Puheenvuoro Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston seminaarissa 20.5.2013

Kirkkojen maailmanneuvoston uusi lähetysasiakirja Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes hyväksyttiin maailmanneuvoston keskuskomiteassa syyskuussa 2012. Se on tarkoitus esitellä yleiskokoukselle Etelä-Korean Busanissa vuoden 2013 marraskuussa. Asiakirja on syntynyt pitkän ekumeenisen työskentelyn tuloksena, ja sen tarkoitus on auttaa kirkkoja sekä järjestöjä hahmottamaan uudistuvaa lähetyskäsitystä sekä lähetyksen käytäntöjä muuttuvassa maailmassa.

Meillä voisi asiakirjan toivoa vaikuttavan esimerkiksi vähitellen vilkastuvaan julkiseen keskusteluun lähetyksen luonteesta, vaikka siitä ei suoranaisesti saisikaan tukea käynnissä olevaan lähetysjärjestöjen ja kirkon suhteen uudelleen organisoimiseen. Sen avulla voisi kuitenkin päivittää ajan tasalle joitain vanhentuneita mielikuvia lähetystyöstä ”käännyttämisenä”, samoin kuin kiveen hakattua erottelua hengellisen työn ja avustamistoiminnan välillä. Niiden suhdetta lienee tulevaisuudessa vielä enemmän selkeytettävä. Ajoittain julkisessa keskustelussa kuulee kyseenalaistettavan lähetystyön oikeutusta kun taas avustamistyötä pidetään kristillisestä itseymmärryksestä nousevana.

Asiakirjassa ilmenee lähetyksen laaja-alaisuus, jossa eri puolia ei voi irrottaa toisistaan. Vastaavaan tapaan kuin omissa seurakunnissamme kuuluvat lähetys ja diakonia yhteen, ovat myös kansainvälisten kumppaniemme mielestä todistus ja palvelu saman evankeliumin eri puolia. Näiden selkeä erottaminen on kuitenkin välttämätöntä niiltä osin, kuin lähetysjärjestöt toteuttavat valtion rahoittamaa kehitysyhteistyötä. Voidaan pitää ongelmallisena, että taloudellisista syistä on tehtävä tarkka erottelu, mutta samalla teologisista syistä vakuuteltava yhteenkuuluvuutta. Hengellinen työ ja kehitysyhteistyö tulee erottaa vaan ei irrottaa toisistaan.

Pyhän Hengen työ osana Jumalan lähetystä

Uutta lähetysasiakirjaa voi tarkastella sekä jokin aika sitten hyväksytyn kirkkomme lähetysstrategian valossa että kymmenkunta vuotta sitten hyväksytyn Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjan valossa. Parhaimmillaan se voi valaista myös ensi keväänä käytäviä laajoja kirkkomme kansainvälisiä lähetyskumppanuusneuvotteluja. Jätän kuitenkin tällaiset arviot jonkun muun tehtäväksi toisella kertaa, mutta viittaan niihin, koska asiakirjan teologinen perusrakenne voi parhaimmillaan olla avuksi. Siinä näet kirkon missio aukaistaan uudella tavalla Pyhän Hengen työn näkökulmasta.

Lähtökohtana asiakirjassa on alkuaan 50-luvulla kehitetty mutta meillä ehkä 80-luvulla yleistynyt missio dei -malli eli ajatus Kolmiyhteisen Jumalan lähetyksestä. Sen mukaan kirkko ottaa osaa Jumalan lähetykseen, jota Jumala toteuttaa kaikissa kolmessa persoonassaan: Isä lähettää Pojan, ja Poika lähettää kirkon Pyhän Hengen voimassa. Jumalan koko toiminta on missionaalista eli lähettävää ja lähtevää, ja kirkon toiminta on osa tätä kokonaisuutta. Siksi kirkko ei voi valita erikseen tekeekö se lähetystyötä vai ei. Se on itse olemassa vain osana Jumalan lähetystä, sen tarkoitus on lähetys ja sen kaikki toimet ottavat osaa siihen missioon, jota Isä ja Poika ja Pyhä Henki toteuttavat.

Tämä perusta ilmaistaan heti asiakirjan ensimmäisessä kappaleessa. Kolmiyhteinen Jumala on siinä luoja, lunastaja ja elämän ylläpitäjä. Samalla siinä jo viitataan siihen, että lähetys tässä asiakirjassa on erityisesti kolmanteen kohtaan, Pyhän Hengen työhön liittymistä: suuntana on se kokonaisvaltainen elämä, jonka Jumala on luonut ja jonka hän Pojassa lahjoittaa ja johon Henki uudistaa koko luomakunnan (§ 1). Avainkäsite onkin juuri asiakirjan nimessä esiintyvä elämä: missiossa kyse on Jumalan elämää-antavasta, sitä ylläpitävästä ja uudistavasta työstä, johon kirkko ottaa osaa Pyhässä Hengessä.

Kirkon tehtävä on iloita lahjaksi saadusta elämästä ja ”juhlia” sitä, mutta samalla vastustaa elämää tuhoavia voimia ja transformoida eli muuttaa ne Pyhän Hengen voimassa. Missio on elämälle myönteistä ja sitä transformoivaa spiritualiteettia. Transformoiva spiritualiteetti on elämää Pyhässä Hengessä; hengellisyys antaa merkityksen elämälle ja motivaation toimillemme.

Toisaalta asiakirjaa ilmaisee tuon hengellisen elämän ja transformoivan spiritualiteetin aika yleisellä tavalla viitaten jumalanpalvelukseen ja liturgiaan sekä Raamatun tutkimiseen kontekstuaalisesti (§ 74). Yleisluontoisuus lienee ymmärrettävää, koska ekumeenisessa yhteisössä on erilaisia kirkkoja, joista yksille hengellisyys merkitsee sakramentaalista todellisuutta, toisille taas sanan julistusta ja kolmansille aktiivista toimintaa yhteiskunnassa. Nämä näkökulmat on pyritty teologisesti yhdistämään sijoittamalla spiritualiteetin konkretisointi maailmaa muuttavaan toimintaan. Tällöin hengellisyydelle pidätytään antamasta juuri muuta sisältöä kuin tuo maailmaa muuttava toiminta itse.

Hengellisessä sitoutumisessa ihmisistä tulee yhteisö, joka kykenee transformoimaan maailmaa Jumalan armosta (§ 3). Näiltä osin mieleen palautuu Luterilaisen maailmanliiton asiakirja Lähetys kontekstissa: muutos, sovinto, voimaannuttaminen (2004). Samalla kuitenkin herää kysymys, onko synnin valta ilmaistu asiakirjassa liian pinnallisena: nähdäänkö se vain ihmisten väärinä tekoina tai rakenteina, jotka voidaan oikein tunnistettuina muuttaa toisiksi?

Asiakirjasta saa suurennuslasin (tai hakuohjelman) avulla etsiä synnin käsitettä. Sana esiintyy neljässä kappaleessa eri sanojen yhteydessä: ”maailman synnillisyys” (§ 36), ”kaikenlaisen syrjinnän synnillinen luonne” (§ 49), ”sairauden tai vammaisuuden pitäminen synnin ilmentymänä” (§ 52), ”totuuden kuuleminen synnin ja pahan edessä” (§ 84). Missään näistä ei syntiin kuitenkaan liity persoonallinen vastuu, saati puhe kenestäkään ihmisestä syntisenä. Ei vaikuta siltä, että kukaan ihminen olisi synnin vallassa; olisiko sitten kukaan pelastuksen tarpeessakaan? Luterilaisessa perinteessä syntiä kuitenkin pidetään pahan valtana, joka pitää ihmistä otteessaan ja josta ihminen ei voi itse vapautua.

Kolminaisuusopin uusi hahmo

Painotuksen asettamista Pyhän Hengen toimintaan voidaan pitää tuloksena useamman vuosikymmenen teologisesta kehityksestä kolminaisuusopin tulkinnassa. Sille on ominaista pyrkimys irrottautua mallista, jossa pneumatologia on selitetty kristologisessa kontekstissa, siis oppi Pyhästä Hengestä on alistettu opille Kristuksesta. Muistettakoon vaikkapa eilisen helluntain messussa luettua Johanneksen evankeliumin kappaletta, jossa Jeesus lausuu Isän olevan häntä suurempi ja että Isä lähettää hänen nimessään Pyhän Hengen ja että Henki palauttaa mieleen kaiken, mitä hän on puhunut (Joh. 14:26).

Johanneksen evankeliumissa korostuu Hengen tehtävä Pojan työn jatkajana ja ylläpitäjänä, kuten asiakirjan kappaleessa 16 todetaan. Välittömästi sen jälkeen kuitenkin esitellään saman evankeliumin jakeiden pohjalta toinen pneumatologinen malli, jossa Henki puhaltaa missä tahtoo ja johtaa koko totuuteen; näin Hengen toiminta avarretaan koko kosmokseen ja Hengen nähdään olevan Kristuksenkin lähde (§ 17). Näiden kappaleiden tietoinen jännite saattaa johtua asiakirjan ekumeenisesta luonteesta; niissä on tuotu yhteen erilaisten kirkkojen eri traditiot. Toisaalta niissä näkyy myös viime vuosikymmenten ekumeenisen liikkeen kehitys. Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous Vancouverissa 1983 vahvisti keskustelua helluntailiikkeen kanssa, ja seuraava yleiskokous Canberrassa 1991 oli jo otsikoitu pneumatologisella teemalla: Come, Holy Spirit, Renew the Whole Creation.

Läntisen kirkon pneumatologiassa on tunnetusti ainakin Augustinuksesta lähtien katsottu, että Pyhä Henki on Triniteetin persoonien rakkauden side. Augustinuksen mukaan Isä ja Poika lähettävät yhdessä Hengen. Sittemmin tämä tuli filioque-lisäyksen muodossa Nikean uskontunnustukseen. Tämä näkemys varjelee subordinationismilta eli Pojan pitämiseltä Isää vähempänä, mutta sitoo opin Hengestä oppiin Kristuksesta. Se tekee pneumatologiasta osan soteriologiaa. Luterilaisuus seisoo vahvasti tässä traditiossa; luterilainen vanhurskauttamisoppi kuvaa pelastuksen matkana Pyhässä Hengessä Pojan kautta Isän luo, tai toisinpäin: evankeliumi on sanoma Isän lähettämästä Pojasta, jonka tuomaan pelastukseen Pyhä Henki synnyttää uskon.

Myös luterilaisten tunnustuskirjojen opetus armonvälineistä eli Pyhän Hengen työstä sanan julistuksen ja sakramenttien toimittamisen välityksellä perustuu tähän kolminaisuusopin malliin. Augsburgin tunnustus liittää siihen myös viran; jopa nimenomaan piispanviran, puhuessaan viimeisessä artiklassaan piispojen vallasta: ”Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo: ’Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo.’” (CA XXVIII, 8-9)

Luterilaisella opilla Pyhän Hengen työstä Kristuksen kirkastamiseksi nimenomaan sanan ja sakramenttien välityksellä on ollut tärkeä tehtävänsä hurmahenkisyyden patoamisessa. Mutta samalla se on turvannut ihmisen mahdollisuuden luottaa Jumalan tekoihin: usko perustuu Kristuksen lupauksiin, jotka tuodaan ihmisen vastaanotettavaksi.

Postmodernia pneumatologiaa?

Toisen maailmansodan jälkeisessä teologiassa pyrittiin kuitenkin näkemään Hengen työ laajemmin. Ensinnäkin Paul Tillich pyrki teoksessaan Systematic Theology (vol. III, 1963) ratkaisemaan ongelmalliseksi koetun erottelun Jumalan Hengen ja ihmisen hengen välillä. Miten inhimillinen toiminta voi olla jumalallista? Hän katsoi, että Jumalan Henki on elämän antava prinsiippi, joka tekee inhimillisen elämän sekä koko luomakunnan elämän mielekkääksi.

Tillichin jälkeen voidaan mainita Jürgen Moltmann ja hänen teoksensa Kirche in der Kraft des Geistes (1975) sekä Der Geist des Lebens (1991). Moltmann pyrki kokonaisvaltaiseen pneumatologiaan, jonka mukaan Pyhä Henki antaa elämän ja on toiminnassa kaikessa elävässä. Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumalassa. Pyhän Hengen yhteys laajennetaan koko luomakunnan yhteydeksi. Niin myös käsite pyhitys laajenee oikeudenmukaisuudeksi yhteiskunnassa ja suhteessa luontoon.

Viime vuosikymmeninä pneumatologia on kehittynyt osana postmoderneja teologian malleja. Niissä Henkeä käsitellään itsenäisenä toimijana, ei kristologialle alisteisena vaan omana agenttinaan. Siksi lunastuksen sijasta huomio kiinnitetään luomiseen. Hengellinen on ruumiillista, kontekstuaalista ja yhteiskunnallista. Tällainen tarkastelu on tehnyt mahdolliseksi uudenlaiset luomakunnan arvoa tähdentävät teologiat samoin kuin monet yhteiskunnallista vaikuttamista korostavat mallit. Oikeastaan kaikki emansipatoriset teologiat, vapautuksen teologia, feministiteologia, alkuperäiskansojen teologiat ym. ovat saaneet ratkaisevat sytykkeensä Hengen tehtävän uudesta hahmottamisesta osana Pyhää Kolminaisuutta.

Esimerkiksi eko-teologioissa keskeinen lähtökohta on Genesiksen ensimmäisen luvun jae, jonka mukaan alussa ”Jumalan Henki liikkui vetten päällä” (§ 13). Henki, heprean ruach, on jo alussa ”henkeyttänyt” koko luomakunnan ja läpäisee siten kaiken luodun. Voidaan puhua ”inkarnatorisesta” luomiskäsityksestä; Henki on tullut materiaksi ja kaikki oleva on jo Jumalassa. Samaan Hengen läsnäoloon luomisessa voidaan nähdä perustuvan myös uskontoteologioiden, joissa katsotaan Jumalan toimivan myös muissa uskonnoissa sekä aatteissa (§ 27).

Käsillä oleva asiakirja liittyy näihin näkökulmiin ja katsoo, että Hengestä voi puhua myös kaiken kosmoksen sisäänsä sulkevassa merkityksessä (§ 17). Siksi kirkon lähetys ei ole Hengen viemistä jonnekin, missä Hän ei vielä kenties ole, vaan pikemminkin Hengen työn näkemistä siellä, missä taistellaan elämää tuhoavia voimia vastaan. Henkeä ei voi ”viedä” jonnekin, sillä Hän on jo siellä (§ 93, 94); Henki kulkee edellä ja johtaa koko totuuteen. Kirkko voi hyvillä mielin käydä dialogia kaikkien kulttuurien kanssa, sillä kaikissa kulttuureissa heijastuu Jumalan Hengen hyvä toiminta. Tämä näkökanta voi asiakirjan mukaan vaikuttaa myös kirkon oman monikulttuurisuuden hyväksymiseen. Helluntain Henki tekee mahdolliseksi kuulla yhden hyvän sanoman Jumalan pelastusteoista monilla kielillä (§ 97, 99).

Karkeasti voisi luonnehtia, että postmoderneissa pneumatologioissa irtaannutaan triniteetin opillisesta määrittelystä tekstien pohjalta ja keskitytään tekstejä käyttävien subjektien hengelliseen voimaantumiseen. Olennaista ei ole niinkään, mitä Henki tekee kirkastaakseen Isän tahtoa Pojassa, vaan miten ihminen löytää hengellisessä motivaatiossa elämän mielekkyyden. Tällöin esimerkiksi julistus syntien sovituksesta sekä toivosta uudesta elämästä Kristuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa tähden voi näyttäytyä vain ”yhtenä opinkohtana”, ei koko kristinuskon keskeisimpänä sisältönä, kuten ainakin luterilaisuudessa on perinteisesti katsottu.

Postmodernina pneumatologiana voidaan pitää myös globaalia karismaattista liikettä luonnehtivaa tapaa korostaa Hengen vapaata toimintaa. Kun painotus asetetaan Apostolien teoistakin luettavan ”Henki vuodatetaan kaiken lihan päälle” –lupauksen varaan, voidaan helluntaikokemuksesta tehdä soteriologian kulminaatiopiste. Pneumatologia ja kristologia vaihtavat paikkaansa; Kristuksen tehtäväksi tuleekin johdattaa tuntemaan Henkeä eikä päinvastoin.

Monien mielikuvissa yhdistetään Hengen toiminta karismaattisessa liikkeessä lähinnä yksilölliseen kokemukseen. Se nähdään tässä asiakirjassa kuitenkin laajemmin ja muistutetaan monien globaalin etelän karismaattisten kirkkojen pitävän Hengen työtä yhteisöllisenä, julkisena ja yhteiskunnallisena. Myös parantamisen ja eksorkismin kaltaiset manifestaatiot liitetään laajempaan kuin yksilölliseen horisonttiin. Sairaiden parantamiseen viitataan niin, että kysymys on sekä lääketieteellisestä hoidosta ja vammaisten ihmisoikeuksien turvaamisesta että sairaiden puolesta rukoilemisesta ja jopa ihmeparantumisista. Asiakirja kuitenkin torjuu ”triumfalistiset” parantamiskokoukset, joissa parantajaa kunnioitetaan Jumalan kustannuksella (§ 53).

Lähetyksen Henki

Vaikka asiakirja tuntuu irrottavan Hengen kristologiasta, se toisaalta korostaa yhden ja saman Hengen toimintaa niin luomisessa, profeetoissa, Jeesuksen sikiämisessä Mariassa, hänen kasteessaan sekä tehtävään ryhtymisessään, samoin kuin vielä apostoleille annetussa tehtävässä ja koko kirkon syntymisessä uudenlaiseksi yhteisöksi (§ 13-14). Niinpä Hengen toiminta on koko Kolminaisuuden työn ytimessä; Hengen missio on lähtöisin suoraan Pyhän Kolminaisuuden sydämestä. Tässä yhteydessä asiakirja toki muistaa Hengen ”erityisen” tehtävän sovituksessa Kristuksessa, vaikka se tuntuukin asettavan painon Hengen universaalille toiminnalle luomisessa (§ 15).

Samoin kuin Luterilaisen maailmanliiton asiakirjassa, myös Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysteologiassa Kristuksen tehtävässä painotetaan Luukkaan evankeliumissa kerrottua julistusta Nasaretin synagogassa (Luuk. 4:16-18). Sen mukaan Henki on voidellut Jeesuksen vapauttamaan sorretut, tuomaan sokeille näön ja julistamaan köyhille hyvän sanoman (§ 36). Näin Jeesuksen omassa missiossa asetetaan kaikin tavoin marginaaliin joutuneet ihmiset etusijalle. Heidän tarpeistaan tulee lähetyksen keskipiste, ja lähetystä toteuttavien kirkkojen ja järjestöjen tehtävänä on kuulla marginaalien ääni. Missio ei vain johda marginaalissa olevien ihmisten luo, vaan se lähtee näistä ihmisistä. Marginalisoidut eivät ole kohde vaan toimija (§ 41).

Henki kutsuu tietoisuuteen maailman valtarakenteista, köyhyyden syistä sekä alistamisen ja syrjäyttämisen mekanismeista. Henki johtaa kirkkoa toimimaan sellaisen maailman hyväksi, jossa elämän täyteys on kaikkien saatavilla (§ 37). Historiassa toimiva Jumala toimii edelleen konkreettisessa maailmassa ja elämäntilanteissa, kuten Hän on toiminut uutta luovana Henkenä jo luomisessa (§ 43). Henki tuottaa oikeuden, hän luo yhteiskunnan, joka tekee marginalisoituja ihmisiä osalliseksi Jumalan lahjoista. Jumalan hallinta on lupaus oikeudenmukaisesta maailmasta, joka sulkee sisäänsä eikä ulos ja joka eheyttää ihmisyhteisön sekä luomakunnan (§ 46).

Ykseys ja lähetys

Koska Hengen tai oikeastaan koko Kolminaisuuden missio on ensin, lähtökohtana ei voi olla kirkko, joka toteuttaa jotain tehtävää. Lähtökohtana on itse lähetys, jonka välineenä on kirkko; ei siis niin, että kirkolla on missio, vaan missiolla on kirkko (§ 58). Kirkon apostolisuus merkitsee osanottamista lähetettynä olemiseen, ei ainoastaan uskon opillisen puhtauden vaalimista, vaan Jumalan maailman hyväksi tekemien pelastustekojen ilmitulemista kirkossa.

Kirkon ykseys ja missio kuuluvat yhteen (§ 60), mutta tämä ei ole käytännössä vielä toteutunut. Paikoin kirkot eivät ole vielä oivaltaneet missionaalista luonnettaan (§ 61), ja paikoin mission toteuttaminen on uskottu kirkolle rinnakkaisten järjestöjen vastuulle (§ 64). Heikko ykseyden ja lähetyksen välinen suhde haittaa Jumalan mission täyttä, autenttista ja uskottavaa toteutumista maailmassa. Niiden yhteyden tulisi myös avata uudenlaisen tarkastella niin kirkon ykseyttä, ihmiskunnan ykseyttä ja jopa kosmista koko luomakunnan ykseyttä (§ 61). Tätä voi pitää korkeana päämääränä kirkon tehtävän toteuttamiselle; ainakin sen tulisi palvella sen näkemistä, että kirkon missio on osa Kolmiyhteisen Jumalan pelastavien tekojen kokonaisuutta.

Asiakirjan mukaan ykseys missiossa on ennen kirkon ”näkyvää ykseyttä” eli yhteinen, ekumeeninen toiminta oikeudenmukaisuuden puolesta edeltää kirkon ykseyden rakenteita (§ 69). Painotus halutaan asettaa sellaiseen, mikä edustaa Jumalan missiota ja odottaa sen tuottavan myös kirkon ykseyden. Ajatus on kaunis, mutta se tuntuu sisältävän jonkin ekklesiologisen käsityksen siitä, mikä on keskeistä kirkkona olemisesta, tai ainakin edellyttävän joitain arviointiperusteita sille, mitä pidetään ykseytenä ja sen ehtona.

Tässä yhteydessä voi myös kysyä, millä tavoin kirkon maailmaa transformoiva toiminta ja Jumalan oma Hengen toiminta luomakunnassa kuuluvat yhteen. Esimerkiksi erilaiset etiikan alan ratkaisut voivat nostaa jännitteitä niin kirkkojen yhteydelle kuin niiden mission toteuttamiselle, kun Jumalan Hengen työ tulkitaan eri tavoin eri kontekstissa.