Alustus Yhteisen johtamisen päivillä Tampereella 16.9.2023

Kristillinen kirkko on olemukseltaan tulevaisuuteen suuntautunut. Usein siitä ajatellaan päinvastaista: että se suuntautuu menneeseen ja pysyttelee perinteissä ja niiden ylläpitämisessä. Onhan sekin totta siinä mielessä, että kirkolla on tehtävänä edustaa jatkuvuutta ja välittää kuhunkin aikaan se usko, jonka kukin sukupolvi on edeltäjiltään perinyt.

Tämän vuosituhannen alkupuolella on kuitenkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa alettu kiinnittää huomiota tulevaisuustyöskentelyyn. Kirkolliskokouksessa nimitettiin vuonna 2012 ensimmäistä kertaa tulevaisuusvaliokunta – virikettä otettiin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnasta – joka on saanut käsitellä kirkkohallituksessa vuodesta 2010 alkaen neljän vuoden välein laaditun tulevaisuusselonteon. Kirkon nelivuotistoimintakertomukset olivat jo tuttuja, nyt käännettiin katsetta tulevaisuuteen.

Ensimmäinen oli otsikoitu yleistasoisesti Kirkko 2020: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko, mutta seuraava sai vuonna 2014 rajatumman aiheen Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa, ja vuonna 2018 kolmas keskittyi kirkon kasvatustehtävään otsikolla Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia. Neljättä tulevaisuusselontekoa varten omaksuttiin toisenlainen lähestymistapa. Sitä ei laadittukaan asiantuntijoiden tulevaisuuteen tähyilyjen perusteella vaan kuuntelemalla hiljaisia signaaleja kansalaisten keskuudesta. Se ilmestyi vuosi sitten nimellä Siunauksen signaalit. Siitä tuli erilainen myös sikäli, että sitä on tarkoitus käyttää työvälineenä tunnistaa erilaisia odottamattomiakin näkemyksiä, ja sen avulla rohkaistaan seurakuntia järjestämään omia ”signaalihuoneita”, joihin kutsutaan ihmisiä mukaan tulevaisuuspohdintaan. Tampereen hiippakunnissakin on niitä järjestetty.

Signaalit ovat ajan merkkejä, joita kuuntelemalla, pohtimalla ja jakamalla pyritään rakentamaan parempaa tulevaisuutta kirkolle. Siunauksen signaalit -selonteko ei siis ole kuvaus tulevaisuudesta ja vielä vähemmän kirkon tulevaisuusstrategia. Viime marraskuun kirkolliskokouksessa käytettiin useita puheenvuoroja, joissa tämä ero ei ehkä ollut aivan selvä, vaan Siunauksen signaaleja arvosteltiin teologisesta sekavuudesta ja kirkon itseymmärryksen sekä sen olemassaolon ja tehtävän kannalta päämäärättömyydestä. Se ei pyrkinyt asettamaan tavoitteita eikä tarkentamaan kirkon missiota vaan kuvaamaan, mitä kirkkoon vaikuttavia kehityskulkuja olisi syytä ottaa huomioon.

Siunauksen signaaleista on netissä havainnollistus (kuva). Aikamoinen erilaisten asioiden verkosto! Aineistosta saattoi seuloa kuusi pääteemaa, jotka kiteyttävät huolia ja haaveita.

1) Arjen kristillisyys korostuu: kirkosta toivotaan vastavoimaa yhteiskunnassa vallitsevalle materialismille ja suorituskeskeisyydelle. Kirkon koetaan edustavan pysyvyyttä ja vakautta monien epävarmuuksien keskellä.

2) Luonto vahvistuu hengellisyyden lähteenä: ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin ajatellaan kietoutuvan toisiinsa. Ihmisellä ei ole enää lupa toimia ahneesti luonnon ja kaiken muun elollisen hyväksikäyttäjänä.

3) Kokeileva hengellisyys haastaa perinteemme: yhtenäiskulttuurin katoaminen koskee myös hengellisyyttä. Kirkolta toivotaan, että sillä olisi kykyä reagoida tähän moninaisuuteen, ja halua tarjota ihmisille tapoja toteuttaa hengellisyyttä monimuotoisesti.

4) Nykyinen elämänmuotomme on kestämätön: kirkon tulee luoda toivoa maailmassa, jonka tulevaisuuteen liittyy valtavasti epävarmuutta ja uhkia. Kirkon tulisi olla esikuva ja suunnannäyttäjä kestävälle, sovintoon perustuvalle elämäntavalle, joka ottaa huomioon myös ympäröivän luonnon kestokyvyn.

5) Perheiden monimuotoistumista ei voi ohittaa: kenenkään ei pitäisi kokea ahdistusta, masennusta tai häpeää omasta itsestään, vaan kunkin tulisi kelvata omana itsenään ja kokea olevansa rakastettu perheessään, yhteisössään ja yhteiskunnassa.

6) Kuunteleva ja kohtaava kirkko ilahduttaa: voisiko keskusteleva ja kuunteleva kulttuuri tulla kirkon työn lähtökohdaksi? Perimmäisenä kysymyksenä on: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Silloin tällöin kuulee sanottavan, että Jeesuskin kyseli ihmisiltä, mitä nämä toivovat hänen heille tekevän. Totta, evankeliumeista löytyy yksi tällainen kertomus, jossa sokea vastaa haluavansa näkönsä takaisin ja Jeesus antaa hänelle näön. Mutta voiko kirkko tulevaisuuden tekijänä olla erilaisten tahtojen täyttäjä, jos se kyselee, mitä tahdotte meidän tekevän? Vai onko se on oltava tietoisempi omasta missiostaan? Silloin sillä voi olla rohkeutta julistaa myös sellaista toivoa, joka ei perustu ihmisen toiveisiin eikä yritäkään vastata niihin.

Toivo ja toive ovat sanoina lähellä toisiaan, mutta kaksi aivan eri asiaa. Toivo on asenne, joka ei riipu siitä täyttyvätkö toiveet. Toive on haavekuva jostain yksittäisestä asiasta, toivo on elämää kannatteleva voima. Kirkolla on toivo, koska se ei laskelmoi tulevaisuuttaan vaan luottaa Jumalaan ja hoitaa omaa tehtäväänsä.

Seurakunnilla on erilaisia tulevaisuudenkuvia. Niihin liittyy epävarmuuksia ja huolia. Sellaiset voivat koskea jäsenmäärää, talouden kehitystä, kiinteistöjä, virkoja… tai kirkon asemaa yhteiskunnassa, tai kristillisen uskon merkitystä Suomessa, tai peräti Jumalan sanan julkisuutta, evankeliumin vaikuttavuutta – miten se usko, joka on kannatellut tähän asti, saa vaikuttaa tulevaisuudessa?

Tulevaisuus ei ole jossain valmiina odottamassa ja vain kaatumassa päälle. Sitä tehdään itse joka päivä omilla valinnoilla. Se syntyy monista tekijöistä, onhan maailmassa ihmisiä ja heidän intressejään vaikka kuinka paljon. Siksi tulevaisuus on yhtä aikaa meistä riippuvaista ja toisaalta se toteutuu meistä riippumatta.

Oikeastaan siinä onkin myös kristillisen toivon salaisuus: usko kohdistuu johonkin sellaiseen, joka toteutuu meistä riippumatta, ja silti meidän tehtävämme on vaikuttaa siihen. Rukoillaanhan Isä meidän -rukouksessa ”tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi” – Jumalan valtakunta tulee ja hänen tahtonsa toteutuu meistä ja meidän rimpuilustamme riippumatta. Se antaa meille turvallista luottamusta ja levollisuutta. Ja kuitenkin Jumala on myös antanut meille tehtävän olla hänen asiallaan, tehdä se, mitä voimme hänen valtakuntansa hyväksi. Rukouksessa me pyydämme valtakunnan tulemista omalle kohdallemme ja annamme itsemme Jumalan tahdon palvelukseen.

Palaan aamurukouksessa puhumaani, että kristillinen usko on tie. Kirkko on tiellä; se kulkee historiassa alkupisteestä päätepistettä kohti. Sillä on paljon voimavaroja kokemuksessaan siitä, että Jumala on kannatellut ja kuljettanut sitä halki sukupolvien. Jumalan lupaukset ovat kestäviä. Uskontunnustuksemme on rakennettu sillä tavoin, että se alkupuolella luettelee niitä pelastustekoja, joita Jumala on jo tehnyt – Isä on luonut maailman, Poika on syntynyt ihmiseksi, kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut – näihin uskotaan, että ne ovat tapahtuneet meitä varten, että ne antavat meille toivon; ja loppupuolella uskontunnustusta uskotaan siihen, mikä on vasta tulossa – Kristuksen paluu, ikuinen elämä. Mutta siihen uskominen onkin toivomista, luottamusta.

Helposti se, mikä on yhtäältä voimavara, kääntyy samanaikaisesti jarruksi. Se, mikä on meille historiaa ja antaa kirkolle identiteetin, voikin estää meitä reagoimasta muuttuvaan aikaan. Kirkko edustaa pysyvyyttä, mutta samalla sen tehtävä on olla merkkinä tulevasta. Se on siis nojattava lujasti siihen, minkä se on perinyt, mutta samalla sen pitää kallistua etukenoon ja toimia niin, että se jo ennakoi Jumalan valtakunnan tulemista. Paikallisissa seurakunnissa tämä voi näyttäytyä niinkin, että kotiseuturakkaus, joka saa ihmisen toimimaan oman seurakuntansa hyväksi, estääkin näkemästä oman seurakunnan kuuluvan yhteen toisten kanssa. Se rakkaus, jota tunnetaan omaa seurakuntaa kohtaan voikin keskittyä vain huoleen sen tulevaisuudesta ja sulkea pois kuvasta kaikki muut. Mutta kaventuuko silloin tulevaisuus vallan tämänpuoleiseksi, ilman Jumalan valtakunnan odottamista?