Puhe Tampereen hiippakunnan 100-vuotisvastaanotolla Raatihuoneella 8.12.2023

Arvoisa apulaispormestari, kunnioitetut yhteistyökumppanit yhdistyksissä ja yrityksissä, oppilaitoksissa, puolustusvoimissa, hyvät kuntien ja kaupunkien edustajat, seurakuntien vastuunkantajat ja työntekijät.

Kiitän Tampereen kaupunkia tämän juhlahetken ystävällisestä järjestämisestä. Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulilla sekä seurakunnilla on suuri ilo saada viettää merkkivuotta kumppaniensa kanssa. Tällaisena hetkenä voi katsella niin taakse kuin eteenpäin, ensinnäkin kiittää kaikista niistä vuosista, joina olemme eri tavoin toimineet yhdessä alueemme ihmisten hyväksi, ja toiseksi yhdessä teidän kanssanne myös toivoa ja tavoitella tulevaisuudessakin hyvää yhteistyötä.

Kirkon toiminta harvoin näyttäytyy julkisuuteen tuomiokapitulin elämänä. Enemmän näkyy se, mitä tapahtuu seurakunnissa. Siellä syntyvät kohtaamiset ihmisten kanssa, siellä vietetään jumalanpalveluksia, kastetaan lapsia, pidetään rippikouluja, vihitään avioliittoon, siunataan hautaan ja tehdään muita kirkollisia toimituksia. Siellä palvellaan diakoniassa ja tarjotaan niin henkistä ja hengellistä kuin myös aineellista apua.

Siksi on olennaista, että hiippakunta viettää merkkivuottaan seurakuntien edustajien kanssa kohdaten niitä, joiden kanssa tavataan ihmisiä. Hiippakunta toimii seurakunnissa – tai pitäisikö sanoa, että seurakunnat toteuttavat hiippakunnan tehtävää. On nimittäin vanha ja visainen kirkollinen pähkinä, kumpi on ensin, muna vai kana, eli paikallinen seurakunta vai kokonaiskirkko. Yhtäältä jokaisen seurakunnan jumalanpalvelus ja siinä julistettu sana ja jaetut sakramentit merkitsevät paikallista kohtaamista, henkilökohtaista liittymistä seurakunnan elämään, mutta samalla toisaalta myös liittymistä yhteiseen uskoon ja jäsentymistä maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon.

Luterilaisuudessa on paljon korostettu paikallisseurakuntaa kirkon perusyksikkönä, mikä onkin aivan oikein, kun ajatellaan seurakunnan tehtävää sekä sen tarkoitusta muodostua ihmisten yhteisöksi, keskinäisen jakamisen ja rakkauden yhteisöksi. Samalla tuon paikallisen yhteisön ihmisiä yhdistää kuitenkin usko samaan Herraan lukemattomien muiden kanssa, jotka elävät aivan muualla ja jotka ovat eläneet jo ennen meitä tai tulevat meidän jälkeemme. Vaikka olemme paikallisia ihmisiä, emme ole yksistään sitä.

Historiallisesti tarkastellen voidaan kristillisen kirkon perusrakenteena pitää pikemminkin hiippakuntaa kuin seurakuntaa. Alkukirkon seurakunnat tai paikalliskirkot olivat piispan toimittaman ehtoollisen ympärille kokoontuvia yhteisöjä. Edelleen voidaan kutakin piispan johtamaa hiippakuntaa pitää tietyssä mielessä omana paikalliskirkkonaan. Tosin hiippakunnatkin muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jolla on yhteinen tunnustus, yhteinen jumalanpalvelusten kirja ja virsikirja, yhteinen ylin päätöksenteko jne. Kirkkolain vanhan sanamuodon mukaan ”kirkollista hallintoa varten maa on jaettu hiippakuntiin”, mitä saattoi pitää byrokraattisena ja hallintolähtöisenä määritelmänä. Heinäkuussa voimaan tulleen uuden lain mukaan ”Seurakunta kuuluu hiippakuntaan, jolla on määrätty alue.” (KL 2:3 § 1 mom) Tämä ilmaisee paremmin, että seurakunta toteuttaa hiippakunnasta lähtevää tehtävää.

Tampereen hiippakunta on tunnetusti paljon vanhempi kuin 100 vuotta. Hiippakunta perustettiin v. 1554 Viipuriin. Se erotettiin Suomen itäisten seurakuntien hiippakunnaksi sitä kolmisensataa vuotta vanhemmasta Turun hiippakunnasta. Vuonna 1723 hiippakunta siirrettiin Ison vihan päättäneen Uudenkaupungin rauhan seurauksena Porvooseen. Kun sata vuotta sitten Porvooseen perustettiin oma hiippakunta kaikkia ruotsinkielisiä seurakuntia varten, sai vanha Porvoon hiippakunta väistyä uuden Borgå stiftin tieltä. Porvoolaisten kanssa olemmekin molemmat viettäneet satavuotisjuhlia tänä syksynä, joskin meidän hiippakunnallamme on ollut etuoikeus kantaa vanhan Viipurin hiippakunnan katkeamatonta historia jo 469 vuotta. Samalla on kuitenkin myönnettävä, että Porvoolla on hiippakuntakaupunkina 300-vuotinen historia, kun Tampere on saavuttanut vasta ensimmäisen vuosisatansa.

Kun sata vuotta sitten tehtiin hiippakuntarakenteeseen muutoksia, ei ollut aivan itsestään selvää, mihin kaupunkiin sijoittuisi ruotsalaisten seurakuntien uusi hiippakunta. Porvoon ohella ehdotettiin niin Turkua, Helsinkiä, Maarianhaminaa, Vaasaa kuin Tammisaarta. Toukokuussa valtioneuvosto esitti kirkolliskokoukselle uuden hiippakunnan sijoittamista Porvooseen ja silloisen Porvoon hiippakunnan siirtämistä Helsinkiin. Kirkolliskokoukselle jätettiin aloitteita tämän suomenkielisen hiippakunnan sijoittamiseksi niin takaisin Viipuriin, Tampereelle kuin keskelle Suomea Jyväskylään. Kesäkuun 7. päivänä 1923 kirkolliskokouksessa käytiin vilkas keskustelu valiokuntamietinnöstä, jossa oltiin päädytty hallituksen ehdotuksesta poiketen kannattamaan Tamperetta eikä Helsinkiä. Valiokunnan enemmistö piti Tamperetta sopivimpana sen keskeisen sijainnin ja ”virkeän kirkollisen uskonnollisuuden” vuoksi.

Kirkolliskokouksessa ei ollut jäseniä Tampereelta. Seudulta kuitenkin oli edustus Vesilahdelta, Urjalasta, Tyrväältä, Parkanosta ja Kangasalta. Tampere oli lähettänyt kaksi vierailijaa vaikuttamaan kokousväkeen, ja heidän välityksellään kaupungista oli luvattu, että ”siellä tullaan parhaan mukaan järjestämään erityisellä harrastuksella piispalle ja tuomiokapitulille tarpeelliset huoneustot”.

Keskustelussa puhuivat Helsingin puolesta monet nimekkäät kirkolliset vaikuttajat, mukaan lukien piispa Gummerus, jonka olisi Porvoosta pitänyt jonnekin siirtyä. Helsinkiä perusteltiin ennen muuta sen pääkaupunkiasemalla, suurella väestömäärällä sekä kaupunkiin keskittyneillä yhdistyksillä. Muistutettiin, että jo apostoli Paavali oli halunnut asettua strategiseen avainpaikkaan eli Roomaan, ”missä elämä ensisijaisesti sykkii ja mistä vaikutukset kaikkiin suuntiin lähtevät, missä hätä on suurin ja missä työ on helteisin”. Vastustajat puolestaan pitivät Helsingin sijaintia hiippakunnan reunassa ongelmallisena, samoin kuin sitä, että se olisi keskellä ruotsinkielistä asutusta, liian lähellä Porvoota ja ylipäätään muiden hiippakuntakaupunkien tapaan rannikolla, kun piispaa tarvittaisiin myös sisämaan seurakunnissa eikä pääkaupunki jättäisi piispalle aikaa niitä varten. Helsingin puoltajat katsoivat, ettei Tamperekaan ole hiippakunnan keskellä vaan reunassa, ja että liikenneyhteydet ovat kuitenkin Helsingistä joutuisammat.

Osa olisi halunnut piispan jonnekin maaseudulle, mistä käsin hän voi tuoda Helsinkiin ”maahenkeä”, vaikka samalla todettiin, ettei Helsingissä ”muualtapäin tulevia vaikutuksia mielellään vastaan oteta”, ”mutta kun piispa joutuisi siinä välittäjäksi, niin ehkä se Helsingissäkin tehoaisi”. Maalaisromantiikka kuitenkin torjuttiin tokaisemalla, että ”maahenki ei viihdy tehdassavussa, joka Tampereen peittää”. Keskustelussa oli aistittavissa vastakkainasettelua Helsingin ja muun Suomen välillä. Piispa Gummerus esitti toivomuksen, ettei Suomessa enää tunnettaisi sellaista katkeruutta, jonka mukaan ”Helsingin herrat” edustaisivat jotain vierasta maailmaa ”suomalaiseen Suomeen” nähden.

Kun äänestyksen aika tuli, pantiin ensin vastakkain Helsinki ja Hämeenlinna, jolloin pääkaupunki sai vain puolet Hämeenlinnalle osoitetusta äänimäärästä. Mutta kun Hämeenlinna pantiin valiokunnan esittämää Tamperetta vastaan, keräsi Tampere nelinkertaisen enemmistön. Se oli siis kiistatta kirkolliskokouksen suosikki. Paavo Kortekangas on analysoinut äänestystä niin, että ratkaisevaa tuloksen kannalta oli kielikysymys: kun ruotsinkieliset seurakunnat olivat saaneet oman hiippakuntansa, oli vanha Porvoon hiippakunta saatava tyystin suomenkieliselle seudulle. Kyllä Helsinki sai myös hiippakuntansa, mutta vasta 1959 eli 36 vuotta myöhemmin.

Oli miten oli, 1920-luvun Tampere poikkesi niin Helsingistä kuin Hämeenlinnasta. Se oli työläiskaupunki, jossa ei ollut valtionhallintoa eikä lääninhallitusta, ei hovioikeutta, yliopistoa, varuskuntaa eikä vankilaa. Saman kokoluokan Turkuun verrattuna siellä oli vain neljäsosa kauppoja; tehtaalaisten oli tultava vähällä toimeen. Täällä ei kulutettu, täällä tuotettiin. Tampere oli vastikään kokenut sisällissodan verisimmän taistelun ja sen asukkaat olivat jakautuneet. Mutta Tampere ei ole koskaan ollut aristokraattinen. Sen pieni porvaristo oli tehtaiden johtoa ja kauppiaita. Tampere on matalien hierarkioiden kaupunki. Tämän paikkakunnan mutkattomuus ja vastaanottavaisuus perustuu sen asukkaiden tavallisuuteen. Ei ole tamperelaisen tapana ”tehrä ny numeroo” aina edes itsestänsä. Tänne on helppo tulla ja kotiutua.

Oli kirkolliskokoukselta viisas valinta sijoittaa hiippakunta Tampereelle, nuoreen ja nopeasti kasvavaan kaupunkiin. Tämä on eteenpäin menevä, uutta omaksuva ja muille mallia näyttävä kaupunki. Se on talousalueensa moottori, joka vetää muuttajia puoleensa. Sen virkeydestä on suuresti hyötyä myös niin piispalle kuin hiippakunnalle ja sen seurakunnille. Se opettaa elämään ajassa ja olemaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, jotka kaipaavat Jumalan rakkautta. Samoja perusteluja, joita käytettiin Helsingin hyväksi, on voitu soveltaa Tampereeseen. Sata vuotta on piispanistuimella voitu luottaa samaan, mitä Herran Henki sanoi Paavalille: ”Älä pelkää, vaan puhu edelleen, älä vaikene. Minä olen sinun kanssasi. Kukaan ei käy sinun kimppuusi eikä tee sinulle pahaa. Tässä kaupungissa on paljon minun kansaani.” (Apt. 18:9-10)