27.7.2025

Killinkosken kirkkoon kokoontuneet, Karjalaisen kansan messua viettävät virtolaiset, Karjalaan jäänyttä Lumivaaran kirkkoa tänään muistavat entiset lumivaaralaiset ja heidän jälkeläisensä, rakkaat kristityt.

Lähetän kesäisen terveiseni juhlapäiväänne. Minun oli neljä vuotta sitten mahdollista vierailla Killinkosken kauniissa kirkossa, kansallisromanttisessa, mutta poikkeuksellisesti hirrestä rakennetussa, päältä punaisessa mutta sisältä paljaan puun värisessä. Killinkosken kirkko ja vilkas kylä jäivät mieleeni.

Sen sijaan en ole koskaan päässyt vierailemaan Lumivaaran kirkossa, jonka vihkimisen 90-vuotismuistoa tänään vaalitaan. Teitä lienee läsnä sellaisia, jotka vielä tuon kauniin kirkon muistatte. Omat lapsuuden kirkkokäynnit jäävät syvästi mieleen, ja menetetyn kotikirkon muisto on kipeä. Sellainen säilyy useassa sukupolvessa, eikä sitä helpota tieto siitä, että valtakunnanrajaa ei voi ylittää. Kirkko rapistuu vailla käyttöä ja kävijöitä.

Lumivaaran kirkon historia jumalanpalveluskäytössä jäi valitettavan lyhyeksi, kun jo muutaman vuoden kuluttua sen valmistumisesta koko alue jouduttiin talvisodan päätyttyä Moskovan rauhassa luovuttamaan. Lumivaaralaiset siirrettiin pääosin Kemin seudulle, mutta jatkosodan aikana valtaosa palasi takaisin kotipitäjäänsä.

Vuonna 1942 Viipurin tuomiokapitulin piispa määräsi asessorinsa tekemään tarkastuskierroksen takaisin vallatun Karjalan seurakunnissa. Tarkoitus oli saada kokonaiskuva siitä, missä kunnossa kirkot, pappilat ja hautausmaat olivat ja miten jumalanpalveluksia vietetään. Asessori Lauri Halla sai selville Lumivaaran kirkon säilyneen sotavaurioilta verraten hyvin, joskin sen salissa ei ollut tuskin tusinaakaan penkkiä jäljellä, lämmityslaite oli purettu, maalaukset töhritty, lattiat rikottu ja ikkunat poissa, mutta alttari oli jäljellä. Korjaustyöt oli aloitettu, ja niiden aikana Lumivaaran jumalanpalveluksia pidettiin välttävässä kunnossa säilyneessä seurakuntatalossa.

Uusi lähtö koitti syyskuussa 1944 aselevon astuttua voimaan. Elo-syyskuun vaihteessa rauhantunnustelujen ollessa vielä menossa ja eduskunnan harkitessa vastausta Moskovan asettamiin ehtoihin piispa Ilmari Salomies vieraili Laatokan Karjalan seurakunnissa tarkoituksenaan rohkaista karjalaista kansaa. Salomies toimitti jumalanpalveluksen Kurkijoella sunnuntaina 3.9. ja jatkoi matkaansa Lumivaaraan, jonka kirkossa hän piti samana iltana hartauden ja neuvottelun. Seuraavana aamuna, maanantaina 4.9. sotatoimet päättyisivät ja asukkaiden pois siirtämiset aloitettaisiin. Taakse jäisivät niin kodit, kirkko kuin rakkaiden haudat.

Hyvät seurakuntalaiset. Noiden päivien ahdistavuuteen on vaikea jälkipolvien eläytyä. Minulla on siitä aavistus; onhan molemmat vanhempani evakuoitu lapsena Viipurista, isäni kaksikin kertaa. Vaikka en tunnelmaa voi kokea, uskon sen olleen täynnä surua, pettymystä ja huolta. Mitä tapahtuisi kaikelle sille, mitä oli rakkaudella jälleen rakennettu, mitä tapahtuu koko maalle ja sen kansalle?

Kaikki oli jätettävä, ja edessä oli taas matka tuntemattomaan sekä elämän rakentaminen vieraille seuduille. Lumivaaralaisia asutettiin usealle paikkakunnalle; kirkkoherranvirasto sijoitettiin Ylivieskaan ja Alavudelle, väestöä niiden lisäksi Nivalaan, Alavieskaan, Kalajoelle, Jalasjärvelle ja tänne Virroille.

Kirkko jäi niille sijoilleen ja joutui neuvostovaltiossa muuhun käyttöön. Viimeiseksi se toimi viljavarastona. Tarjosi siis silloin edes leipää. Nyt se tiettävästi vain rapistuu tyhjänä, mutta pyhyydestäänkin riisuttuna muotonsa voimalla yhä puhuu kieltä, joka kertoo Jumalan sanan pysyvyydestä. Kirkon alttarin seinään oli arkkitehti Ilmari Launis maalannut kuvan Kristuksesta kirkastusvuorella, joka on tavanomainen alttaritaulun aihe ja johon liittyvää kirkkovuoden juhlaa vietetään viikon kuluttua.  Kuvan alla ovat sanat, jotka evankeliumin mukaan kirkastusvuorella kuuluivat Jumalan äänenä taivaasta: Tämä on minun rakas poikani, kuulkaa häntä.

Voimakkaatkin valtiaat vaihtuvat ja heidän aseensa vaipuvat, olivat ne miten jyliseviä tahansa. Mutta Kristuksen ääni kuuluu yhä. Olkoot meillä korvat sitä kuulla. Siitä saamme uskon ja luottamuksen. Tänään kiitämme Jumalaa huolenpidosta vaikeidenkin vaiheiden läpi. Toivotan Karjalaisen kansan messua ja Lumivaaran kirkon 90-vuotisjuhlaa viettävälle seurakunnalle runsasta Jumalan siunausta.

(Kirjallisuusviite: Jaakko Ripatti, Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa, 2014.)