Puheenvuoro diakonivirasta kirkolliskokouksessa 7.5.2015

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet. Esittelypuheenvuorossaan kirkkoneuvos Huokuna kertoi, miten nopeasti sujuisi kirjoittaa mietintö, joka täyttäisi vain osan sille annetuista tavoitteista, mutta miten pitkään menee laatia mietintö ottaen huomioon kaikki uudistusta kohtaan osoitetut toiveet. Aikoinaan itsekin kirjoitin päätoimisesti tätä asiaa käsittelevää mietintöä puolentoista vuotta. Jonkinlainen tuttuuden tunne valtaa mielen.

Jokseenkin samat kysymykset käsiteltiin silloinkin ja ehdotus oli vaikutuksiltaan pitkälti samanlainen. Niinpä sitä myös kritisoitiin samoista asioista kuin nyt, mutta sama tehtävä annettiin kirkkohallitukselle uudelleen valmisteltavaksi vain hieman erilaisin evästyksin. Sen jälkeen asia on ollut täällä toisenkin kerran. Koko tarinan voi lukea edustajille jaetusta Malkavaaran tutkimuksesta. Kierros kierrokselta on nähty, että kirkolliskokous haluaa aina suurin piirtein samaa vaikeasti ratkaistavaa asiaa, mutta kun sille ratkaisu esitellään, keskustelu alkaa uudestaan nollasta, sama retoriikka ja samat uhkakuvat vyörytetään esiin ja uudistus torjutaan. Samalla kuitenkin ymmärretään, että jotain täytyisi tehdä tilanteen selventämiseksi, ja niinpä käynnistetään uusi työ entisen kaltaisella tehtävänannolla. Kun valmistunut mietintö otetaan käsittelyyn, se perinteelle uskollisesti kaadetaan pyytäen lisäselvityksiä. En silti ole toivoton enkä turhautunut, minusta joka tapauksessa näyttää siltä, että uudistus vähä vähältä etenee ja mielet kypsyvät.

Toistuva ja keskustelua venyttävä piirre on, että uudistusta tarkastellaan kirkossa olemassa olevien työntekijöiden, heidän toimenkuvansa, heidän kokemansa arvostuksen ja asemansa kehityksen kannalta. Kun huomio kiinnitetään työntekijöihin ja ammatti-identiteettiin eikä kirkon olemukseen ja sen tehtävään, aletaan esittää puheenvuoroja, joiden motivaatio nousee sen pohdinnasta, kenelle tästä on hyötyä ja kenelle haittaa, kuka huomataan ja kuka ohitetaan, ketä arvostetaan ja ketä väheksytään, kenen työpaikka turvataan ja keneltä se joutuu uhanalaiseksi. Kun nämä näkymät valtavat keskustelun, asian käsittely nopeasti puuroutetaan väittelyksi vallasta. Inhimillistä kai, mutta perin latteaa. Sen jälkeen yritetään ratkaista vaikea kysymys tekemällä se arvottomaksi ja todetaan populistisesti, että oikeastaan kaikki vihkimiset on suunnattu maallikkoutta vastaan, joten eiköhän ole parasta kaataa koko paketti.

Aikoinaan nyt ehdotetun kaltaista esitystä kritisoitiin siitä, että se yritti yhdistää diakonaattiin monia erilaisia työntekijäryhmiä. Pelättiin, että niiden toimenkuvat sekoittuvat. Esitettiin myös huolia pappisviran muuttuvasta identiteetistä. Oletusten mukaan jotain olisi tapahtunut sanan ja sakramenttien viralle, jos diakonaatti ymmärrettäisiin uudella tavalla pappeuden rinnalla, koska viralla tuli nähdä olevan myös liturginen ulottuvuus. Nyt keskustelussa ollaan huolissaan siitä, mitä tapahtuu nykyiselle diakonian viralle. Epäillään, että virkaidentiteetti muuttuu ja että koko diakoniatyö seurakunnissa vaarantuu, jos jotain tapahtuu nykyiselle tavalle ymmärtää diakonian virka, tuo kirkkomme kirkkain kruununjalokivi.

Esitys ei kuitenkaan tarkoita, että viran toimenkuva muuttuisi eikä että koulutus siihen muuttuisi. Seurakuntien diakoniakaan tuskin muuttuisi, jos myös muita työntekijöitä vihittäisiin diakoneiksi. Palvelussuhteet pysyisivät ennallaan ja seurakunnat edelleen kiinnittäisivät sellaisia työntekijöitä kuin tarpeisiinsa katsovat.

Mikä sen sijaan muuttuisi, olisi vihkimisen ymmärtäminen aiempaa vahvempana ja laajempana. Vahvempana sikäli, että se edellyttäisi vokaatiota seurakunnasta ja sitoisi vihittävät tiiviimmin muiden vihittyjen joukkoon. Ihminen ei enää katoaisi vihkimisen jälkeen omille teilleen, kuten nyt on mahdollista. Hänellä olisi pysyvä suhde hiippakuntaansa. Vihkiminen ei olisi vain lähettämistä maailmaan, vaan siitä muodostuisi linkki jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan ja diakonisen palvelutehtävän välille. Laajempana vihkiminen ymmärrettäisiin sikäli, että diakonivirkaan vihittäisiin muitakin kuin niitä, jotka tekevät nyt tunnettua diakoniatyötä. Nuorisotyönohjaajat ja muut seurakuntien kasvatuksen ammattilaiset toteuttavat jo nyt monilta osin diakonisia tehtäviä. Heillä on katekeettista eli kristinuskon opettamiseen liittyvää vastuuta, jolla niin ikään tulee olla suhde jumalanpalvelukseen.

Miten virkaan vihkiminen poikkeaa tehtäviin siunaamisesta? Molemmissa toki rukoillaan henkilön puolesta kätten päälle panemisen kanssa. Mutta rukous on erilainen, vihittävälle pyydetään eri lahjaa kuin siunattavalle. Siksi vihkiminen on elinikäinen ja se koskee koko persoonaa, ei vain työntekoa. Vihkiminen on koko kirkkoa varten, siunaaminen taas joihinkin tehtäviin jossain seurakunnassa. Tehtäviin voidaan siunata useita kertoja, vihkiä vain kerran. Vihkiminen sitouttaa ihmistä ja tukee hänen identiteettiään hengellisen työn tekijänä.

Laajasti ymmärretyn diakonaatin tai diakoniviran taustalla ei ole ainoastaan suomalainen keskustelu diakoniasta vaan kansainvälinen ja ekumeeninen kirkkojen pyrkimys kohti ykseyttä. Mietinnössä mainitaan vuonna 1982 ilmestynyt Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order –komission asiakirja Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM. Jo tämä asiakirja ehdotti diakonin viran osalta, että ”kirkkojen päästessä lähemmäksi toisiaan tähän virkaan voidaan ehkä yhdistää niitä palveluvirkoja, joita nykyisin on olemassa monessa eri muodossa ja erinimisinä” (§ 31). Tämä ehdotus nousi siitä monen vuosikymmenen aikana kypsyneestä näkemyksestä, jonka mukaan kolmisäikeinen papin, piispan ja diakonin virka voisi palvella sekä keskinäisen yhteyden merkkinä että välineenä tuon yhteyden saavuttamiseksi. Siitä syystä myös Porvoon sopimus sitouttaa meidät etsimään yhteistä näkemystä diakonin virasta anglikaanien kanssa.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi Ruotsin, Islannin, Viron ja Inkerin kirkoissa on jo kolmisäikeinen, piispallisesti vihitty virka, vaikka nuo kirkot ovat sekä keskenään että meihin nähden erilaiset. Norjassa on käynnissä samanlainen pitkä keskustelu kuin meillä, Tanskassa ei olla asiassa liikkeellä. Luterilaisen Maailmanliiton ja Anglikaanisen kirkkoyhteisön maailmanlaajuisissa neuvotteluissa on etsitty tietä keskinäiseen yhteyteen asettamalla paino nyt pikemminkin diakonialle ja sen monimuotoisuudelle kuin kirkoissa lukkoon lyödyille diakonian viran muodoille. Ykseys löytyneekin diakonian teologian ja käytännön kautta, ja se puolestaan saa vaikuttaa diakonian virkaa koskevaan teologiaan.

Faith and Order –komission uusi asiakirja Kirkko: yhteistä näkyä kohti (2013), josta myös tämän kirkolliskokouksen on tarkoitus antaa lausunto, palaa kolmekymmentä vuotta aiemmin julkaistuun BEMiin. Se ottaa huomioon matkan varrella tapahtuneen kehityksen ja lausuu: ”Koska on merkkejä siitä, että yhteisymmärrys vihkimysviran paikasta kirkossa on kasvanut, voimme kysyä, voisivatko kirkot saavuttaa yksimielisyyden siitä, kuuluuko kolmisäikeinen virka Jumalan tahtoon kirkkoa kohtaan sen toteuttaessa Jumalan tahdon mukaista ykseyttä.” (§ 47)

Kolmisäikeisenä hahmotettu virka voi sisältää myös laajan diakoniviran, kuten ehdotti BEM ja kuten nyt ehdotetaan meidän kirkolliskokouksessamme ehkä neljättä kertaa. Ehdotus ei ole tullut meille pohdittavaksi oman laajaksi ja monipuoliseksi kasvaneen virkakuntamme vuoksi eikä vasta 1990-luvulla julkaistujen, varhaisen kirkon diakonin virkaa koskevien historiallisten ja eksegeettisten tutkimusten myötä. Ehdotus diakonaatin laajasta ymmärtämisestä on tullut meille siksi, koska se on osa isompaa kokonaisuutta, osa kirkkojen syventyvää itseymmärrystä yhdessä toisten kanssa.

Diakonian viran teologiaa koskevassa ekumeenisessa keskustelussa on yhä enemmän käytetty kirkko-opillisia ja kristologisia perusteluja, meidän kirkossamme alkaen virkarakennekomitean mietinnöstä Palvelijoiksi vihityt (2002). Ne omaksuttiin mutkattomasti keskeisiksi argumenteiksi meikäläisessä diakonaatin uudistuksessa myös niissä papereissa, jotka samaan aikaan kritisoivat tätä mietintöä heikosta teologisesta perustelusta.

Lähtökohtana on se, mitä Kristus itse tekee kirkkonsa välityksellä ja mikä sen vuoksi kuuluu kirkon elämisen muotoon. Millä tavoin palvelee maailmaa se Kristus, joka antaa itsensä pyhän ehtoollisen sakramentissa? Miten hän opettaa, miten hän parantaa, miten hän etsii ja miten hän rakastaa? Näistä näkökulmista katsoen diakonaatin uudistusta tulee katsella vihkimyksestä seurakuntaan päin, siis Kristuksesta todistamiseen ja hänen nimessään palveluun sitoutumisesta, siihen varustamisesta ja lähettämisestä, ei työntekijäryhmistä eikä olemassa olevista ammatti-identiteeteistä katsoen. Sellaiset ovat aina oman historiansa tuotteita ja voivat elää ajassa tarpeiden ja resurssien mukaan.

Piispa Kalliala aiheellisesti ja aivan oikein muistutti toissapäivänä, ettei pelkkä Uuden testamentin tai varhaisen kirkon diakonian viran historiallinen tutkiminen riitä ratkaisemaan meidän kysymystämme, vaan on otettava huomioon lähes parin vuosituhannen kehitys. Tosin samalla voi muistuttaa, että myös nykyinen diakonian virkamme on osa historiallista kehitystä ja sellaisena avoin tulevaisuudessa tapahtuville muutoksille. Siitä kertoo myös se kehittyvä laaja-alainen diakoniatyö, jonka kuvauksen piispa Kalliala luki mietinnön sivulta 36 katsoen sen olevan juuri sitä, mitä oman kirkkomme diakonia jo nyt pyrkii toteuttamaan. Uudesta diakoniakäsityksestä ei siis ole kyse, ei ainakaan sellaisesta uudesta, joka olisi meidän kirkollemme tuntematon tai merkitsisi muutosta siihen, mihin suuntaan meillä muutenkin nyt diakoniatyötä kehitetään.

Se on kuitenkin myönnettävä, että tiivis side vihkimysviran diakoni-nimen ja meidän tuntemaamme seurakunnissa toteutetun diakoniatyön välillä muuttuu, mihin piispat Jolkkonen ja Kalliala myös kiinnittivät huomiota. Nimike diakoni ei tulevaisuudessa välttämättä viittaisi juuri diakoniaan siinä mielessä, kuin se nyt meillä tunnetaan. Uudistuksen jälkeen myös esimerkiksi nuorisotyönohjaajaa voisi vihkimisensä nojalla kutsua diakoniksi. Minulle on kuitenkin jäänyt hämäräksi, millaista vahinkoa tästä koituisi ja kenelle. Olisiko nimikkeen ja työn välinen epäselvyys suurempi kuin nyt, kun sairaanhoitajaa voidaan vihkimyksensä nojalla kutsua diakonissaksi, vaikkei hänellä olisi kirkon kanssa mitään tekemistä? Toteuttaako hän jotenkin enemmän diakoniaa kuin seurakunnassa työskentelevä erityisnuorisotyönohjaaja?

Vaikuttaa siltä, että kirkkomme diakonaattikeskustelussa edelleen kilpailee ainakin kaksi erilaista käsitystä diakonin virasta ja sen kehittämistarpeista. Toinen näistä pitää lähtökohtana nykyistä diakonian virkaa sekä diakoniatyötä ja arvioi muutokset joko tarpeettomiksi tai uhkaaviksi, toinen katsoo asiaa diakonin virkaan vihkimisestä eikä olemassa olevista diakoneista tai diakonissoista käsin ja näkee uudistusmahdollisuuksia niin niissä kuin seurakuntien kasvatuksen viroissa.

Tästä näkökulmasta en voi pitää kovin onnekkaana piispainkokouksen lausuntoon sisältyvää toivetta, jonka mukaan diakoniksi voisi edelleen vihkiä myös ilman seurakunnan tai muun kirkollisen toimijan vokaatiota, kun piispa ja tuomiokapituli niin päättäisivät. Epäilen, että tämä sementoisi nykyisen kirkossa vallitsevan epäselvyyden eli lukitsisi hiippakuntien erot vihkimisen edellytysten arvioimisessa sen mukaisiksi, sijaitseeko hiippakunnassa diakonian tehtäviin kouluttava laitos, jonka piirissä on jo olemassa oleva perinne vihkiä virkaan ilman, että henkilö tulee kirkon palvelukseen.

Niiltä osin kuin diakonaattikeskustelua hallitsee kädenvääntö olemassa olevien työntekijöiden toimenkuvasta ja asemasta, on ymmärrettävää, että siihen liitetään myös edunvalvontaa. Ammattijärjestöt aktivoituvat puhumaan jäsentensä puolesta. Huomio kiinnitetään kernaasti mahdollisuuksiin käyttää valtaa. Kiinnostus kohdistetaan edustuspaikkoihin kirkon hallinnossa. Koko uudistus toki on niin laaja-alainen, että saattaa tuntua helpoimmalta ottaa siitä ote juuri tästä nurkasta. Minusta tämä on kuitenkin sellainen tarkastelusuunta, joka taivuttaa hengellisen uudistuksen hallinnolliseksi.

On lisäksi huomattava, että esimerkiksi kirkolliskokouksessa ei ole yleisesti ”hengellisen viran” kiintiötä vaan sanan ja sakramenttien viran edustus. Papit eivät ole täällä edustaakseen ammattikuntaansa eivätkä teologista asiantuntemustaan saati omia kekseliäitä korostuksiaan, vaan sitä virkaa, jonka tehtävänä on toimittaa jumalanpalvelus. Sellainen virka on tunnustuksemme mukaan kirkolle yhtä välttämätön kuin jumalanpalvelus. Tästä syystä en pidä hyvin perusteltuna näkemystä, jonka mukaan diakonivirkaan vihkimisen vahvastakaan ymmärtämisestä tulisi välttämättä seurata muutoksia hallintoelimien kokoonpanoon. Sellaisia ehdotuksia voidaan toki tehdä ja perustella ne jollain muulla tavalla kuin vetoamalla virkaan vihkimiseen, vaikkapa tähdentämällä Kristuksen kirkon diakonista missiota, jonka hyvä suunnittelu ja toteuttaminen edellyttävät myös alan asiantuntijoiden äänen kuulemista.