Toivon yhteisöjä rakentamassa

Toivon yhteisö on kaunis ilmaisu kuvaamaan kristillistä seurakuntaa. Miten seurakunta voisi olla toivon yhteisö? Voisiko jokainen seurakunta tai sen toimintamuoto olla myös toivon yksikkö? Kaikki eivät ehkä kaipaa jäseniksi kovin tiiviisti napitettuihin yhteisöihin, mutta voisivat olla osa toivon yksikköä.

Seurakuntahan ei ensi sijassa ole hallintoyksikkö, vaikka se kirkkomme järjestyksessä sellaisenkin roolin saa. Eikä se ole viime kädessä myöskään palveluyksikkö, vaikka se tavallisimmin ihmisen matkan viimeiset palvelut toimittaakin. Mitään pahaa ei toki ole siinä, että kirkko on demokraattisesti hallittu eikä siinä, että se hautaustoimea ylläpitämällä hoitaa yhteiskunnalle välttämätöntä tehtävää. Jos eivät kaikki ole innokkaita liittymään yhteisöön eivätkä järin kiinnostuneita osallistumaan seurakuntavaaleihinkaan, viimeisiin palveluksiin he kuitenkin turvautuvat suurella luottamuksella, tapahtuuhan siinä johonkin yksikköön kuuluminen. Ellei ihmisiä tavata uurnilla, heidät kohdataan sentään uurnissa? Leikkipuheet sikseen, mutta kyllä hautajaiset ovat niin kirkolle kuin seurakunnille myös toivon herättämisen ja vahvistamisen paikka. Siinä on kyseessä kirkon kaikkein laajimmin tavoittava työmuoto, enkä tarkoita vain hautaan siunattavia vaan myös heidän saattajiaan.

Hautaan siunaaminen toivon tuojana sopii kirkon järjestyksen mukaisesti organisoiduille kansankirkon seurakunnille, joilla on hautausmaa. Hieman toinen rooli voi olla esimerkiksi tämän Vanhan kirkon toiminnalla. Olen ollut kovin iloinen siitä monimuotoisesta seurakuntaelämästä, jota täällä on taitavasti toteutettu. Sitä on myös tehty useiden hyvin erilaisten yhteistyökumppanien kanssa. Erityisenä pyrkimyksenä ei ole ollut rakentaa yhteisöä, luoda omaa seurakuntaa, mutta silti ihmisten yhteyden kaipuu tuo heitä tänne yhä uudestaan. Täällä löytyy ystäviä, kohtalotovereita, samoista asioista kiinnostuneita, mahdollisuuksia tuoda omat lahjansa palvelemaan muita. Täällä myös viikoittain kokoonnutaan pyhän ehtoollisen äärelle. Eivätkö kaikki sellaiset ole yhteisön merkkejä?

Jospa täällä onkin ollut syntymässä yksikkö, siis sellaisen avoimen yhteen tulemisen muoto, jossa voi kokea yhteyttä mutta jossa ei ole odotusta yhdenmukaisuudesta? Vanhan vitsin mukaanhan jokainen hengellinen yhteisö mainostaa, että ”meille voi tulla sellaisena kuin on”, mutta jättää sanomatta jatkon ”ja vuodessa me teemme sinusta sellaisen kuin me olemme”. Yhteisöä kaipaava ihminen kovin helposti maksaa pääsymaksua yrittämällä näyttäytyä sellaisena kuin millaisia yhteisössä ollaan. Ellei se häneltä onnistu, hän kokee riittämättömyyttä tai jättäytyy kokonaan pois. Tällaisen sijasta hän kaipaa rakkautta, vastaanottavuutta, kiinnostusta, välittämistä, ihmisen ääntä ja ihmisen katsetta, ihmisen kosketusta myös. Mutta hän ei ehkä kaipaa yhteisöä, jossa jotain hänen itsemääräämisoikeudestaan halutaan häneltä pois, tai jossa hän joutuu kokemaan, että hänestä yritetään tehdä jotain, mitä hän ei ole. Voisiko sellainen ollakaan toivon yhteisö?

Kirkkomme järjestystä kutsutaan parokiaaliseksi. Se tulee kreikan sanasta, joka tarkoittaa asumuksia. Sama sana esiintyy latinan kautta seurakuntaa merkitsevänä monissa eurooppalaisissa kielissä, esimerkiksi englannin sanassa parish. Meillä kuulutaan kirkkoon asumusten mukaan, kullakin seurakunnalla on oma alue. Mutta suuren kaupungin keskustassa voi hyvin kokoontua seurakunta, joka ei perustu asuinalueeseen vaan eri syistä paikalla pistäytymiseen. Täällä on työpaikoilla kulkevia, kaupoissa asioivia, vapaa-aikaa viettäviä. Ihmisiä, jotka ovat löytäneet toivon yksikön liittymättä tiukasti yhteisöön. Oikeastaan parokia Raamatussa tarkoittaakin vierasta, muukalaista, joka vain asuu alueella kuulumatta varsinaisesti sinne. Sellaisia ovat kristityt ylipäätään, heidän todellinen kotimaansa on Jumalan luona. Mutta toivoa siihen yhteisöön kuulumisesta vahvistetaan täällä kylissä kaupungeissa erilaisissa yksiköissä.