Toivon ja tulevaisuuden merkki

Evankeliumi Luukas 2:1–14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä on merkkinä teille, sanoi enkeli. Menkää Betlehemiin ja etsikää tätä tiettyä lasta, joka makaa kapaloituna seimessä. Seimi on hänen tuntomerkkinsä. Tästä merkistä te tiedätte, mitä nyt on tulossa.

Hyvät ystävät. Tämä jumalanpalvelus lienee viimeinen joulukirkko Pitkäniemen psykiatrisessa sairaalassa. Käsillä on muutos, josta tämä piispallinen toimitus on omanlaisensa aikain merkki.

Edellisen kerran olen toimittanut jumalanpalveluksen täällä Pitkäniemen kirkossa kymmenen vuotta sitten. Silloin oli helatorstai, kevät hehkui ja sairaalan puisto oli täynnä vihreyttä. Oli toukokuu ja kesä edessä. Nyt on jouluaatto, vuoden hämärin aika ja talvi koko kylmyydessään vasta tulossa. Lumihanget vielä kasvavat, kun viime käynnillä suven vehreys oli jo alussa. Edessä on jotain sellaista, mitä voimme näkyvissä olevista merkeistä vain aavistella.

Pitkäniemen sairaala muuttaa ensi vuoden aikana Tampereen Kauppiin, osaksi TAYSin keskussairaalan kampusta. Nämä edellisen vuosisadan vaihteessa rakennetut sairaalarakennukset jäänevät muuhun käyttöön. Muutto tästä täältä herättänee monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Yhtäältä Kaupissa odottavat uudet, nykyaikaiset, toimivat ja turvalliset tilat. Huomiota on kiinnitetty niin esteettömyyteen kuin yksityisyyteen. Myös muu lääketieteellinen hoito on Keskussairaalan yhteydessä helpommin saatavissa.

Mutta toisaalta Pitkäniemen historialliset ja kauniit rakennukset ovat olleet arvo sinänsä, puhumattakaan luonnonkauniista ympäristöstä Pyhäjärven rannassa. Sairaala on alkuaan rakennettu rauhalliselle paikalle, joskin myöhemmin viereen tullut moottoritie ja silta järven yli ovat miljöötä muuttaneet levottomammaksi.
Onkohan psykiatrisia sairaaloita yleensäkin rakennettu kauniille ja levollisille paikoille? Hieman hulinasta syrjään, pois ihmisvilinästä sellaiseen kohtaan, jossa on voinut hengähtää ja nauttia luonnosta? Toki Kaupissakin uusi psykiatrian yksikkö sijoittunee metsän reunaan. Ei täältä mennä aivan suuren Keskussairaalan sydämeen. Ehkä edelleen toteutuu ajatus, että luonnon kauneus on ihmistä hoitavaa?

Kauneus on terapeuttista. Tekee hyvää katsella kaunista luontoa, saada hengähtää ja seurata elävää ja mieluisaa ympäristöä. Sellaista on vaikkapa järven pinnan väreily, puiden huojunta ja lehtien havina. On sielulle ilmavaa saada kävellä puistossa, kuulla lintujen laulua, seurata oravien juoksua, nähdä lumessa jäniksen jälkiä. Kun kaikilla aisteillaan kokee vuodenaikojen vaihtelua, aavistaa itsekin liittyvänsä osaksi suurta luomakuntaa. Sellainen voi antaa mieleen rauhaa ja tyyneyttä. Uudessa sairaalassa ei kuitenkaan liene tällaista kaunista kirkkoa, jonne on myös voinut tulla levähtämään!

Nyt helposti eksyn romantisoimaan Pitkäniemen sairaalan arkea. Enhän voi asiaa tuntemattomana tietää, millaista täällä on ollut. Pitkäniemessä lienevät omat puutteensa, joiden vuoksi on aikakin lähteä. Te sairaalan henkilökuntaan kuuluvat tiedätte, että suurin puute koko alalla on liian vähäinen työvoima. Siitä on viime aikoina puhuttu maan koko terveydenhoitoa koskevana haasteena. Lääkäreistä ja sairaanhoitajista on suuri tarve. Kun yksikkö siirtyy Kauppiin, riittääkö kaikille avuntarvitsijoille asianmukaista hoitoa?

Tulevaisuus sisältää aina huolenaiheita. Taaksepäin katsoen mennyt aika näyttää aina huolettomammalta kuin se oli. Lapsuuden joulut olivat kauniita ja tarjosivat onnen hetkiä, vaikka ilonaiheet olisivat olleet pieniäkin ja vaikka tarkemmin muistellen kodin jouluissa olisi ollut riitoja ja välivaltaakin. Vaikka ikävät asiat eivät unohdukaan, saakoot hyvät muistot mieluummin herättää luottamusta tulevaisuuteen.

Palaan merkkiin, jonka enkeli ilmoitti paimenille. Eikö se ollut aika erikoinen merkki? Onhan nyt epätavallinen näky löytää vastasyntynyt lapsi jostain elukoiden syömäkaukalosta. Mitä sellainen voi luvata? Ainakin se jää mieleen merkkinä jostain. On luonnollista ihmiselle tarkkailla merkkejä ja päätellä niistä jotain. Varsinkin tilanteessa, jossa tuntee suurta epävarmuutta tai kaipausta, tulkitsee mielellään erilaisia havaintojaan merkiksi jostain. Rakastunut etsii vaikkapa kukan terälehtiä nyppimällä vihjeitä siitä, mitä hänen rakkautensa kohde mahtaa hänestä ajatella. Läheisensä kuoleman johdosta menettänyt tulkitsee ikkunalaudalle lehahtaneen linnun merkiksi siitä, että hänen rakkaansa on jossain turvassa.

Osaisiko kukaan pitää pientä lasta merkkinä suuresta tulevaisuudesta, varsinkaan köyhän perheen lasta? Olisiko kenenkään silmissä uskottavaa, että noin oudossa vuoteessa lepääkin kaikelle kansalle koittava suuri ilo, maailman Vapahtaja, Kristus, Herra? Kaikki nuo tästä lapsesta käytetyt sanat viittasivat paljon suurempaan kuin vain eläinten suojasta löytyvään vastasyntyneeseen. Ne olivat nimittäin sanoja, joita käytettiin maailman mahtavista, sotasankareista, kuninkaista ja valloittajista. Koko puhe ilosanomasta oli tuon ajan ihmisille kieltä, jota käytettiin voittoisasta hallitsijasta, kuten juuri Rooman keisari Augustuksesta. Mutta ettäkö tämän pikkuruisen löytyminen jostain lannanhajuisesta sopesta toisi mitään suurta iloa?

Joissain museoissa esitellään entisaikojen suurmiehiksi kohonneiden kehtoja. Sellaisen näkeminen toki muistuttaa, että jokainen meistä on joskus ollut pieni ja avuton. Mutta sellaisen kehdon säilyttäminen kertoo, että ovatpa olleet aika herraskaisia tuon lapsen vanhemmatkin! Vaan eipä ole Jumalan Pojalta kehtoa säilytetty. Mitä sillä ihmiset tekisivätkään? Eläimethän sitä tarvitsivat. Mutta tuo seimi oli merkki jostain tulevasta, joka on jo toteutunut: maailman Vapahtaja on syntynyt. Hän on tullut kaikelle kansalle.

Enkelin lupaus herätti paimenissa toivon kipinän. He olisivat nyt saamassa jotain tähänastista parempaa, heille oli syntynyt tulevaisuus ja toivo pienen lapsen muodossa. Tämän lapsen heikko ja vähäinen alku olisi pieni merkki, mutta se olisi merkki jostain suuresta: Jumalan valtakunta koittaa. Todellinen hallitsija lopettaa kärsimykset ja vääryydet. Oikea Rauhan Ruhtinas astuu valtaan.

Pienestä merkistä alkaa suuri tulevaisuus. Mutta se ei tule kerralla valmiiksi. Se toteutuu pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, kun Rauhan Ruhtinas saa ryhtyä hallitsemaan ihmisiä sisältä käsin. Kun tuo pieni, seimeen kapaloitu lapsi valloittaa ihmissydämiä, myös rauha ja turvallisuus tulevat käsin kosketeltaviksi. Ihmiset alkavat elää sovussa, sillä heillä on sovitus Jumalan kanssa. Tässä merkissä on hyvä käydä myös huomiseen, oli edessä millaisia muutoksia tahansa. Vuosisatojen kehitys todistaa, että tämä lapsi johdattaa kohti parempaa. Onhan hänen nimissään ja häntä seuraten haluttu ryhtyä palvelemaan ja niin muuttamaan maailmaa. Hän on yhä maailman Vapahtaja, Kristus, Herra, ihmisiä rakastava Jumala sinun kanssasi.