Saarna Jokioisten piispantarkastuksessa 24.9.2017

 

Evankeliumi Luuk. 10: 38-42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

 

Rakkaat seurakuntalaiset. En ole monta kertaa käynyt tällä paikkakunnalla. Toki olin täällä käynyt aiemmin tutustumassa museorautatiehen, mutta piispana vierailin Jokioisten seurakunnassa ensi kertaa vasta vuosi sitten aloittaessani piispantarkastusta. Tänä viikonloppuna olen kuitenkin yrittänyt selvittää erästä pientä ongelmaa. Ehkä saan siihen nyt teiltä vastauksen? Nimittäin: kumpi on oikea muoto, Jokioisilla vai Jokioisissa? Nostakaapa kättä te, joiden mielestä olemme nyt Jokioisilla. – Nyt nostakaa kättä te, joiden mielestä me istumme kirkossa Jokioisissa.

Kun tätä toissailtana kyselin eräiltä täkäläisiltä, sain kuulla molempien muotojen olevan oikein. Kummallakin on paikkakunnalla kannatusta, ja pääsääntö suomen kielessä tällaisissa tapauksissa kuulemma on noudattaa paikallista tapaa. Se voi tietysti vaihdella kyläkunnittain ja suvuittain. Mutta hyvä, jos molempien koulukuntien väki elää sovussa Jokioisissa tai Jokioisilla, aivan kuten kirkonpenkissäkin.

Hieman samanlainen asetelma oli päivän evankeliumissa. Kumpi on oikein, hoitaa ahkerasti velvollisuuksia vai hiljentyä kuuntelemaan Jumalaa? Martta toimi kuten vieraanvaraiset ihmiset ovat toimineet sukupolvesta toiseen. Kun kylään saapuu kuuluisa opettaja, hänet kutsutaan kotiin levähtämään ja nauttimaan virvokkeita. Tottakai silloin päästetään sisään myös opettajaa seuraava kansanjoukko, tai ainakin sen kaksitoista ensimmäistä ja kukaties nälkäisintä ja janoisinta opetuslasta. Martta häärää palvelemassa ovesta tunkevaa joukkoa, kantaa heille juotavaa ja pientä välipalaa, niin kuin ehtoisat emännät aina tekevät.

Mutta Martan sisko Maria: häntä kiinnostaa enemmän liittyä itsekin Jeesusta seuraaviin ja hänen opetukseensa syventyviin kuin palvella kotiin asettuvia vieraita. Hän valitsee kuuntelemisen kannalta parhaan paikan ja istuu Jeesuksen jalkojen juureen. Hän ei pidä tehtävänään antaa Jeesukselle pikku paloja, vaan odottaa nyt saavansa itse kultajyviä Jeesuksen puheesta. Sekös Marttaa ärsyttää! Ei ole oikeudenmukaista, että heistä kahdesta sisaruksesta yksin hän saa kestitä taloon poikenneita, vaikka hän juuri oli se, joka Jeesuksen sisään kutsui. Ei kuitenkaan ole kohtuullista, että toinen vain istuu eikä osallistu palvelemiseen.

Vielä kurjempaa Martan silmissä on, että sisään tullut kuuluisa opettaja ei puutu moiseen epätasa-arvoon. Miksi hän sallii ilmiselvän epäoikeudenmukaisuuden, miksi hän ei kiinnitä huomiota epäkohtaan? Jos hän olisi maineensa veroinen Jumalan tahdon opettaja, niin tottahan hän tällaisen vääryyden oikaisisi. Ottaako hän yhden suosikikseen ja kääntää toiselle selkänsä?

Kovin inhimillinen on Martan intressi. Eikä meille mitenkään vieras, ihmisiä kun olemme. Onhan meillä yhteinen oikeudentaju. Kuka tahansa meistä olisi Martan kanssa samaa mieltä; pitäisihän nyt saman kodin asukkaiden yhdessä hoitaa sen talouteen liittyviä tehtäviä. Ehkä Martan närkästykseen sisältyy vielä ripaus sisaruskateutta – kukaties hänellä ja Marialla on tämän tyyppinen asetelma ollut jo lapsuudesta asti? Yksi hoitaa velvollisuudentuntoisesti yhteisiä tehtäviä, kun toinen näyttää keskittyvän vain haaveiluun? Tätä emme voi tietää, mutta jokainen, jolla on sisaruksia, lienee joskus kohdannut tällaisenkin ajatuksen, ehkäpä osannut sen pukea sanoiksikin vähintään yhtä terävästi kuin Martta: ”Miksi aina minä?”

Mutta osaa Jeesuskin vastata niin, ettei jää epäselvyyttä. Mariaa ei pidä moittia siitä, että hän kuuntelee Jeesusta. Maria teki hyvän valinnan, eikä häntä siitä pois komenneta. Sitä vastoin Marttaa voidaan moittia siitä, että hän ei näe, mikä on todella tarpeellista – loppujen lopuksi vain yksi, nimittäin Jumalan äänen kuunteleminen, sille korvansa kallistaminen ja sydämensä avaaminen.

Ei voida sanoa, että ahkeruus, palveleminen ja työn tekeminen olisi arvotonta tai että vain istuminen ja kuunteleminen olisi oikein. Martta ei tehnyt väärin osoittaessaan vieraanvaraisuutta. Yhtä vähän kuin vain jompikumpi muoto, Jokioisilla tai Jokioisissa, olisi ainut oikea. Molemmat ovat hyviä asioita, samoin kuin se olisi hyvää ja oikein, että sisarukset tasaisivat työntekemisen taakkaa. Mutta tässä tapauksessa selvästi toinen oli toista tärkeämpää, lopulta jopa ainoastaan tarpeellista.

Jeesuksen puheessa asetetaan keskinäiseen tärkeysjärjestykseen oleminen ja tekeminen. On houkuttelevaa arvioida asioita niiden hyödyllisyyden mukaan, laittaa niitä paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten tuottoisia ne ovat, tai miten ne muuttavat maailman asiaintilaa nähtävällä ja koettavalla tavalla. Yleensä pidämme parempana saada aikaiseksi jotain tulosta kuin vain istua pohtimassa syntyjä syviä.

Samaa odotetaan myös kirkolta ja sen seurakuntien toiminnalta: pitäisi tehdä jotain, ei vain istua ja uskoa. Pitäisi parantaa maailmaa muutenkin kuin sanoissa, pitäisi saattaa voimaan oikeudenmukaisuus, tasa-arvoinen työn ja vaivannäön jakaminen eikä vain keskustella niitä koskevista ihanteista.

Mutta Jeesus opettaa, että ennen tekemistä on oleminen: tarpeellista on ensin olla Jumalan lapsi, kuunnella Jumalan ääntä, antaa sen sulautua omaan sisimpään ja tulla osaksi omia uskon, toivon ja rakkauden arvoja, ja vasta sen jälkeen lähteä niitä toteuttamaan. Oleminen ja tekeminen on vanha filosofinen teema. Tehdä voi jotain vain sellainen, joka on olemassa, sanoi jo Tuomas Akvinolainen 1200-luvulla. Perustalla on myös hengellinen totuus, jonka lausui Jeesus: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan.” (Matt. 12:33)

On olennaista, että tekojen edellä kulkee usko. Toki hyviä tekoja voi tehdä ilman uskoakin, lähimmäistä voi palvella ja maailman oikeudenmukaisuuden hyväksi voi toimia, vaikkei olisi koskaan kuullutkaan Jeesuksesta. Tällaiset asiat nimittäin perustuvat siihen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi hänen tekonsa voivat heijastaa Jumalan hyvää tahtoa, vaikka hän ei Jumalaa tuntisikaan. Mutta hänen itsensä kannalta on tarpeellista tulla tuntemaan Jumala, hiljentyä kuulemaan Jumalan ääntä, etsiä rukoillen hänen tahtoaan. Se on nimittäin tarpeellista hänen oman jaksamisensa ja henkisen eheytensä kannalta. Ja loppujen lopuksi se on tärkeää hänen oman ikuisuutensa kannalta.

Hyvät teot voivat jättää ihmisestä hyvän muiston, mutta ne eivät tee hänestä ikuisen elämän perillistä. Ilman uskoa ei voi päästä osalliseksi siitä elämästä, joka on Jumalassa. Ilman uskoa Kristukseen ei voi päästä Kristuksen valtakuntaan.

Usko ja teot ovat molemmat tärkeitä. Mutta vain usko jäsentää teot jumalanpalvelukseksi, ja Jumalaa uskossa palveleva ihminen löytää elämässään mielekkyyden nähdessään itsensä ja tekonsa osana Jumalan suunnitelmia maailman hyväksi. Usko antaa myös sisäisen rauhan ja henkisen eheyden vastatessaan kysymykseen ”kuka minä olen”: Sinä olet Jumalan luoma sitä tarkoitusta varten, että löytäisit hänen yhteydessään elämän ja että sinä häntä palvellen tulisit myös lähimmäisesi palvelijaksi.

Maria istui nauttien levossa, kun Martta huhki palveluksissa. Maria oli onnellinen, kun taas Martta saattoi nähdä saavansa jotain aikaan. Kumpaa sinä pitäisit parempana osana, saada olla tyytyväinen, levossa ja rauhassa Jumalan kanssa, vai osoittautua tehokkaaksi, aikaansaavaksi ja kärttyisäksi? Nyt en pyydä nostamaan kättä! Kuvittelen kuitenkin, että useimmat valitsisivat hyvän osan saada mieluummin olla levossa henkisesti tasapainossa ja tyytyväisinä ja Jumalaa lähellä kuin tehokkaina, terävinä ja tyytymättöminä.

Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta. Se tarkoittaa 500 vuotta Martti Lutherin teeseistä, jotka hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen vastustaakseen anekauppaa. Hänen tähtäimensä oli osoittaa, että pelastus on yksinomaan lahja Jumalan armosta. Sitä ei ihminen voi ostaa, ei rahalla eikä millään hyvillä teoilla. Sen voi vain ottaa vastaan ja uskoa. Uskoa, että Jumala antaa kaiken. Hän antaa myös ikuisen pelastuksen lahjaksi Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Tällainen lahja laittaa myös ihmisen liikkeelle. Se nostaa hänet istumasta ja kuuntelemasta. Se lähettää hänet tekemään ja palvelemaan. Hyvä osa, tarkkaavainen kuuntelu Jeesuksen jalkojen juuressa on avain myös lähimmäisen palvelemiseen ja maailman muuttamiseen. Se on sitä siksi, koska se muuttaa ensin ihmisen sisältäpäin. Kaikki hyvä muutos lähtee sisältä päin.

Tänään luetussa Vanhan testamentin lukukappaleessa kuultiin jotain samaa. Sarpatin köyhä leski luuli, että kaikki on lopussa, jauho loppuu ja öljy loppuu, eikä viimeisen aterian jälkeen ole enää muuta odotettavissa kuin kuolema. Mutta hänkin uskoi Elian sanat ja sai kokea ihmeen: ruoka ei loppunutkaan. Jumala piti hänestä huolta.

Piispantarkastuksessa voidaan sama opetus lausua myös kokonaiselle seurakunnalle. Seurakunnassakin voivat tappionäköalat vallata mielen. Mitään hyvää ei näytä olevan odotettavissa, ainoastaan laskevia käyriä: väki vähenee, voimat hiipuvat, rahat loppuvat. Mutta ensin pitää kuunnella Jumalan ääntä ja uskoa häneen. Sitten toivo jo syttyykin uudestaan, ja sen varassa elämä jatkuu.

On olennaista seurakunnan kuunnella Herran Kristuksen opetusta, viettää aikaa hänen edessään ja antaa hänen sanansa sulautua. Kun täällä kirkossa kuunnellaan Jumalan sanaa, osallistutaan ehtoolliseen sekä vastataan Jumalan puhutteluun rukouksin, virsin ja ylistyksin, alkaa se myös vaikuttaa. Se tekee seurakunnasta Jumalan palvelijan, joka tällä paikkakunnalla alkaa ilmentää Jumalan hyvyyttä sanoin ja teoin. Oltiin sitten Jokioisilla tai Jokioisissa. Molemmat ovat oikein, ja niin usko kuin teot ovat oikein ja tarpeen.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.