle paikalleen edempänä, mutta toinen jäi lähemmäs ovea. Näinhän meilläkin kirkkoon tullaan. Jeesuksen kertomuksen miehiä erottaa kuitenkin jokin syvempi kuin paikan valinta. Toisen kerrotaan olleen fariseus eli osa uskonnollista eliittiä. Hän oli siis hengellisesti arvostettu. Sopi asettua paremmalle paikalle temppelissä.

Toinen puolestaan oli publikaani eli harjoitti vihattua virkamiehen ammattia, jossa saattoi helposti kiskoa ylimääräistä veroa ja kavaltaa itselleen. Tällainen mies oli ilman muuta ensin mainittua syntisempi eikä niin ollen kuuluisi temppelissä kuin aivan ovensuuhun. Mutta juuri sieltä Jeesus hänet nostaa esimerkiksi aidosta uskosta ja oikeasta Jumala-suhteesta. Hänhän osasi tunnustaa syntinsä ja rukoilla armoa. Hänellä ei ollut mitään omaa ansiota, jota esitellä Jumalalle ja johon vedota. Hän ei tohtinut edes päätänsä nostaa, vaan saattoi vain pyytää Jumalaa olemaan armollinen.

Fariseus sen sijaan tiesi hyvin täyttäneensä oikean jumalan palvelemisen kriteerit. Hän oli paastonnut jopa enemmän kuin laki vaati ja antanut rahoistaan temppelin hyväksi. Hän oli varma, ettei ollut langennut mihinkään karkeisiin synteihin. Hän kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut niin kuin tuo toinen. Mutta juuri tämä omahyväisyys ja itsevarmuus teki hänestä ylpeän ja niin tuhosi hänen jumalanpalveluksensa.

Miten helppoa onkaan ihmisen vertailla itseään muihin! Tuskinpa kukaan pystyy välttämään itsensä vertaamista toisiin edes jossain asiassa. Johan me olemme lapsena koulussa oppineet, että suoritukset palkitaan onnistumisten mukaan. Tiedämme, missä olemme hyviä ja missä toiset parempia.

Kirkkoon tullessakin vertailemme itseämme muihin, aivan kuten Jeesuksen kertomuksen fariseus, joka piti itseään toista ylempänä. Mutta hänen ylemmyydentuntoinen vertailunsa on vain puolikas totuutta. On olemassa myös alemmuudentuntoista vertailua. Kumpi lie meille tutumpaa? Ylemmyydentuntoinen vertailu antaa tyydytyksen tunnetta siitä, että voi jossain asiassa pitää itseään toista parempana, osaavampana, kokeneempana ja tietävämpänä. Ehkä myös evankeliumimme fariseuksen tapaan hurskaampana ja synnittömämpänä, jotenkin siis paremmin Jumalan mielisuosion ansaitsevana.

Huomattakoon, että tällainen ylemmyydentuntoinen vertailu voidaan kätkeä nöyristelyyn ja saada näyttämään joltain muulta kuin ylpeydeltä, aivan niin kuin temppeliin tullut fariseus teki: hänhän kiitti Jumalaa siitä, ettei ole niin kuin syntiset vaan että kuuliaisesti noudattaa kieltäymysten tietä, paastoaa ja luovuttaa omastaan.

Alemmuudentuntoinen vertailu puolestaan näkee toiset kaikessa parempina, onnistuneempina, osaavampina, suositumpina ja ihaillumpina kuin mitä itse on. Itsestä ei tunnu löytyvän mitään niin hyvää kuin mitä kaikki muut, yksi toisensa jälkeen, osoittavat kukin jossain asiassa olevansa. Muilla menee hyvin, minä sen sijaan jään koko ajan muista jälkeen ja heidän menestyksensä varjoon. Oma elämä tuntuu olevan täynnä epävarmuutta, kun taas joillekin toisille kaikki näyttää olevan helppoa.

Voidaan nähdä, että fariseus oli ylemmyydentuntoinen, mutta publikaanista emme osaa sanoa. Hänhän ei edes katsettaan kohottanut, ehkä hän ei ollenkaan verrannut itseään tuohon fariseukseen. Ehkä hän ei suinkaan tuntenut itseään alemmaksi toiseen nähden; sen sijaan hän tunsi itsensä syntiseksi. Sillä oli merkitystä vain suhteessa Jumalaan. Hän ei kaivannut hurskaan fariseuksen uskonnollista myötätuntoa vaan Jumalan armollisuutta. Hän ei pyytänyt suvaitsevaisuutta vaan anteeksiantamusta.

Tuo temppelin ovensuun publikaani ei puhunut Jumalalle synneistään voidakseen saada niille hyväksyntää. Hän oli itselleen rehellinen ja tiesi, ettei sellaista voi saada. Meille voi olla tutumpaa tunnustaa omat syntimme ja samalla ajatella, että onneksi en sentään ole muita syntisempi. On niitä pahempiakin roistoja kuin minä! Vaikka minä teen väärin, niin tekevät kyllä monet muutkin. Ei minua pidä tuomita yhtään sen enempää kuin muitakaan.

Tällä tavalla huomaamme, etteivät ylemmyyden ja alemmuuden tunto ole kahdessa eri ihmisessä vaan yhdessä ja samassa. Loppujen lopuksi ne kietoutuvat meidän elämässämme toisiinsa: tunnen alamittaisuutta verratessani itseäni muihin, mutta samalla olen tyytyväinen, etten ole niin kuin muut.

Tänään on kirkkovuoden aiheena itsensä tutkiminen. Valitettavasti sellainen helposti muuttuu toisten tutkimiseksi. Alamme arvioida muita, kun meidän pitäisi rohjeta arvioida rehellisesti itseämme. Alamme peilata itseämme suhteessa toisiin ihmisiin, kun meidän pitäisi katsoa itseämme suhteessa Jumalaan. Juuri tässä on viime kädessä evankeliumimme fariseuksen ja publikaanin ero: ensin mainittu näki vain publikaanin synnit mutta ei omiaan. Hän häikäistyi omasta hurskaudestaan eikä nähnyt omaa todellista tilaansa Jumalan edessä. Publikaani puolestaan keskittyi vain omaan suhteeseensa Jumalaan hyvin tietäen, ettei hänellä tälle muuta ollut tuotavana kuin syntejä. Toivottomuudessaan hän turvautui vain Jumalaan.

Piispantarkastus on hetki, jolloin seurakuntaa haastetaan itsensä tutkimiseen. Sitä tarkoitusta varten on piispa seurueineen tullut paikalle. Tarkastusta voi kutsua myös vierailuksi eli latinaksi visitatioksi. Kukaan ei voi itse vierailla luonaan eikä seurakunta voi itse tarkastaa itseään. Tarvitaan ulkopuolinen, joka tulee luokse. Mutta olennaista ei ole ollut se, mitä sanottavaa ulkopuoliset löytävät seurakunnan tilasta. Sellainen unohtuu helposti. Paljon tärkeämpää on, että seurakunta itse, sen työntekijät, luottamushenkilöt, vastuunkantajat ja jäsenet antautuvat itsetutkiskeluun, kääntyvät Jumalan luo ja rukoilevat häneltä armoa. Tämän me teemme myös nyt, kun nousemme ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.