Piispan saarna Kangasalan seurakunnan piispantarkastuksessa 26.1.2014

Evankeliumi Joh. 4: 39–42

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

 

Pystytkö sinä nimeämään uskon alkuhetken? Ehkä joku voi osoittaa elämästään jonkin päivän, jolloin hän muistaa menneensä ensi kertaa kirkkoon tai johonkin hengelliseen tilaisuuteen, mutta oliko se uskon alkuhetki? Eikö usko ollut jo saanut hänet astumaan sisään? Joku toinen saattaa muistaa, milloin hän on ensi kertaa rukoillut. Mutta oliko sekään uskon alkuhetki? Eikö hän jo sitä ennen tuntenut vähintään halua ja kaipausta Jumalan puoleen osaamatta muotoilla mitään sanoja tai edes ajatuksia rukoukseksi?

Uskon alkuhetkeä lienee mahdoton osoittaa. Usko ei ole jokin jyrkkärajainen asia, jota ei ensin ollut lainkaan mutta joka sitten yhtäkkiä alkaakin tapahtua ja vaikuttaa. Usko on ihmisessä olemassa alusta asti pienenä ituna ja se kasvaa esiin jostain niin, ettei hän sitä itsekään tiedosta.

Psykologian ja neurologian tutkijat ovat koko lailla vakuuttuneita siitä, että ihmislapsessa asuu luonnostaan valmius uskoon. Lapsi ei siis synny ilman uskoa, ikään kuin puhtaana tauluna, johon kasvatuksen myötä usko kirjoitetaan ulkopuolisen vaikutuksen tuloksena. Pikemminkin kaikissa pienissä lapsissa on jo syntymälahjana valmius uskoa, vaikka lapsi ei sitä voi itse tietää. Silloin tällöin kuulee julkisessa keskustelussa väitettävän päinvastaista, että lapsi olisi luonnostaan ateisti, mutta hänet sitten ikään kuin aivopestään uskovaiseksi. Tämä näkemys nousee pikemminkin ennalta asetetusta ateistisesta lähtökohdasta kuin ihmisen kehityksen tieteellisestä tutkimuksesta.

Usko ei toki ole pienessä ihmisessä mikään valmis tunnustus, eikä se myöskään aivan pienessä ole minkään nimenomaisen uskonnon uskoa. Se ei kohdistu ilman muuta johonkin nimettyyn jumalaan eikä se sisällä mitään valmista käsitystä jostain uskonnosta. Se on vain valmius, johon kasvuympäristö vaikuttaa. Usko hahmottuu sitten saatujen vaikutteiden mukaisesti. Uskon jäsentyminen jonkin uskonnon mukaiseksi edellyttää inhimillistä vuorovaikutusta tuon uskonnon edustajien kanssa, olivat he sitten vanhempia, kummeja, opettajia tai joitain muita vaikuttajia.

Usko on ihmisessä alusta asti läsnä hieman samalla tavoin kuin valmius oppia kieli tai oppia kommunikoimaan jollain tavoin. Sekin voi saada hahmonsa vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihminen ei opi kieltä ilman toisia ihmisiä; samoin on myös uskon laita.

Mihin usko perustuu? Voiko uskonasioita todistaa? Mistä uskon voi saada? Pitääkö se itse päätellä jostain? Tarttuuko se ihmisestä toiseen? Tällaisista kysymyksistä puhuvat tämän päivän Raamatun lukukappaleet.

Evankeliumin kappaleena on jatkokertomus. Ne, jotka olivat kirkossa viime sunnuntaina, kuulivat kertomuksen alun. Siinä Jeesus saapui samarialaiseen Sykarin kaupunkiin ja keskusteli kaivolla vettä hakemaan tulleen naisen kanssa. Jeesus pyysi häneltä vettä, mutta kertoi myös itse voivansa antaa hänelle sellaista vettä, jota juotua ei enää tulisi jano. Jeesus myös viittasi naisen moniin aiempiin miehiin ja sai tämän toteamaan, että Jeesuksen täytyy olla profeetta, koska hän tuon kaiken tietää.

Nyt ollaan kertomuksen jatko-osassa. Sykarin kaupunkilaiset tulevat kuulemaan keskustelun lopputulosta. Jeesuksen kanssa puhunut nainen kertoo heille, mitä Jeesus oli hänestä osannut sanoa. Kaupunkilaiset kiinnostuvat ja pyytävät Jeesusta jäämään heidän luokseen.

Tapahtuu jotain odottamatonta: Jeesus jääkin vielä kahdeksi päiväksi kaupunkiin. Se on odottamatonta siksi, koska viikko sitten luetussa evankeliumissa syntyi käsitys, että Jeesuksen ja hänen opetuslastensa tarkoitus oli vain oikaista Samarian läpi matkallaan Jerusalemiin. Tavallisesti juutalaiset kiersivät Samarian, koska he eivät halunneet olla samarialaisten kanssa tekemisissä. Nyt Jeesuksen seurue jäikin alueelle yhtä pitkäksi aikaa kuin heiltä olisi mennyt kiertotien kulkemiseen.

Jeesuksen kahden päivän pysyttely Sykarin kaupungissa kuulostaa tutulta. Samassa Johanneksen evankeliumissa on toisaallakin samanlainen maininta Jeesuksen odottamattomasta viivyttelystä ja liikkeelle lähdöstä vasta kolmantena päivänä. Siitä kerrotaan luvussa 11: Jeesukselle tullaan ilmoittamaan, että hänen ystävänsä Lasarus on vakavasti sairaana ja hänen toivotaan menevän ja parantavan tämän. Mutta Jeesus viivyttelee ikään kuin tahallaan voidakseen osoittaa, että Lasarus on jo kuollut ja että hän menee herättämään tämän kuolleista – kuinka ollakaan, samalla lailla kolmantena päivänä kuin hänen itsensä sittemmin kerrottiin heränneen kuolleista.

Jeesuksen pysähtyminen Sykarin kaupunkiin lienee ollut hänen opetuslastensa mielestä käsittämätöntä. Ei heillä pitäisi olla mitään tekemistä samarialaisten kanssa; nämähän olivat uskonnollisesti epäilyttäviä ja kukaties harhaoppisia. Rukoilivatkin väärässä paikassa, omalla vuorellaan Jerusalemin temppelin sijasta. Lisäksi he olivat kansallisesti epäpuhtaita juutalaisesta näkökulmasta, sillä he olivat jo satoja vuosia sitten sekoittuneet naapurikansojen kanssa. Ei heidän kanssaan tulisi aikaa viettää, ja nyt Jeesus kuin uhalla jää heidän seuraansa.

Ehkäpä tuo kolmanteen päivään asti pysyttely onkin kertomuksessa kuvaus siitä, mitä Jeesuksen tuoma uusi aika merkitsee. Ylimääräisten päivien ajanmäärittelyssä ei liene kyse vain siitä, että vanhan viisauden mukaan vieraan on syytä poistua kolmantena päivänä. Tällainen sääntö tunnetaan paitsi sananlaskuna, myös apostolisena ohjeena varhaisesta kirkosta. Yli kolme päivää seurakunnassa pysyttelevää vierailevaa saarnaajaa sai jo pitää vääränä profeettana (Didakhe 11:5; 12:2). Ehkä minunkin on juuri siksi viisasta kiirehtiä piispantarkastukset läpi kolmessa päivässä!

Kolmannella päivällä on symbolinen merkitys. Johanneksen evankeliumi vilisee tällaisia symboleja. Kolme päivää osoittaa rivien välissä tulossa olevaan Jeesuksen ylösnousemukseen. Uusi aika koittaa jo nyt, kun Jumalan lähettämä pelastaja saapuu kaupunkiin. Vanhat erottavat väliseinät kaatuvat.

Enää ei ihmisiä voi luokitella puhtaisiin ja saastaisiin. Enää ei kansojen välille voida piirtää erottavia rajoja. Enää ei ole oikeutta pitää toista vähempiarvoisena, saati Jumalalle kelpaamattomana. Yhtä aluetta ja sen asukkaita ei voi pitää toista heikompina. Kaikki ovat Jumalan rakkauden kohteena ja voivat tulla osallisiksi samasta pelastuksesta. Sitä varten Hän on lähettänyt Poikansa. Jeesus ei ole tullut vain juutalaisia vaan kaikkia maailman kansoja varten. Sen ymmärtävät nyt samarialaiset paremmin kuin ne, jotka pitivät itseään puhtaampina, aidompina Jumalan lapsina.

Jeesuksen ylösnousemus kuolleista kolmantena päivänä aukaisee elämän kaikille maailman ihmisille, kuuluivat he mihin kansaan tahansa. Jokainen, joka kuulee Jeesuksen äänen, saa tulla Jumalan lapseksi. Jeesus astuu itse pois omalta ”mukavuusalueeltaan” sinne, missä asiat eivät ehkä miellyttäisi kaikkein jumalisimpia ihmisiä, sinne, missä hurskaat kokisivat olonsa kiusallisiksi mutta missä ihmisillä kuitenkin on aitoja hengellisiä tarpeita. Heillä ovat omat kysymyksensä ja kaipuunsa, heissä on jo usko, vaikka sitä ei ehkä päältä huomaa.

Uskon voimaa ylistettiin myös kuullussa Uuden testamentin lukukappaleessa. Heprealaiskirjeestä luetussa katkelmassa lueteltiin useita muinaisajan uskon sankareita. Uskon kautta he olivat saaneet kokea ihmeensä, ja niin heistä oli tullut uskon esikuvia. Mutta miten heidän uskostaan oli tullut niin vaikuttavaa?

Uskossa itsessään on oma todistusvoimansa – se on, kuten Heprealaiskirjeestä luettiin, jo itse sen todellisuutta, jota toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä (Hepr. 11:1). Tämä on ollut vaikea raamatunkohta kääntää niin suomeksi kuin muille kielille. Moni muistaa, että edellisessä Kirkkoraamatussa se kuului: Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, ei näy. Asiallinen sanamuoto tämäkin, mutta vanha käännös etsi uskon merkitystä toisesta suunnasta kuin nykyinen. Se asetti painotuksen uskovaan itseensä, hänen luottamukseensa ja ojentautumiseensa, vaikka siitä ei ollut kysymys. Uskon voima ja vaikutus eivät ole ihmisen omaa tekoa, saati hänen omaisuuttansa. Usko on sen todellisuutta, jota toivotaan; pikemmin kuin luja luottamus siihen, mitä toivotaan.

Usko ei ole ihmisen omassa vallassa. Se on Jumalan lahja, joka seuraa Jumalan lupauksista. Usko syntyy huomaamatta, kun ihminen kuulee Jumalan hyvyydestä. Luottamus Jumalaan eroaa muista ihmisen uskoista ja luottamuksista. Siinä, missä jälkimmäiset perustuvat ihmisen päättelyyn ja vakuuttuneisuuteen joillain riittävillä perusteluilla, uskoon riittää vain vähän, ja senkään ei tarvitse olla inhimillisesti vakuuttavaa ja aukotonta. Siihen saa jäädä salaisuuksia ja ymmärrykselle aukeamattomia.

Filosofi Blaise Pascal sanoi: ”sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne”. Ehkä juuri tämä lause on antanut lauluntekijä Juha Tapiolle ajatuksen ”mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää”. Uskoa voi perustella ja puolustaa, mutta silti sen vakuuttavuus jää salaisuudeksi. Omassa voimassaan se silti synnyttää riittävästi luottamusta. Siitä tulee itse oma todistuksensa, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin. Se on sen todellisuutta, jota toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.

Jumalan lupauksia kuullaan hänen sanastaan. Niitä voivat välittää toisilleen ihmiset. Niin tapahtui myös Sykarin kaupungissa: ensin kaivolla tavattu nainen kertoi kaupunkilaisille Jeesuksen puheista, ja he alkoivat kiinnostua Jeesuksesta. Heillä oli siis jo riittävästi uskoa etsiytyäkseen hänen seuraansa. Jeesusta kuunneltuaan he jo uskoivat häneen. Niinpä he sanoivat hänestä enemmän kuin kukaan muu oli tähän mennessä hänestä sanonut. Edellä oli Sykarin nainen ensin todennut, että Jeesus on profeetta, sitten Jeesus oli täydentänyt hänen puheitaan antaen hänen ymmärtää, että Jeesus onkin odotettu Messias eli Kristus. Nyt samarialaiset antavat hänelle vielä ylevämmän nimen: tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja (Joh. 4:42). Tällaista sanaa käytetään Raamatussa vain itse Jumalasta. Jeesus on maailman Pelastaja eli itse Jumala.

Yhtäkkiä tuon väheksytyn samarialaisen kaupungin asukkaat näkivät, ymmärsivät ja uskoivat enemmän kuin Jeesukset omat kansalaiset. He olivatkin jo valmiita tunnustamaan enemmän kuin ne, joiden katsottiin kuuluvan itsestään selvästi Jumalan kansaan. Nuo halveksitut tunsivat jo itse paremmin Jumalan kuin ne, joiden erityisalaa ja etumatkaa se olisi ollut. Se oli nyt kurottu umpeen, tai pikemminkin, etumatka oli menettänyt merkityksensä. Jumala tunnetaan nyt Jeesuksessa, joka tulee lähelle ja jonka ääntä kuunnellaan ja joka omalla vakuuttavuudellaan saa uskon syntymään ja kasvamaan.

Viime päivinä olemme Kangasalan seurakunnassa sen työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa piispantarkastuksen yhteydessä pohtineet, miten sen tulisi toimintaansa kehittää. Edessä on erilaisia haasteita, joita tuovat ainakin uudistuvat kuntarakenne sekä seurakuntarakenne, kiristyvä talous, asenneilmaston muutos kirkosta eroaminen. Tulevaisuuteen kuitenkin katsellaan luottavaisesti, sillä seurakunnalla näyttävät perusasiat olevan hyvin kunnossa. Sillä on vakaa talous, hyväkuntoiset ja riittävät tilat sekä sitoutuneet ja innostuneet työntekijät ja vastuunkantajat. Mutta selvää myös on, että tulevaisuudessa mikään näistä ei voi olla avainasemassa. Avainasemassa on kangasalalaisten oma usko ja luottamus, joka saa heidät käymään rohkeasti tulevaisuuteen.

Seurakunnalla on tehtävänä kuuluttaa sanoin ja teoin Jumalan rakkautta Kristuksessa. Tästä tehtävästä ovat osallisia kaikki seurakuntalaiset. Se ei ole ainoastaan työntekijöiden tai luottamushenkilöiden tehtävä, vaan kaikkien Pyhässä kasteessa Kristuksen yhteyteen otettujen tehtävä, kukin omalla tavallaan ja omalla paikallaan. Silloin voi tällä paikkakunnalla toteutua jotain samaa kuin muinaisessa Sykarin kaupungissa: ensin uskotaan ihmisten kertomuksen perusteella, mutta sitten usko Kristukseen puhuu omalla voimallaan – sillä usko itsessään merkitsee jo Jeesuksen kohtaamista ja hänen kuuntelemistaan.

Tämän uskon merkiksi nouskaamme ja yhtykäämme uskontunnustukseen.