Puheenvuoro Tampereen Rauhanyhdistyksellä 7.10.2014

Hyvät kuulijat, rakkaat kristityt.

Tampereen Rauhanyhdistyksen johtokunta on ystävällisesti kutsunut seudun kirkkoherroja ja muuta papistoa yhdessä piispan kanssa tutustumaan yhdistyksen tiloihin ja toimintaan. Olen hyvin kiitollinen tästä kutsusta. Vierailen täällä nyt toista kertaa. On ilo saada tutustua yhdistykseen ja sen johtoon. Samalla tilaisuus mahdollistaa myös laajemman keskustelun ylipäätään vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä, sen luonteesta ja toiminnasta sekä merkityksestä tänä päivänä.

Aiheesta riittäisi keskusteltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin kirkollisesti. Lestadiolaisuutta on tutkittu mm. äänestyskäyttäytymisen ja muun poliittisen sekä taloudellisen vaikuttamisen kannalta. Monien havainto on, että lestadiolaisuudessa kunnioitetut arvot, rehellisyys, ahkeruus, tunnollisuus ja raittiit elämäntavat ovat kasvattaneet liikkeen piiristä luotettavia ”kunnon kansalaisia”, joiden arvot ovat kohdillaan ja joiden kanssa on hyvä rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Vanhoillislestadiolaisuus on viime vuosina ollut usein näkyvissä mediassa erilaisten uutisten muodossa. Myös kirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt runsaasti, niin tutkimuksellista kuin fiktiivistä. Nämä kaikki nostavat uudella tavalla kiinnostusta liikettä kohtaan ja tarvetta saada siitä asianmukaista tietoa. Mutta toisaalta näyttää siltä, että viime vuosien julkisuus on herättänyt myös liikkeessä itsessään tarvetta aiempaa aktiivisempaan ja avoimempaan keskusteluun osana kirkkoa ja muuta yhteiskuntaa. Ehkä välillä varsin kriittinenkin julkisuus rohkaisee tutkimaan myös liikkeen omaa itseymmärrystä evankelis-luterilaisen kirkkomme sisäisenä liikkeenä.

Vanhoillislestadiolaisuudella on tunnetusti ollut muiden kirkkomme ns. vanhojen herätysliikkeitten tapaan syvä vaikutus seurakuntiemme kristillisyyteen. Vaikutus on kuitenkin muihin liikkeisiin nähden omintakeinen. Tämä näkyy monella tapaa. Tukeudun seuraavassa Kirkon tutkimuskeskuksen laatimaan Haastettu kirkko -nelivuotiskertomukseen vv. 2008-2011 sekä tutkimuskeskuksen johtajan Hanna Salomäen tutkimukseen Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusarja 113 ja 115).

Ensinnäkin vanhoillislestadiolaisuus on valtakunnallisesti laajimmin levinnyt herätysliike. Sillä on toimintaa vähintään kerran vuodessa kahdessa kolmesta seurakunnasta. Samalla liike kuitenkin ilmoittaa tutkijalle, että yhteistyötä seurakuntien kanssa on vain vähän. Seurakuntien puolelta katsoen toimintaa näyttää olevan kolmessa seurakunnassa neljästä, ja niissä yhteistyön katsotaan sujuneen pääosin hyvin. Yksi kymmenesosa seurakunnista ilmoittaa yhteistyössä olleen ongelmia.

Toiseksi, liike on tuottanut kirkolle useita työntekijöitä, varsinkin kanttoreita. Kirkkomme kanttoreista joka viides tulee liikkeen piiristä. Vanhoillislestadiolaisuutta voikin kiittää virsilaulun perinteen ylläpitämisestä ja urkuharrastukseen panostamisesta. Samaan aikaan kirkon työntekijöistä vain vähäinen osuus, 3 %, ilmoittaa vanhoillislestadiolaisuuden omaksi viiteryhmäkseen. Luku on vanhoista herätysliikkeistä alhaisin yhdessä rukoilevaisuuden kanssa. Tätä voi pitää yllättävänä tietona liikkeen levinneisyyden ja sen piirissä mukana olevien määrää vasten katsottuna.

Liikkeen parista on tullut useita pappeja, minkä voisi olettaa vahvistavan liikkeen ja seurakuntien yhteyttä. Toisaalta moni pappi kuitenkin kokee etääntyneensä nuoruutensa liikkeestä, ja moni pappiskodin lapsi kertoo isänsä jättäytyneen aikoinaan liikkeestä pois. Lestadiolainen hengellinen perinne on kuitenkin jatkunut esimerkiksi virsien ja saarnojen sydänäänissä, vaikka yhdistyksen seuratoimintaan olisi suhde katkennut. Saattaa myös olla, että papin ei ole helppo silloittaa seurakuntatyötä ja Rauhanyhdistyksen seuratoimintaa ja nähdä niitä toisiaan tukevana yhden ja saman hengellisen yhteisön toimintana.

Kolmanneksi lestadiolaisuus eroaa muista herätysliikkeistä siinä, että sillä on vähiten tekemistä muiden herätysliikkeiden kanssa. Sen parista ei osallistuta muiden tilaisuuksiin, kuten kesäjuhliin. Tämä on ehkä ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, miten laajalti liikkeellä on omaa toimintaa eri puolilla maata. Mutta samaan aikaan vanhoillislestadiolaiset osallistuvat herätysliikkeistä vähiten myös paikallisen seurakunnan toimintaan.

Tutkijan havainnon mukaan vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy yhtenäisenä ja yksimielisenä liikkeenä, jonka jäsenet harjoittavat esimerkiksi itsenäistä raamatunlukua yhtä vähän kuin suomalaiset keskimäärin, toisin kuin muihin herätysliikkeisiin lukeutuvat. Vanhoillislestadiolaisuudessa on sellaisen sijasta korostettu seuroissa tapahtuvaa Raamatun selitystä. Tärkeää on elävän sanan kuuleminen, sillä ”usko tulee kuulemisesta”. Toisaalta viime aikoina on myös omaa Raamatun tutkimista painotettu liikkeen lehdessä. Mutta liikkeeseen lukeutuvien melko yhtenevät näkemykset opillisissa asioissa sekä perhe- ja moraalikysymyksissä selittynevät juuri uskonharjoituksen kollektiivisuudella yksilöllisen sijasta.

Osaltaan tämän havainnon vahvistaa myös tutkija ja kirkolliskokousedustaja Johanna Lumijärvi artikkelissaan Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vuosikirjassa Jumalan valtakunta muuttavassa ajassa (2012): ”Vanhoillislestadiolaisten aktiivinen osallistuminen oman liikkeen toimintaan on merkittävä syy siihen, miksi osallistuminen kirkon toimintaan jää vähäisemmäksi” (s. 210-211).

Vanhoillislestadiolaiset ovat kuitenkin aktiivisia kirkon hallinnossa sen kaikilla tasoilla, seurakunnista hiippakuntavaltuustoihin, tuomiokapituleihin ja kirkolliskokoukseen sekä kirkkohallitukseen asti. Pian koittavissa seurakuntavaaleissa on monin paikoin lestadiolaisilla oma ehdokaslista, myös eräissä Tampereen hiippakunnan seurakunnissa. Kirkon päättävissä elimissä muodostetaan yhteinen kanta moniin käytännön kysymyksiin, mutta siellä hyväksytään myös kirkon tunnustukselliseen ja hengelliseen identiteettiin perustuvat kirkon kirjat. Sellaisia ovat jumalanpalveluksessa käytettävä raamatunkäännös ja jumalanpalvelusten sekä kirkollisten toimitusten kirjat.

Tältä pohjalta sopii olettaa, että päätöksiin vaikuttamishalu kertoo myös niihin sitoutumisen halusta. Pohjimmiltaan silloin on kyse kirkon yhteisestä uskosta nousevaan sakramentaaliseen elämään sitoutumisesta, pappien osalta kirkkokäsikirjan mukaisesti palvelusten toimittamisesta ja seurakuntalaisten osalta kaikkien pappien toimittamiin jumalanpalveluksiin osallistumisesta.

Tähän samaan näen myös Lumijärven viittaavan, kun hän kirjoittaa: ”Meidän on tehtävä parhaamme kirkon puolesta ja sen hyväksi. Uskomme, että sakramentti on pätevä sen jakajan uskosta huolimatta. Siksi ei ole syytä karttaa liikkeen ulkopuolisten pappien pyytämistä kastetilaisuuksiin tai muihin kirkollisiin toimituksiin.” (212)

Osallistuminen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja kirkon hallintoon liittyy tiiviisti käsitykseen kirkosta. Kysymykset eivät ole vain hallinnollisia vaan teologien kielellä lausuttuna ekklesiologisia eli kirkko-opillisia. Kaikkien herätysliikkeitten historiassa tai nykypäivässä voidaan nähdä piirteitä omintakeisesta ekklesiologiasta. Sellainen vaikuttaa olevan sisäänrakennettuna pietismin pohjalta syntyneisiin liikkeisiin. Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla se kuitenkin näyttäytyy tavalla, johon nähdäkseni eräät viime vuosina uutisoidut kielteiset piirteet kietoutuvat.

Vanhoillislestadiolaisuudella vaikuttaa olevan eksklusiivinen seurakuntaoppi. Ei ole kuitenkaan helppo saada siitä selkoa liikkeen ulkopuolella. Kun asia tulee puheeksi, ei aina voi olla varma, mitä tarkoitetaan ja millä perusteella. Saattaa olla, että osa viesteistä on tarkoitettu liikkeen sisäpuolisille ja osa ulkopuolisille, tai että sisällä oleville puhutaan eri tavoin kuin ulkopuolisille. Erityisen hankalaan asemaan tämä laittaa liikkeeseen kuuluvat papit, joiden tehtävänä on opettaa seurakuntaa. Ellei opetus voi olla kauttaaltaan sellaista, mihin pappislupaus ja kirkon tunnustus velvoittavat, on kiusaus kaksoisviestintään suuri.

Kysymykseen seurakuntaopista saa helposti kuulla vältteleviä vastauksia, kuten ”Jumalan valtakunnan rajat eivät kulje rauhanyhdistysten rajojen kohdalla.” Eivät tokikaan, kun ne kulkevat sydänten välillä. Mutta kysymys kuuluukin, voivatko ne kulkea myös rauhanyhdistysten ulkopuolella. Onko pelastusta lestadiolaisen synninpäästön ulkopuolella?

Viime huhtikuussa Tampereen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Eero Pellikka lausui Aamulehden haastattelussa, että ”vain tällä uskolla pääsee taivaaseen”. Minä voisin täynnä uskon varmuutta lausua samoin, sillä Uuden testamentin mukaan ”mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Apt. 4:12). Vain Herra Jeesus pelastaa, sillä vain hänessä meillä on syntien sovitus. Hän on ristinkuolemallaan omalla verellään ostanut meidät vapaiksi pahan vallasta.

Mutta kun sanon tämän, olemmeko Pellikan kanssa samaa mieltä? Onko meillä yhteinen usko evankeliumin totuuteen? Epäilemättä niiltä osin, että minä uskon saman evankeliumin kaikuvan myös tässä rukoushuoneessa. Mutta voiko vanhoillislestadiolaisuuden mukaan sama evankeliumi kaikua myös kirkossa, sielläkin, missä sitä ei ole julistamassa lestadiolaisen synninpäästön saanut pappi?

Vaikuttaa siltä, että eksklusiivinen seurakuntaoppi on vanhoillislestadiolaisille sekä voimanlähde että ongelma. Se on voimanlähde sikäli, että sen avulla liike pysyy koossa: kun Jumalan valtakunnan opetetaan löytyvän vain tästä liikkeestä, kukapa haluaisi jäädä sellaisesta osattomaksi? Siihen kasvetaan sisään ja siinä pysytään, koska siellä on, paitsi ”Henki ja elämä”, myös koko sosiaalisten suhteiden verkosto. Siellä ovat vanhemmat, sisarukset, serkut ja ystävät; monessa tapauksessa myös työtoverit ja muu vapaa-ajan yhteisö.

Mutta samaan aikaan selkeästi piirretty pelastuvien joukon turvallinen raja voi muuttua muuriksi, jonka sisäpuolella ihminen voidaan alistaa erilaisille väkivalloille, niin henkiselle, hengelliselle kuin jopa fyysiselle. En käy näitä tapauksia erittelemään, niistä on kirjoitettu kylliksi viime vuosina. Riittää, kun totean, että myös kirkon papeilta ja piispoilta haetaan joskus apua asioissa, joissa joku on joutunut sellaisen vallankäytön kohteeksi, jonka on mahdollistanut nimenomaan eksklusiivinen seurakuntaoppi.

Seurakuntaoppi on puolestaan kytköksissä eräisiin muihin opinkohtiin, joista pari vuotta sitten puhuin verrattain pitkään Lopella suviseuroissa. Ymmärrän, että puhe herätti hämmennystä odottamattoman sisältönsä vuoksi. Toivottua opillista keskustelua se ei kuitenkaan avannut. Näen silti, että sillä ja eräillä muilla tapahtumasarjoilla on ollut vaikutusta siihen, miten tärkeänä vanhoillislestadiolaisuudessa nyt pidetään hyvää vuoropuhelua kirkon johdon kanssa. Odotettavissa on, että myös opillisista kysymyksistä halutaan käydä keskustelua piispojen ja Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen kesken.

Samalla rohkenen myös nähdä, että vanhoillislestadiolaisuuden sisäpuolella on monia, jotka toivovat seurakuntaopin avointa käsittelyä ja läheisempää hengellistä suhdetta kirkon kanssa. Heille seurakuntaopin avaaminen on yhtä aikaa sekä toivottua että vaikeaa, ja näin sen uskon olevan myös liikkeen johdolle, johtuen juuri opin kahtalaisesta luonteesta yhteenkuuluvuuden ja ulos sulkevuuden välineenä. On toivottavaa, että yhteinen keskustelu tulee auttamaan tämän kysymyksen käsittelyssä ja vahvistamaan sitä hyvää, jota lestadiolaisuusliikkeen hengellisestä perinnöstä on koko kirkon saatavissa.

Liike on uudessa tilanteessa, joka tulee haastamaan sen itseymmärrystä. Siihen näen olevan pääasiassa kaksi syytä: ensinnäkin liike kaupungistuu ja ”eteläsuomalaistuu”; lestadiolaiskotien nuoret tulevat opiskelujensa ja työpaikkojensa myötä tekemisiin toisenlaisten yhteiskunnallisten mallien kanssa kuin mitä heidän oman yhteisönsä ihmissuhteet edustavat. Sen seurauksena moni ei välttämättä halua noudattaa samoja käytäntöjä, saada esimerkiksi isoa perhettä. Siitä huolimatta hengellisen yhteisön perintö halutaan säilyttää, vaikka sen auktoriteettiin ei nojauduttaisikaan.

Toinen tekijä on nykyinen kommunikaatioteknologia: kirkollisilla nettipalstoilla ovat lestadiolaiset kenties kaikkein aktiivisimpia lukijoita ja kirjoittajia. Netissä jokaisella on puheenvuoro, vaikkei jokaisen ääntä kuunneltaisikaan. Jokainen saa kuitenkin ilmaista itseään vapaasti. Tällä epäilemättä tulee olemaan suurempi vaikutus kuin edeltä arvataankaan.

Näiltä osin on mielenkiintoista verrata nykytilannetta lestadiolaisliikkeen aiempaan historiaan. Tutkijoiden mukaan edellisen vuosisadan vaihteen ympärillä tapahtuneiden hajaannusten taustatekijöitä olivat ”liikkeen laajeneminen erilaisille alueille, sukupolvien murros, teologiset erimielisyydet sekä kiinteän seurakuntayhteyden ihanne” (Salomäki, s. 52). Kaikki nämä näyttävät tutuilta myös meidän aikanamme. Millainen tulee olemaan niiden vaikutus nyt?

Keskustelua edellyttävistä kysymyksistä huolimatta toivotan 125-vuotisjuhliaan viettävälle Tampereen Rauhanyhdistykselle onnea ja menestystä sekä runsasta Jumalan siunausta.