Saarna kirkkoherra Timo Huttusen virkaanasettamisessa Hollolassa 1.9.2019

 

Evankeliumi Luuk. 18: 9-14

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:

”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat seurakuntalaiset. Tänne historialliseen kirkkoon on asetuttu istumaan jollekin itse valitulle paikalle. Miten valitsit sen paikan, jossa olet? Kuljitko tottuneesti sille tutulle penkille, jolle olet tavallisesti asettunut? Vai menitkö vaihtelun vuoksi ihan eri puolelle? Valitsitko olla takana vai edessä, oikealla vai vasemmalla? On lukemattomia tapoja tulla kirkkoon, samoin lukemattomia syitä valita juuri jokin paikka.

Vanhastaan kirkossa oli miesten ja naisten puoli. Esikuvana sellaiselle on juutalainen synagoga, jossa miehet ja naiset istuvat erikseen. Kirkossa se näkyy vieläkin vaikkapa avioliittoon vihittäessä: sulhasen ja morsiamen sukulaiset ja ystävät asettuvat kumpikin omalle puolelleen, yhdet oikealle ja toiset vasemmalle.

Seurakunnassakin on siis yhä joitain tapoja jakaa väki kahteen. Ihmisten tasavertaistuminen on kuitenkin tehnyt jo lähes kaikista niistä selvää. Enää ei onneksi ole penkkijärjestystä, jolla vielä satakunta vuotta sitten ilmaistiin muille, kuka on paikkakunnalla tärkeä ja huomattava merkkihenkilö, kuka taas ansaitsee vähemmän kunniaa osakseen.

Mutta on kirkossakin tullut yhä enemmän näkyviin, että yllättäen onkin tärkeää, mihin joukkoon kuuluu. Jakoviivat vain ovat hienostuneempia eivätkä enää perustu yhteiskuntaluokkiin. Nyt ne noudattavat näkemyksiä: oletko tästä tai tuosta poliittisesta tai kirkkopoliittisesta kysymyksestä samaa mieltä kuin minä? Jos, niin kuulut meihin, jos et, olet ulkopuolella.

Koko yhteiskunnassa näyttää keskusteluilmapiiri kärjistyneen sitä mukaa, kun julkinen keskustelu on tullut teknisten laitteiden kehittyessä yhä helpommaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Se on tullut samalla nopeaksi ja pikaisia reaktioita suosivaksi. Näyttää jopa siltä, että sosiaalisen median pikaviestittely palvelee parhaiten provosointitarkoituksessa, mutta ei sovellu oikeaan keskusteluun, sellaiseen, jossa ollaan avoimia toiselta oppimiselle ja jossa tarkoituksena ei ole nolata ja nujertaa toista. Se suosii yksinkertaistettuja väitteitä mutta ei taivu monimutkaisiin asioihin, joissa on monta vaikuttavaa ja keskenään ristiriitaista tekijää ja joissa asioita täytyy jättää jännitteiseksi. Hieman olen huolissani, että se vielä tuhoaa kaiken järkevän puheen maailmasta.

Kahtiajako noudattaa monessa asiassa samaa kaavaa: joko olet meitä eli samaa mieltä kuin me tai olet noita muita eli niitä, jotka ovat väärässä. Kirkossa tämä kuuluu näin: jos et ole tästä ihan samaa mieltä, et ole meitä etkä ole oikea kristitty. Saatat olla jonkinlainen kristitty, kukapa tietää, Jumala sen tutkii, mutta jos sinulta tämä minun mielipiteeni puuttuu, sinulta puuttuu jotain olennaista. Sen olennaisen mukana sinulta puuttuu sitten kaikki.

Kristikunnan historiassa monet asiat ovat nousseet tällaisiksi tuntomerkeiksi. Kristuksen kirkko on pirstoutunut lukemattomiin suuntauksiin. Oman luterilaisuutemme sisällä eri hengelliset liikkeet käyttävät omaa sanastoaan, laulavat omia laulujaan, puhuvat omalla tyylillään, painottavat eri puolia uskonopin kokonaisuudesta. Periaatteessa kaikki tunnistamme kuuluvamme samaan suureen laumaan, mutta koska sitä, mikä meitä yhdistää, ei useinkaan pueta sanoiksi vaan puhutaan enemmän siitä, mikä meistä tekee juuri niitä joita olemme, ei tätä suurta perustaa tunnisteta. Sen paikan puheessa ottavat kulloisetkin erityispiirteet. Oletko juuri tässä asiassa samalla puolella meidän kanssamme? Jos olet, olet myös Jeesuksen kanssa samassa joukossa.

Näin omaa itseä käytetään mittarina sille, ollaanko Kristuksen opetuslapsia. Viime vuosina olen kirkossa kuullut esimerkiksi avioliittokysymyksen vastakkaisilla puolilla perusteltavan omaa näkemystä aivan samalla lauseella: ”Tällä asialla koetellaan, pysyykö kirkko uskollisena Herransa opetukselle.” Kun vastakkaisilla puolilla käytetään samaa lausetta, ei voi odottaa yksimielisyyttä. Hyvä jos voi odottaa edes kykyä nähdä, että kuulutaan yhteen.

Mutta ei seurakuntalaisten kahtia jakautuminen ole aivan uusi ilmiö. Evankeliumissakin kerrottiin synagogaan rukoilemaan tulleista, jotka tunnistetaan kahteen eri ryhmään kuuluviksi, ja jotka asettuivat eri paikkaan pyhässä huoneessa ja joista Jeesus tekee opetuspuheensa esimerkin oikeasta ja väärästä asenteesta Jumalan silmissä. Synagogaan rukoilemaan tulleista toinen asettuu rohkeasti edemmäs ja toinen jää varovasti taemmas. Tuttu ilmiö meidän kirkoissamme! Lieneekö tämä kertomus vaikuttanut sen, että harva tohtii tulla kirkon poikkikäytävän etupuolelle istumaan? ”Ettei vaan pidettäisi hurskastelevana ja tekopyhänä.” Sillä muistuttaahan Jeesus, että joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan. Kannattaa siis asettua oven lähelle, niin on ainakin se optio että sieltä noustaan oikeiden pyhien joukkoon! Sillä kukaanhan ei pidä itseään tekopyhänä, niitä ovat aina jotkut muut.

Kukaan ei tätä evankeliumia kuullessaan kuvittele olevansa tuo eteen tullut fariseus, joka kehuskelee hurskailla ansioillaan. Kaikki sijoittavat itsensä mieluummin ovelle jääneen publikaanin rooliin, myöntelevät nöyrästi heikkouttaan ja syntisyyttään. Mutta vaikka kaikki suostuvat syntisen rooliin, suostuvatko hekään syntejään nimeämään ja synneiksi tunnustamaan? Ihminen on sellainen, että hän mieluummin tunnustaa jonkun toisen, tässä tapauksessa tuon fariseuksen syntejä. Hän kiittää Jumalaa siitä, ettei sentään ole niin kuin tuo tekopyhä hurskastelija: ”Kiitos Jumala, että saan olla tällainen aito ja rehellinen syntinen, oikea Jeesuksen opetuslapsi, enkä niin kuin tuo itsestään kovin varma fariseus! Kiitos, että minä, joka olen muiden väheksymä, olen kuitenkin kehnouteni myöntämällä tosiasiassa noiden teeskentelijöitten yläpuolella! Oma nöyryyteni ja rehellisyyteni nostavat minut sentään heitä paremmaksi.”

Tällä tavoin koko kertomus käännetään päälaelleen. Omalle ylpeydelle puetaan nöyryyden vaate. Ei rohjeta myöntää omaa itsekeskeisyyttä eikä tunnustaa omia syntejä ja taistella omia kiusauksia vastaan. Ei tehdä parannusta omasta väärästä tiestä vaan ollaan iloisia siitä, ettei syyllistytä noille toisille tyypilliseen harhaan. Mutta nöyryydellä ei voi ylpeillä tuhoamatta samalla koko nöyryyden olemusta. Pyyteettömyydestä ei voi rakentaa hurskasta kuorta, jonka alla tavoitellaan vain omaa etua.

Ovelle jäänyt publikaani tunnistaa ja tunnustaa omat syntinsä, sillä ne saavat hänet tuntemaan häpeää. Siksi hän ei tohdi tulla edemmäs. Synti ja häpeä esiintyvät usein sanaparina yhdessä. Tässä ne sopivatkin toisiinsa. Mutta muuten on viisasta tehdä ero niiden välille: ei kaikki sellainen, mikä hävettää, ole syntiä. Häpeä on tunne, jota koetaan suhteessa toisiin ihmisiin – se on riittämättömyyden ja muihin nähden huonommuuden tunnetta, joka voi seurata joistain vääristä teoista, mutta joka voi olla myös seurausta ihmisen kasvatuksesta ja lapsena koetuista nolaamisista, tai petetyksi tulemisesta ja kasvojen menettämisistä. Häpeä saa ihmisen epäilemään, kelpaako hän mihinkään, onko hän kenenkään silmissä arvokas, pitääkö hänestä kukaan, onko kukaan hänestä kiinnostunut ja kuunteleeko häntä kukaan. Häpeä saa ihmisen vaikenemaan, koska muut tuntuvat niin paljon hauskemmilta ja tietävämmiltä. Häpeä saa ihmisen pelkäämään, että hänen heikkoutensa ja osaamattomuutensa paljastuu ja hän joutuu kuin alastomana suojautumaan muiden naurulta.

Mutta häpeä ei ole samaa kuin synti. Synti koskee suhdetta Jumalaan. Synti tuottaa kyllä häpeää sekä ihmisten että Jumalan silmissä. Raamatun alkulehdiltä muistamme, miten syntiinlankeemuskertomuksessa ihmiset huomaavat oman alastomuutensa ja pukeutuvat viikunanlehtiin peittääkseen paikkojaan toisiltaan. Mutta he kuulevat myös Jumalan askelten äänen ja menevät puiden suojiin häntä piiloon (1. Moos. 3:7-8). He tuntevat häpeää niin toistensa kuin Jumalan silmissä, vaikka heidän rikkomuksensa kohdistui vain Jumalan tahtoon. Paljastettuna oleminen nolottaa, mutta Jumalaan nähden se herättää myös pelkoa ja halua paeta. Mutta mihin ihminen pääsisi pakoon kaikkitietävää Jumalaa?

Synagogaan tullut publikaani on syntiensä tähden umpikujassa. Hän on omassatunnossaan epätoivoinen, hän ei voi paeta sen ääntä eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin tulla avoimesti Jumalan kasvojen eteen. Mutta Jumalalle hänellä ei ole tuotavana mitään sellaista, jonka vuoksi Jumalan täytyisi hänet hyväksyä. Hänellä ei ole tarjottavana paastoja, kymmenyksiä eikä uhrilahjoja, jollaisia eturiviin rientänyt fariseus luettelee ansioikseen. Hän ei voi muuta kuin rukoilla, ja sen hän tekee psalmin 51 sanoin: Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Mutta siinä onkin hänen uhrinsa. Samassa psalmissa sanotaan: Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala. (Ps. 51:1,17)

Murtunut mieli on hänen uhrinsa. Kyse ei ole siitä, että hän olisi omalla nöyryydellään onnistunut tulemaan paremmaksi ja pyhemmäksi. Kyse on siitä, että hänellä ei ole mitään, mihin vedota, vaan hän joutuu turvautumaan yksin Jumalan armoon. Niin hän myös Jeesuksen sanojen mukaan menee kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen taas ei; vanhurskaana, eli sellaisena, jolle Jumala on osoittanut armollisuuttaan. Sitä tämä vaikea sana tässä yhteydessä tarkoittaa, Jumalan osoittamaa armollisuutta.

Jeesuksen kuulijoille tämän asetelman on täytynyt olla yllättävä. Mitä fariseus oli tehnyt väärin? Mitä publikaani oli tehnyt sellaista, että juuri hänelle Jumala osoittaisi laupeutensa? Ei kumpikaan mitään, ei edellinen mitään väärin eikä jälkimmäinen mitään ansiollista. Mutta tällainen on Jumalan arvio ja Jumalan tuomio. Hän sanoo ”kyllä” toivottomuutensa tunnustaville syntisille mutta ”ei” omavanhurskaille pyhille. Hänen armonsa on rajaton niille, joiden sydän on särkynyt. Hän on murrettujen Jumala, mutta vahvoina itseään pitävät eivät hänen armoaan edes kaipaa.

Rakkaat seurakuntalaiset. Tässä messussa asetetaan virkaan uusi kirkkoherra. Hänen tehtävänsä tulevat laaja-alaisesti liittymään juuri siihen, että ihmiset tulisivat tuntemaan Jumalan totuuden mutta saisivat myös kokea Jumalan armollisuuden. Koko seurakunnan tarkoituksena on tällä paikkakunnalla edustaa Jumalan totuutta sekä Jumalan rakkautta. Seurakunnan yhteydessä saavat Jumalan kohdata niin fariseukset kuin publikaanit, jos nyt Hollolassa kumpiakaan onkaan.

Timo Huttusella on jo kokemusta kirkkoherran virasta Kärkölässä sekä hallintokappalaisen virasta täällä Hollolassa. Hollola on suuri seurakunta, ja kirkkoherralla on paljon johtamiseen ja hallintoon liittyviä tehtäviä. Hän ei ehdi olla samalla tavalla seurakunnan palvelijana jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia toimittamassa. Hänen tulee viihtyä toimistossa. Mutta samalla hän on kuitenkin edelleen pappi, seurakuntansa paimen eli pastor, kuten asia latinaksi lausutaan. Hänen tehtävänsä on toimia kaitsijana, kutsua, rakentaa, neuvoa ja hoitaa Jumalan sanalla sekä pyhillä sakramenteilla. Mutta hänellä on myös suuri työyhteisö, jossa monet muut saavat enemmän näitä tehtäviä hoidettavakseen, kun taas kirkkoherralla on niissä kokonaisvastuu.

Hyvät hollolalaiset. Tässä messussa minun on jätettävä teille jäähyväiset. Ensi vuoden alusta Hollolan seurakunta kappeleineen siirtyy muiden saman rovastikunnan seurakuntien kanssa Tampereen hiippakunnasta Mikkelin hiippakuntaan. Näin kirkolliskokous päätti tasatakseen hiippakuntien kokoa ja helpottaakseen seurakuntien ja maakuntien viranomaistyötä. Seurakunnan elämän ja toiminnan kannalta muutoksella tuskin on suurta merkitystä; työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kannalta sillä voi olla merkitystä.

Mutta seurakunta elää aina omassa ympäristössään, omassa maakunnassaan eikä hiippakuntakaupunkinsa maakunnassa. Maantieteelle ei kirkolliskokouskaan mahda mitään. Päijät-Hämeessä suuntaudutaan edelleen eteläiseen Suomeen ja muuhun Hämeeseen. Olennaisempaa on, että hiippakunnan tai piispan nimestä huolimatta täällä edelleen seurataan Kristuksen kutsua, eletään hänen opetuslapsinaan ja halutaan edelleen osoittaa Jumalan hyvyyttä tämän seudun ihmisille sanoin ja teoin. Siihen tehtävään seurakunta tarvitsee myös johtajaa, jota Jumalan Henki siunaa lahjoillaan. Sitä käymme nyt yhdessä rukoilemaan virkaan asetettavalle.