Saarna Kaatuneiden Omaisten Liiton päivillä Hämeenlinnan kirkossa 18.9.2016

 

Evankeliumi Luuk. 14: 1-6

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Kukapa ei heti tarttuisi toimeen, kun kyse on oman perheen jäsenten suojelemisesta? Omien puolia pidetään kaikkia vaaroja ja vaikeuksia vastaan. Kaikkein lähimpiä ovat ehkä omat lapset ja lapsenlapset, joiden puolesta aikuinen rientää empimättä toimimaan. Se on selvää, sillä paitsi että lapsissa ja nuorissa nähdään tulevaisuus, he myös jollain tavalla ovat kuin osa vanhempien omasta elämästä.

Jeesuksen kysymys tuntuu itsestään selvältä. Ei kukaan jättäisi lepopäivänä kaivoon pudonnutta lasta odottamaan seuraavaa päivää, jolloin saisi tehdä työtä. Hänet pelastetaan heti, hetkeäkään ei saa viivytellä. Eikä varmasti jäätäisi odottelemaan, vaikka kaivoon olisikin pudonnut ihmisen sijasta eläin, Jeesuksen esimerkkinä härkä. Tietysti jokainen ryhtyy pelastamaan myös kotieläintään, elävää olentoa. Niin tehdään muustakin syystä kuin siitä, että ainakin härkä on rahallisesti kovin arvokas ja sen avulla tehdään töitä ja pysytään itse hengissä. Eläin pelastetaan siksi, koska elämä on itsessään arvokas. Onhan jokainen koiraa tai hevosta silmiin katsonut kokenut, että jonkinlainen yhteys tuntuu syntyvän ystävällisen eläimen kanssa.

Jokainen siis rakastaa paitsi omaa perhettään, myös elämää yleensä, ja pitää sitä arvokkaampana kuin sääntöjen noudattamista. Jos joku putoaa satamalaiturilta veteen, tokihan häntä kuuluu hypätä auttamaan, vaikka vieressä seisoisi kyltti kieltämässä uimisen.

Mikä on luvallista? Kaikissa olosuhteissa sellaista on ainakin hengen pelastaminen, elämän suojeleminen, hyvän tekeminen toisen päästämiseksi hänen pulastaan. Sellaisesta eivät estä lait ja säännöt, mutta sellaisesta voi estää oma mukavuudenhalu ja oma pelko joutua itse samaan pulaan mistä yrittää toista pelastaa. Kun toista ryhtyy auttamaan, joutuu näkemään vaivaa ja asettamaan itsensä jopa hengenvaaraan.

Päivän Raamatun lukukappaleet puhuvat vapaudesta. Ei kuitenkaan vapaudesta olla noudattamatta lakia, vaan vapaudesta vääränlaisesta uskonnollisuudesta, pakottamiseksi ja rajoittamiseksi ymmärretystä uskonnollisuudesta. Jeesus osoittaa, ettei voi olla sellaisia uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä, jotka menevät tärkeydessä ohi lähimmäisen auttamisesta hänen hädänalaisessa tilassaan.

Lieneekö sellaista uskonnollisuutta enää Suomessa? Vaikka ehkä tunnemme tällaisia sääntöjä ja määräyksiä kirjallisuudesta ja elokuvista, eivät sellaiset tunnu tutuilta meidän ajassamme. Estääkö täällä mikään uskonnollinen sääntö ketään mistään, tai pidetäänkö sellaisia edes minkään arvoisina? Päinvastoin näyttää siltä, että kaikki tabut on jo murrettu, ainakin uskonnolliset tabut. Pyhää ei ehkä aina edes tunnisteta pyhäksi, tai jos tunnistetaan, sitä ei välttämättä kunnioiteta sen enempää kuin mitään arkista ilmiötä.

Mahtaako niin sanottua jumalanpelkoa löytyä enää mistään muualta kuin sellaisten keskuudessa, jossa tuntevat samaan aikaan myös rakkautta Jumalaa kohtaan? Joille Jumalalla tai uskolla ei tunnu olevan merkitystä, heille tuskin puhuvat mitään uskonnolla perustellut käyttäytymissäännötkään; sellaisia pidetään päinvastoin käsittämättöminä, jopa naurettavina.

Mutta ehkä jokin pyhän kunnioitus kuitenkin on edelleen olemassa? Ehkä maallistuneessakin Suomessa tunnetaan sittenkin varovaisuutta Pyhän edessä, isolla alkukirjaimella kirjoitettuna? Useimmat ymmärtävät esimerkiksi, ettei kirkkoon tulla kuin urheiluhalliin tai ostoskeskukseen hälisemään vaan hiljentymään.

Onko ihminen siis vapaa kaikista säännöistä, kun Jeesus vapauttaa hänet uskonnollisista siteistä? Jeesus puhuu elämän tärkeysjärjestyksestä. Ei hän anna anarkialle vapautta eikä vapauta ihmistä kunnioittamasta pyhiä asioita. Mutta hän osoittaa, miten pyhää on elämä. Jeesus vetoaa kuulijoidensa omaan harkintaan: miten itse teette? Hän ei vapauta ihmistä harkitsemasta elämän oman lain mukaan, sen lain, jonka mukaan elämää tulee suojella. Sitä myös viime kädessä palvelevat kaikki Jumalan käskyt. Mutta Jeesus vapauttaa ihmisen uskonnollisesta rimpuilusta Jumalan edessä. Hän vapauttaa ihmisen kiertymästä itsensä ympärille.

Jumalan edessä ei ihminen kykene täyttämään kaikkia käskyjä, oli hän miten pyhä tahansa. Jumalan laki on täydellinen ja ihminen heikko ja vajavainen; vielä enemmän, hän on syntinen eikä voi vaatia pelastusta, ikuista elämää oman itsensä perusteella. Mutta hän voi kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla häneltä armoa. Kristuksen rakkaus vapauttaa hänet uskomaan, luottamaan ja kiittämään. Armo vapauttaa hänet myös palvelemaan lähimmäistään ja asettamaan itsensä tämän puolesta alttiiksi vaikka vaaralle.

Te kaatuneiden omaiset, sotalesket ja sotaorvot menetitte läheisiänne sodassa. Siitä on jo kauan, mutta yhä puolison, isän, isoisän, sedän tai veljen kaatumisen muisto kulkee mukana. Se jätti aukon, jota vain osaksi pystyy täyttämään se ajatus, että tuo henki annettiin toisten elämän suojelemiseksi. Te olette niitä, joiden elämän suojelemiseksi aiempi sukupolvi joutui omansa vaarantamaan ja jopa uhraamaan.

Kaatuneita muistetaan kunnioituksella ja sankarihautoja hoidetaan rakkaudella. Sodasta selvinneet harvemmin ovat kuitenkaan rohjenneet pitää itseään sankareina. Pikemminkin Suomen sotilas on aina jäyhästi kiusaantunut, kun häntä on kuuliaisen palveluksensa vuoksi haluttu korottaa jalustalle ja seppelöidä kunnialla. Maata puolustettiin, koska se oli velvollisuus. Oma henki pantiin alttiiksi, koska sillä oli merkitystä toisille; niille jotka luottivat, että jonkun on se tehtävä, muuten voimme kaikki olla hukassa. Myös oman sielun eheys ja hyvä omatunto pantiin alttiiksi henkiselle haavoittumiselle ja särkymiselle, kun oli pakko puolustaa omien elämää surmaamalla toisia. Mutta muuta mahdollisuutta ei tehtävään komennetuille annettu. Siinä on sodan tragedia; se haavoittaa myös ne, jotka rintamalla välttävät luodit. Ja kaatuminen sodassa haavoittaa myös jälkipolvet.

Velvollisuuden tunnosta toisia kohtaan ja sitoutumisesta puolustamaan jälkipolvien elämää syntyy kuitenkin uusi käsitys vapaudesta. Se katsoo pidemmälle kuin se nykypäivänä kovin yleinen, mutta kapeampi ja latteampi käsitys, että jokaisen on saatava toteuttaa omaa elämäänsä haluamallaan tavalla.

Jumala on uskollinen armollisuudessaan sukupolvesta toiseen. Joka uskoo Jumalaan, luottaa häneen myös tulevien polvien tähden ja täyttää velvollisuutensa lapsia ja heidän lapsiaan kohtaan. Vapaus merkitsee vapautta yhteiseen elämään sukupolvien jatkumossa. Vapautta ei olekaan tehdä vain sitä, mihin itsellä arvioidaan olevan ikioma oikeus; oikeus tulla onnelliseksi. Miten ihminen voisikaan tulla onnelliseksi muuten kuin osana ihmisten yhteisöä, näkemällä elämänsä kuuluvan yhteen toisten kanssa?

Onnelliseksi ei voi tulla tavoittelemalla vapautta muista, ei ostamalla, vaihtamalla, kuluttamalla milloin rahaa, milloin ruokaa, luomakuntaa tai ihmissuhteita – ja kuluttamalla lopullisesti omaa elämäänsä ja omaa onneansa. Sen sijaan, kun sydän vapautuu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, siitä seuraa myös elämän mielekkyys. Vastoinkäymisillä ja menetyksilläkin näyttää silloin olevan tarkoitus, tulevien polvien elämä.

Mutta opettaako Jeesus pelastamaan vain omat lapset? Ovatko vain he hädästä autettavia? Jos jonkun toisen poika tai härkä putoaa kaivoon meidän edessämme, emmekö kävisi nostamaan? Jos meiltä etsii apua joku, joka on hädässä, eikö meidän ole autettava häntä ja suojeltava hänen elämäänsä? Juuri sitä Jumala meiltä tahtoo. Se on tärkeämpää kuin pyhinä pidettyjen käyttäytymissääntöjen noudattaminen.

Jumalan uskollisuus ja rakkaus ulottuu sukupolvesta ja sukukunnasta toiseen. Koko maailma ja sen ihmiset kuuluvat hänelle. Siksi emme Jumalaa palvellessamme voi suhtautua toisiin ihmisiin ikään kuin emme olisi myös heidän elämästään vastuussa. Hätään ei ketään sovi jättää, ei toisten lapsia yhtä vähän kuin omiakaan. Velvollisuus ja vapaus näkevät eteenpäin sukupolvien yli, mutta myös sivuille muiden ihmisiä erottavien rajojen yli. Tässä uskossa nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.