Saarna Tampereen yliopiston promootiojumalanpalveluksessa Tuomiokirkossa 6.6.2014

 

Viisauden kirja 7:7–14

Niinpä minä rukoilin Jumalaa, ja hän antoi minulle ymmärrystä.

Käännyin hänen puoleensa ja sain viisauden hengen.

Minä asetin sen valtikoiden ja valtaistuimien edelle, rikkaus ei ollut siihen verrattuna mitään.

Kalleintakaan jalokiveä en pitänyt sen vertaisena,

sillä maailman kaikki kulta on sen rinnalla ripaus hiekkaa ja hopea silkkaa savea.

Minä rakastin viisautta enemmän kuin terveyttä ja ulkoista kauneutta

ja pidin sitä päivänvaloa tärkeämpänä, sillä sen loiste ei mene mailleen.

Viisauden myötä sain kaiken muunkin hyvän, onhan sillä hallussaan mittaamattomat aarteet.

Minä iloitsin kaikista hyvyyksistä, koska tiesin viisauden tuovan niitä,

mutta en vielä tiennyt, että se on myös synnyttänyt ne.

Minkä olen vilpittömin mielin oppinut, sen jaan nyt auliisti eteenpäin.

Näitä rikkauksia en halua piilotella, sillä viisaus on ihmisille ehtymätön aarreaitta.

Ne, jotka saavuttavat viisauden, saavuttavat Jumalan ystävyyden,

sillä lahjat, jotka opetus on antanut, puhuvat heidän puolestaan.

 

 

”Minä rakastan viisautta enemmän kuin terveyttä ja kauneutta”, arvioitiin äsken kuullussa lukukappaleessa. Myös valta ja kulta ja kaikki rikkaudet jäivät arvostuksessa viisaudesta jälkeen. Niiden nähtiin olevan viisauden seurausta, viisaus synnyttää hyvyyksiä ja tuo niitä mukanaan.

Tänään on korkeasti oppineiden juhlapäivä. Iloitaan saavutetusta tutkinnosta. Samalla iloitaan myös hankitusta viisaudesta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että korkein oppiarvo toisi rikkauksia. Viisautta on kuitenkin syytä tavoitella sen itsensä vuoksi, joskin siitä kyllä on hyötyä kaikilla elämän aloilla.

Lukukappale oli otettu Vanhan testamentin apokryfikirjoista, tarkemmin sanoen Viisauden kirjasta. Apokryfikirjat eivät varsinaisesti sisälly Raamatun kanoniseen kokoonpanoon, mutta niitä on halki sukupolvien luettu yhdessä Raamatun kanssa. Se ei ole mikään ihme, sillä niiden sisältö on vaikuttanut myös Uuden testamentin kirjoihin.

Myös Suomessa apokryfikirjat perinteisesti painettiin yhdessä Raamatun kanssa, mutta kun 1800-luvulla katsottiin tarkoituksenmukaisemmaksi painaa halvempia ja helpommin levitettäviä Raamattuja, jätettiin nämä ei-kanoniset kirjat tarpeettomina pois. Niiden lukeminen ja tunteminen on vähentynyt. Vielä joitain sukupolvia sitten saatettiin sopivina sutkauksina muistella, mitä ”Siirakki sannoo”, kuten tekee näyttelijä Aku Korhonen Lapatossuna vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Apokryfikirjoihin sisältyykin paljon mieleen pantavaa, sanalla sanoen, paljon viisautta.

Viisauden kirjassa viisaus ei ole vain ominaisuus, vaan se personifioidaan: kreikan kielen sofia eli viisaus saa siinä jumalallisen persoonan piirteitä. Näin se lähenee toista tuon ajan hellenististä käsitettä: logos eli sana on maailmassa vaikuttava järjellinen prinsiippi, Jumalan puhe, joka jäsentää kaikkea olevaista. Kirjan mukaan tavoiteltavinta viisautta on oikeamielisyys. Viisautta tulee etsiä Jumalan oikeudenmukaisesta tahdosta, jossa koko maailma on järjellisesti luotu. Viisas on se, joka toimii oikeamielisesti Jumalan järjellisen prinsiipin mukaan.

 

Mutta mitä ylipäätään on viisaus? Näin laajaan kysymykseen ei yksi saarna riittäisi vastaamaan, eikä lyhyt saarna lisäisi mitään siihen, mitä oppineet jo tietävät. Onhan tälle kysymykselle omistettu kokonainen akateeminen tieteenala, joka on antiikista asti lumonnut viehätysvoimallaan oppineita. Filosofia merkitsee kirjaimellisesti viisauden ystävyyttä, tai peräti viisauden rakastamista.

Jokaisella tieteenalalla pohditaan asioita filosofisesti. On olemassa kasvatuksen filosofiaa, viestinnän filosofiaa, yhteiskuntafilosofiaa. Mutta joka alalla kohdataan myös filosofiset kysymykset tiedosta ja luulosta, todesta ja epätodesta, olemisesta ja tarkoituksesta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Kukapa ei joutuisi ahkeroimaan tällaisten kysymysten kanssa, työskenteli millä opin alalla tahansa. Sopii vielä lisätä: kukapa ei arkisissa askareissaankin joka päivä noudattaisi jotain näillä haarukoilla hahmotettavaa, vaikkei tulisi ajatelleeksikaan harjoittavansa minkäänlaista filosofiaa.

Viisauden pohdintojen loppumattomilta hyllymetreiltä – tai gigatavuilta – poimin kolme latinan sanaa, joilla voi luoda kolme näkökulmaa viisauteen: scientia, sapientia, prudentia. Ne voisi kääntää suomeksi monellakin tapaa, mutta niistä saa napakan kolmikon lempinimillä tieto, ymmärrys ja harkinta.

Scientia on tietämistä. Viisaus on tiedon hankkimista, se on tutkimista, oletusten tekemistä, teorian luomista, hypoteesien testaamista ja vahvistamista. Tiede saakin englanninkielisen nimensä science tästä latinan sanasta. Usein sen ymmärretään tarkoittavan tiukasti ottaen vain luonnontieteitä, mutta samat tiedon hankkimista ja tieteellistä päättelyä koskevat kriteerit koskevat myös humanistisia tieteenaloja, vaikka menetelmät ovat toisenlaiset. Mutta viisaus on enemmän kuin tietojen keräämistä.

Sapientia on viisautta ymmärtämisen merkityksessä. Ajatteleva ihminen, homo sapiens, kykenee käsitteellisesti jäsentämään hankkimansa tiedon niin, että yksittäisistä asioista muodostuu mielekäs kokonaisuus. Asiayhteydet hahmottuvat, erillisinä faktoina tai rannattomana kaaoksena näyttäytyvä tosiasioiden meri muodostuukin toisiinsa suhteessa olevista tiedon pisaroista. Syyt ja seuraukset paljastuvat ja asioita osataan ennustaa hankitun tiedon pohjalta. Mutta pelkkä ennalta arvaaminen ei vielä riitä viisauteen. Tarvitaan enemmän, tarvitaan arviointia.

Prudentia on viisautta harkitsemisen merkityksessä. Viisas ihminen puntaroi ja arvioi asioita. Mikä on hyvää, mikä taas parempaa? Miten tietoa käytetään, millä perusteella arvioidaan tiedon soveltamisesta seuraavaa hyötyä? Harkinta ei jää vain asioiden teoreettiseksi arvottamiseksi, vaan se vaikuttaa eettisiin valintoihin. Viisauden tulee osoittautua käytännön tekoina. Keskiajalla pidettiinkin prudentiaa neljästä kardinaalihyveestä tärkeimpänä. Sen tulee olla kolmea muuta hyvettä ylempänä ja ohjata niitä. Viisas on siis se, jota harkinta kuljettaa toteuttamaan kohtuullisuutta, oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta.

Viisauden kirjan mukaan viisauden tunteminen tuo mukanaan kaiken muunkin hyvän, koska sen hallussa on kaikki. Viisaus on kuin Jumala, kaiken luoja ja alkulähde. Syvin viisaus saavutetaan Jumalan tuntemisessa, ja toisinpäin: syvimmässä viisaudessa ihminen tulee myös tuntemaan Jumalan.

”Käännyin hänen puoleensa ja sain viisauden hengen”, lausuu kirjan kertoja. Onko tuo henki jokin ihmisen omaa harkintaa kuvaava sana? Onko kyseessä se henki, jossa ihminen hengittää, kokoaa tietoa, ymmärtää kokonaisuuksia ja arvioi asioita? Viisauden henki on enemmän kuin ihmisen ominaisuus. Se on Jumalan Henki, kreikaksi pneuma, jolla Jumala vaikuttaa ihmisessä ja on häneen yhteydessä. Raamatullisessa kielenkäytössä sama sana tarkoittaa myös Jumalan Pyhää Henkeä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus kutsuu Pyhää Henkeä Totuuden Hengeksi (Joh. 16:13). Henki tutkii ihmistä ja johtaa häntä totuuteen.

Ylihuomenna on helluntai. Silloin kirkoissa muistetaan Pyhän Hengen tulemista ja rukoillaan edelleen Hengen lahjoja. Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus kehotti opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen voimaa. Kun Henki tuli, saivat oppimattomat kansanmiehet viisautta, neuvoa ja rohkeutta. Heistä tuli apostoleja, jotka lähtivät viemään sanomaa Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Helluntain Henki johdattaa edelleen. Henki antaa yhä viisautta tietoon, ymmärrykseen ja harkintaan. Henki voi johtaa myös tutkimuksella hankittujen tietojen käyttöä lähimmäisen hyväksi ja yhteiseksi hyväksi. Apostoli Paavali ylistää rakkautta Hengen lahjoista suurimmaksi (1.Kor. 13:13). Viisauden ja totuuden Henki johdattaa rakentamaan tulevaisuutta rakkaudella.