Yhteisöllisyys vai osallisuus?

Kysymykseni ”yhteisöllisyys vai osallisuus” moni huomannee kompakysymykseksi. Onhan kummankin sanan taustalla sama kreikan käsite koinonia. Uudessa testamentissa se esiintyy monissa kohdin. Sitä ei löydy tässä muodossa neljästä evankeliumista, mutta sen sijaan Paavalin kirjeissä se on yleinen. Sen taustalla on adjektiivi koinos eli yhteinen tai julkinen; substantiiviksi to koinon ymmärrettynä se tarkoittaa yhteisöä tai yhteisesti omistettua, monikossa julkisia olosuhteita kuten valtiota. Verbimuotoon taivutettuna koinoneo tarkoittaa yhdessä omistamista, osallisena olemista, johonkin liittymistä.

Sanalla koinonia kuvattiin kreikkalaisessa ja hellenistisessä maailmassa jumalten ja ihmisten välistä yhteyttä. Jeesuksen ja Paavalin aikalainen, Aleksandriassa elänyt juutalainen filosofi Filon käytti sitä Mooseksen ja Jumalan välisestä yhteydestä, joskaan kreikankielisessä Vanhassa testamentissa eli Septuagintassa sitä ei tässä merkityksessä käytetty. Jumalyhteyden lisäksi koinonialla kuvattiin ihmisten välistä tiivistä yhteyttä, keskinäistä veljeyttä, yhteistä elämää ja keskinäistä jakamista, toinen toisen tarpeisiin osallistumista.

Uuden testamentin eri kohdissa sana on käännetty suomeen monin eri tavoin. Esimerkiksi Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan vastasyntynyttä Jerusalemin seurakuntaa sanoen, että ”uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat” (Apt. 2:42). Galatalaiskirjeessä Paavali kertoo, että toiset apostolit ”ojensivat minulle ja Barnabaalle kätensä yhteistyön merkiksi” (Gal. 2:9). Filippiläiskirjeessä apostoli kiittää Jumalaa siitä, että te, kirjeen vastaanottajat, ”yhä olette mukana evankeliumin levitystyössä” (Fil. 1:5). Mutta Roomalaiskirjeessä hän kertoo, että ”Makedonian ja Akhaian seurakunnat ovat näet päättäneet antaa yhteisen lahjan Jerusalemin seurakunnan köyhille” (Room. 15:26).

Paavali ei missään yhteydessä käytä koinoniaa profaanissa merkityksessä eli kuvaamaan vain ihmisyhteisöä, vaan aina kristillisen seurakunnan ja sen jäsenten yhteyden merkityksessä. Se ei myöskään esiinny hänellä vain yksilöiden keskinäisenä siteenä, se ei ole samanmielisten ihmisten toveruutta tai seuruetta kuvaava termi. Se kutoutuu hänellä aina Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Koinonia on uskonsuhde Kristuksen kanssa, kuten Paavali ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä vakuuttaa: ”Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen” (1.Kor. 1:9). Toisessa Korinttilaiskirjeessä hän toivottaa: ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys!” (2.Kor. 13:14) Kirjeessä Filemonille apostoli kertoo rukoilevansa, ”että yhteinen uskomme auttaisi sinua käsittämään kaiken sen hyvän, minkä Kristus on meille antanut.” (Filemon 1:6)

Uskovien yhteys on Paavalille enemmän kuin vain inhimillistä samanmielisyyttä, ja keskinäinen kädenanto apostolien kesken Galatalaiskirjeessä enemmän kuin yksilöiden merkki sopimuksesta. Tuo kädenpuristus oli Paavalille yhden ja saman Hengen johdattamien ihmisten keskinäinen tunnustus siitä, että he ovat yhtä Kristuksessa. Se oli hengellisen koinonian ilmaus.

Yhteys Kristuksen kanssa ja hänen omiensa kanssa huipentuu pyhässä ehtoollisessa, Kristuksen asettamassa ateriassa. Siinä koinonia on tulemista osalliseksi itse Kristuksesta hänen määräämissään leivän ja viinin aineellisissa välikappaleissa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1.Kor. 10:16)

Ateriayhteys on Raamatun maailmassa, samoin kuin edelleen Lähi-idässä ja muuallakin, myös meillä, merkki keskinäisestä yhteydestä. Kun syödään yhdessä, eletään kirjaimellisesti ”kumppanuutta” eli latinan kielestä vääntäen ”saman leivän” syömistä. Kun syödään yhdessä, ollaan osallisia samoista lahjoista eikä voida pidättää toiselta sitä, mitä itsekin saa. Yhdessä syötäessä tunnustetaan riippuvuus samoista asioista ja varmistetaan, että toinenkin voi elää siitä, mistä minäkin elän. Ruokapöydässä jaetaan sitä, mikä pitää molempia elossa. Yhteinen syöminen on keskinäisen luottamuksen merkki; toinen ei aio myrkyttää minua.

Ehtoollisen yhteys on kuitenkin paljon enemmän kuin keskinäisen aterioinnin yhteys, vaikka se ruokana onkin vähäinen leivän ja viinin tilkka. Se on yhteyttä Kristukseen, joka on uhrannut itsensä. Se on mukaan menemistä Kristuksen kärsimykseen, osalliseksi tulemista hänen omalla verellään antamastaan uhrista. Jeesus käski: ”tehkää se minun muistokseni”, mutta ehtoollinen on enemmän kuin muistoateria. Se on yhtymistä Kristuksen kärsimykseen eikä siksi voi olla mikään riehakas juhla-ateria. Se on syntisten pöytä, mutta ei koskaan ilman katumusta, syntien tunnustamista ja anteeksiantamukseen turvautumusta Kristuksen kauhean kuoleman tähden. Tässä syntisten pöydässä ei ilmaista ylpeyttä siitä, että saa olla syntinen ja pitää hauskempaa kuin muut. Ehtoollinen on pyhä ateria, jonne tullaan arkuudella ja silti täynnä kiitosta ja palvontaa. Mutta juuri siksi se on myös sen juhlan ennakointia, jossa Herra itse nauttii viinipuun antia Jumalan valtakunnan lopullisesti koittaessa (Luuk. 22:18).

Sitä ennen yhteys Kristukseen merkitsee myös hänen seuraamistaan heikkouteen, kärsimykseen ja jopa kuolemaan, niin kuin Paavali Filippiläiskirjeessä kuvaa edelleen sanalla koinonia: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.” (Fil. 3:10)

Kristillinen seurakunta on koinonia, jossa eletään keskinäisessä uskonyhteydessä Kristuksen ja toinen toisensa kanssa. Mutta onko parempi puhua yhteisöllisyydestä vai osallisuudesta? Molemmat sanat ovat oikeita käännöksiä suomen kieleen. Ne kuvaavat sitä raamatullista totuutta, jota yhteys niin Kristukseen kuin toinen toiseen merkitsee: osallisuutta Hänen lahjoistaan pyhässä ehtoollisessa, osallisuutta hänen kärsimykseensä, osallisuutta hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa voimaan. Mutta silti voimme suomen kielessä näillä sanoilla kuvata hieman eri tavoin sitä, mitä katsomme seurakunnan voivan olla.

Yhteisö kuulostaa sanana sitouttavammalta kuin osallisuus. Jos olen osallinen jostain, minä olen saamassa jotain. Mutta jos olen yhteisössä, minä olen myös antamassa. Tästä sanasta välittyy kaksisuuntainen liike; molemminpuolinen osalliseksi tekeminen. Kun tulen osalliseksi Kristuksesta, tulen myös osaksi yhteydestä kaikkien hänen omiensa kanssa. Siinä yhteydessä olen jo yhteisössä, otan osaa heidän tarpeisiinsa ja jaan omastani heidän kanssaan.

Sanan koinonia sekulaari merkitys, ”kaikille yhteinen ja julkinen”, ei välttämättä tuo mieleen omastaan jakamista. Me voimme esimerkiksi kansalaisina tulla osallisiksi yhteiskunnan tarjoamista eduista, kuten koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Voimme pitää niitä oikeutenamme siinä missä oikeuttamme vaikuttaa kotipaikkakuntamme ja kotimaamme asioiden päätöksentekoon. Mutta ymmärrämmekö omaa vastuutamme kansalaisina, yhteisön jäseninä?

Jumalanpalveluksessa toteutuu molemminpuolinen osallisuus, jos annan itsestäni. Sen voin tehdä osallistuen kiitosuhriin eli yhtymällä ylistykseen, tai tuomalla oman rukoukseni osaksi kokonaisuutta tai antamalla omastani kolehdissa. Mutta jos seuraan jumalanpalvelusta sivullisena kuin ohjelmaa jota toiset toteuttavat, voin olla osallinen, mutta teenkö myös toiset osalliseksi omasta elämästäni? Korona-aikana oli helppo tottua seuraamaan jumalanpalveluksia radiosta, televisiosta tai striimistä. Mutta jos lähden liikkeelle ja siirrän itseni fyysisesti samaan paikkaan, osallistumiseni on heti enemmän. Minä tuon itseni fyysisesti paikalle ja pelkällä läsnäolollani osallistun yhteisöön näkyvämmällä ja koettavammalla tavalla.

En epäile, etteikö elektronisesti välitettyihin jumalanpalveluksiin osallistuminen voi merkitä myös olemista seurakunta ja yhteisö. Onhan olemassa erilaisia someyhteisöjä, jopa kuplia, joissa samaa mielenkiintoa kokevat jakavat omia näkemyksiään. Kyllä niin voi tapahtua myös someseurakunnassa; ihminen voi jakaa uskonsa tunnustusta ja rukouksiaan myös nettiseurakunnassa. Mutta kuvittelen, että sellainen antaa hänelle myös enemmän tilaa olla korkeintaan osallinen ryhtymättä liian tiiviiseen yhteyteen.

Ehkä onkin niin, että moni kirkossa kävijä on ihan tyytyväinen siihen, että saa olla osallinen. Moni saattaa olla mieluummin vähän sivussa sotkeutumatta liian syvälle yhteisöön. Se voi olla tervettä itsesuojelua. Uskonnolliset yhteisöt eivät aina onnistu olemaan sillä tavoin vapauttavia ja ihmisten erilaisuudelle sekä heidän yksityisyydelleen tilaa antavia, että nämä kokisivat kuuluvansa joukkoon ilman liian tiukkoja sitoumuksia. Päinvastoin uskonnolliset yhteisöt voivat kääntyä suorastaan vankiloiksi, joissa ihmisiä enemmän tai vähemmän hienovaraisesti painostetaan tulemaan joksikin, millaisiksi nämä eivät halua tulla.

Jossain mielessä osallisuus on ehkä sittenkin vähän väljempänä terminä parempi kuvaamaan seurakuntayhteyttä kuin yhteisöllisyys. Ihmisten pitää antaa olla myös pylvään takana piilossa, jos he niin haluavat. Harva kirkossa kävijä noin vain rohkenee tulla etupenkkiin istumaan, kyllä täyttäminen yleensä aloitetaan takaa läheltä ovea. Ja silti sielläkin tullaan osalliseksi.

Tärkeätä on kuitenkin rohkaista tulemaan osalliseksi Kristuksen lahjoista ehtoollispöydässä. Sieltä takapenkistä voi tulla eteen alttarille ja tulla Kristuksen uhrista osalliseksi. Siinä Kristus salatulla tavalla yhdistää Hengellään kaikkien niiden kanssa, jotka nauttivat Kristuksen ruumiin ja veren. Mutta tämä asettaa myös papille tehtävän ja velvollisuuden: hänen on ymmärrettävä, että Kristuksen omien yhteisö rakentuu Pyhän Hengen voimasta juuri sakramentaalisena yhteytenä Kristuksen kanssa. Siinä tullaan osalliseksi Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta antamasta uhrista.

Seurakunta elää evankeliumin voimasta. Julistettu sana synnyttää uskon, sekin on siinä mielessä sakramentaalista. Mutta ehtoollisen sakramentissa tuo sana edelleen ”tulee lihaksi” siinä merkityksessä, että se yhtyy leipään ja viiniin ja niin tulee meidän ruoaksemme ja juomaksemme, sulautuu meidän ruumiiseemme, tulee osaksi elämäämme ja vetää meidät osallisuuteen Kristuksen omasta elämästä. Niin se myös kohottaa meidät hänen yhteyteensä ja antaa meidän tulla koinoniaan eli osallisuuteen Kristuksen inhimillisyyden kautta hänen ”jumalallisesta luonnostaan” (2.Piet. 1:4).

Kirkkoa voi määritellä kansankirkoksi realiteettina tai työnäkynä. Se voi merkitä kansan valtaosan kuulumista kirkkoon tai pyrkimystä tavoittaa kaikki ja ulottua kaikille elämänalueilla. Eri puolilla Suomea tilanne on toki erilainen, mutta numerot ovat laskussa. Jäsenmäärän laskun taustalla lienee sisäinen muutos: missä sisäinen side itse asiaan, uskoon, hengelliseen elämään tai osallisuuteen seurakunnassa on ohut, siellä on helppo myös erota jäsenyydestä. Mutta kun kansankirkko kaikissa merkityksissään murenee, se ei merkitse kaiken loppua. Kirkon sukupolvien mittainen kulttuuria läpäisevä vaikutus ei lakkaa. Tämä on nähtävissä monissa pidemmälle sekularisoituneissa Euroopan maissa.

Vaikka ihmiset eivät pitäisi itseään uskovina tai edes kristittyinä, he tunnistavat kuuluvansa kristinuskon läpäisemään kulttuuriin ja ovat valmiit pitämään sen puolia, kilpailutilanteessa jopa muita uskontoja ja kulttuureja vastaan. Tämä taitaa pitää meillä paikkansa jopa ateisteista, jotka meillä lienevätkin ”luterilaisia ateisteja”, kasvaneet vuosisataisen luterilaisen kulttuurin tuotteena mutta juuri luterilaista uskoa kiistävinä. Hyödyllinen kirja lukaistavaksi on vuosi sitten ilmestynyt artikkelikokoelma ”Kaappiluterilainen kansa”.

Onko tällaisissa oloissa kansankirkon vaihtoehtona vapaasti yhteen liittyvien ja toisiinsa sekä toimintaansa sitoutuneiden ihmisten muodostamien tiiviiden yhteisöjen väljä verkosto? Vai jääkö silloin huomiotta suuri joukko niitä jälkisekulaareja ja jälkiuskonnollisia, jotka eivät halua osaksi yhteisöä, mutta ovat mieluusti osallisia kaikesta siitä hyvästä, mitä kristillinen usko voi antaa?