Piispan saarna Merimieskirkon kesäjuhlan messussa Pirkkalassa 11.8.2013

Evankeliumi Luuk. 18: 9-14

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:

»Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

 

Rakkaat seurakuntalaiset, pirkkalalaiset ja Merimieskirkon juhlille kokoontuneet. Tänään on kirkossa monenlaisia ihmisiä. Ei voisi tehdä jakoa vain paikallisiin ja vieraisiin. Kaikkihan ovat kirkkovieraita, ja samaan aikaan myös tuttuja; kirkkoon tullessaan ikään kuin omaan huoneeseensa tulleita. Onhan tämä pyhäkkö yhteinen jumalanpalvelushuone kaikille, jotka ovesta sisään astuvat. Heitä voi kaikkia pitää Jumalan kutsumina, oli heidän saapumisensa välitön syy mikä tahansa.

Merimieskirkolla on myös ovet avoinna monilla paikkakunnilla, perinteisesti satamakaupungeissa. Nykyään kirkoilla kävijät ovat paljolti muitakin kuin merimiehiä; he ovat maassa asuvia perheen perustaneita suomalaisia, he ovat rekkakuskeja, au-pair-tyttöjä, väliaikaisella komennuksella työtä tekeviä jne. – mutta yhtä kaikki, he ovat keskenään erilaisia. Heillä voi olla omat syynsä avata kirkon ovi, mutta he ovat kaikki tervetulleita. Ihan yhtä hyvin kuin tänä aamuna Pirkkalan kirkkoon saapuneet.

Äsken luetussa evankeliumissa Jeesus kertoi Jerusalemin temppeliin saapuneista kahdesta ihmisestä. Heillä oli vaikeat raamatulliset tittelit, fariseus ja publikaani. Fariseus oli arvostettu uskonnollisen puolueen edustaja, joka halusi tarkoin noudattaa Jumalan lakia. Publikaani taas oli halveksittu valtion virkamies, joka keräsi tullimaksuja ja eroja joskus omiinkin taskuihinsa. Edellisiä pidettiin pyhinä, jälkimmäisiä syntisinä. Kertomuksemme miehillä oli varmasti monia muitakin eroja, mutta tässä kohtaa kiinnostaa vain yksi. Mikä se oli?

Pyydän sinua hetkisen miettimään sitä ja kertomaan sitten vierustoverillesi, mikä sinun nähdäksesi oli fariseuksen ja publikaanin ero.

*

Nyt sinä olet tehnyt merkittävän työn, olet osallistunut saarnaamiseen. Olet selittänyt Raamattua toiselle ihmiselle. Se saattoi tuntua vaikealta tai helpolta. Mutta nyt teen toisen kysymyksen, eikä se ole aivan helppo. Kerro vierustoverillesi, kumman kaltainen tämän kertomuksen henkilöistä sinä itse mielestäsi olet, fariseuksen vai publikaanin?

*

Ei ollut helppo sanoa ääneen, eihän? Ehkä ei ollut ihan helppoa valita, kumpaan samaistuu. Mielessään näkisi itsensä kernaasti nöyränä publikaanina, joka ei pidä itseään toista parempana vaan tunnistaa oman heikkoutensa ja vajavaisuutensa. Sellaisen itsensä tutkimisen tuloksena tuntee myös rehellisesti, että voi vain rukoilla Jumalalta omien syntiensä anteeksiantamusta.

Mutta jos rohkenee näin itsestään ajatella tai sellaista vieläpä ääneen lausua, kuva alkaakin muuttua. Ei enää olekaan helppo pitää rehellisesti itseään nöyränä. Mieleen hiipii kiusallinen ajatus: mikä minä olen pitämään itseäni tämän kertomuksen sankarina? Eikö sellainen päinvastoin kerro omasta ylpeydestäni? Eihän nöyryydellä voi ylpeillä tuhoamatta sitä. Eikö omalla syntisyydellä kehuskelu osoita, että tosiasiassa onkin fariseuksen kaltainen? Vertailen itseäni muihin ja pidän itseäni edes sen verran parempana, etten kuvittele itsestäni liikoja. Olenhan realisti ja tiedän tarvitsevani armoa, toisin kuin tekopyhät, jotka luottavat itseensä.

Voi itseään tutkivaa ihmistä! Mieli tekisi ajatella, että on rehellinen ja nöyrä publikaani eikä tietenkään itserakas ja tekopyhä fariseus. Mutta ehkä onkin vain sokea omalle ylemmyydentunteelleen?

Fariseuksen ja publikaanin hahmot kietoutuvat toisiinsa. Ne ovat kuin yhden ja saman ihmisen kaksi eri puolta. Niiden valossa itseään arvioiva liukuu toisesta toiseen. Jos niistä joutuu valitsemaan, ajautuu pian retoriseen ansaan. Ihminen, joka ryhtyy itseään tutkimaan, huomaa pian olevansa sekä fariseus että publikaani. Heti, kun identifioi itsensä toiseen, onkin jo toista. Joko pitää itseään publikaanin tapaan toista nöyrempänä ja onkin ylenkatseinen fariseus, tai myöntää olevansa itseään muita parempana pitävä fariseus ja onkin rehellinen kuin syntinsä tunnustava publikaani.

Merimieskirkon päivien teema on ”aaltoliikkeessä”. Täällä sisävesillä aallot ovat matalia. Katselen niitä usein Pyhäjärven toiselta rannalta. Joskus katselen vedenpintaa myös pienemmän järven rannalla kesämökin laiturin päästä. Tyynellä ja kirkkaalla näen oman kuvani, mutta jos pinta väreilee, huomioni voi kiinnittyä siihen, mitä on pinnan alla. Näin on myös itsensä tutkimisen laita. Pinnalta asia näyttää harmoniselta; ensivaikutelma omasta itsestä on helppo arvella. Mutta jos pienikin itsekritiikki hämmentää pintaa, kuva särkyy ja vedenalainen maailma alkaa häämöttää.

Mitä syvemmälle katsoo, sitä enemmän näkee. Pinta ei olekaan koko totuus. Kun vesi käy aaltoliikkeeseen, syvyydet voivat paljastua. Kuva laajentuu sitä mukaa, mitä enemmän kestää nähdä. Jotka katsovat itseään pitkään ja tarkoin silmin, näkevät pohjaan saakka. Eikä heille enää sen jälkeen jää muuta mahdollisuutta kuin publikaanin tavoin pitää katseensa painettuna ja rukoilla armoa. Joka kiinnittää huomionsa vain pintaan, sen on helppo fariseuksen tavoin ajatella olevansa itse muiden synneistä vapaa.

Mutta voidakseen tulla publikaaniksi täytyy ensin olla fariseus. Tarkoitan, että ihminen ei rukoile armoa omista synneistään ellei hän ensin havahdu vastuuseen Jumalan edessä. Se puolestaan saa hänet kiinnittämään huomiota omiin tekoihinsa. Kun ihminen ymmärtää, että hänen tehtävänsä on noudattaa elämässään Jumalan tahtoa, hän yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Hän toteuttaa oikeutta ja hyvyyttä, ottaa toisia huomioon, ei tee rikoksia ja välttää karkeita syntejä erottautuakseen sellaisista, jotka niitä tekevät. Mikä hänet erottaa fariseuksesta, joka tarjoilee omia avujaan rukouksessa Jumalalle?

Mutta tullessaan näkemään, että hänen omat osaamisensa ja jaksamisensa, hänen oma Jumalan tahdon noudattamisensa on yhtä itsekeskeistä ja tekopyhää kuin fariseuksen, hän putoaa omatekoiselta korokkeeltaan. Hän putoaa pyhästä syntiseksi. Hän lakkaa vertailemasta itseään muihin ja näkee oman tilansa.

Itsensä tutkiminen on vaikeaa. Helpompi on tutkia toisia kuin itseään. Helpompi on tunnistaa toisten syntejä kuin omia. Mutta vaikka toisen syntejä voi tunnistaa, tunnustaa voi vain omiaan. Ellei puolestaan omiaan tunnista ja tunnusta, ei toistenkaan syntien osoittelu ole muuta kuin tekopyhyyttä, annettiin sille sitten mikä nimi hyvänsä tai pidettiin sitä miten oikeutettuna arviona hyvänsä.

Toisten syntien osoittaminen ja tunnustaminen vaikuttaa tekopyhältä hurskastelulta. Se voi myös saada suoranaisen ”jeesustelun” piirteitä: ollaan kovin varmoja siitä, että Jeesus on juuri minun kanssani samaa mieltä. Kirkollisessa keskustelussa isketään helposti ikään kuin oma tarra Jeesukseen; Hän on minun, minä varasin hänet ensin, minun asiani on hänen asiansa. Jeesus on ”meidän miehiä”. Sitä mitä minä kannatan, sitä ”Jeesuskin suosittelee” ja muiden tulisi se pikaisesti ymmärtää.

Mutta Jeesus ei antaudu tällaiseen hengelliseen hyväksikäyttöön. Hän päinvastoin osoittaa fariseuksen ja publikaanin esimerkillään, että itseään tutkiva ihminen ei voi esiintyä jumalisena, ei tarjoilla Jumalalle mitään eikä yrittää kaapata Jumalaa haltuunsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa on turvautua Jumalan armoon ja avata samaa armoa toisille.

Tässä messussa siunataan Merimieskirkolle uusia työntekijöitä. Teillä työhön lähtevillä on eri kohteissa moninaisia tehtäviä. Niissä teidän kutsumuksenne on avata erilaisia ovia, mennä itse luokse laivalle tai päästää tulijoita sisälle kirkolle. Te tapaatte monenlaisia ihmisiä. Heitä ei voi luokitella, eikä ainakaan pidä täältä käsin sellaista yrittää. Ehkä joku vaikuttaa olevan täynnä omaa itseään, joku taas oman itsensä toivottomasti hukannut. Heissä kaikissa on piirteitä, jotka sopivat sekä fariseukseen että publikaaniin. Mutta niin on meissä muissakin.

Teidän tehtävänne on omalla tavallanne auttaa heitä kokemaan Jumalan rakkautta ja armollisuutta. Siinä te saatte olla rohkeita ja rakastavia, pitkämielisiä ja armahtavia. Tarvitsette herkkyyttä kuulla ihmisten erilaisia tarpeita ja voimaa niihin vastata. Tarvitsette Jumalan viisautta ja siunausta. Sitä käymme nyt teille rukoilemaan.