Puhe Riihimäen seurakunnan ehtoollisavustajien koulutustilaisuudessa 20.8.2023

Rakkaat riihimäkeläiset. Mitä varten kirkko on olemassa?

Tähän kysymykseen on monia syvällisiä vastauksia. Kirkon tarkoitus on olla Jumalan työväline maailmassa, merkki valtakunnasta, joka on jo tullut lähelle Jeesuksessa; kirkko on olemassa evankeliumin julistamista varten, sanoman viemiseksi kaikkien kansojen kuultavaksi; kirkko on siksi, koska täällä kuollaan; kirkon tehtävänä on julistaa kuoleman voittamista ja iankaikkisen elämän toivoa; kirkko olemassa puhuakseen kestävistä arvoista ja Jumalan tahdosta; kirkko on olemassa ihmisten palvelemiseksi Jumalan rakkaudella, maailman hädän lievittämiseksi, nälkäisten ruokkimiseksi, oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämiseksi; kirkko tukee yhteiskuntaa ja vakaita oloja, kirkko on olemassa muistuttaakseen kaikkien ihmisten yhdenvertaisesta arvosta Jumalan luomana; kirkko on olemassa pitääkseen huolta luomakunnasta ja estääkseen maailmaa hukkumasta ihmisten ahneuteen ja riistoon.

Kaikki nämä ovat hyviä asioita. Voidaan sanoa, että niitä varten kirkko on. Kaikkia niitä voidaan perustella Raamatulla. Eri aikoina tällaisista kirkon tehtävistä on nostettu esiin ja alleviivattu eri asioita. Kirkon tehtäviä ja olemassaolon tarkoituksia olisi varmaan mahdollista keksiä lisääkin, ja eiköhän niitä taas tulevat sukupolvet kirkon agendalle kirjoita sellaisiakin, joita emme vielä ole tulleet ajatelleeksi. Ehkä kaikki ajat haluavat vaikuttaa siihen, mikä on kirkon tarkoitus.

Mutta vaikka tällaisia kirkolle tarpeellisia ja Jumalallekin mieluisia tehtäviä lueteltaisiin miten paljon tahansa, tulisiko ilmaistuksi kirkon olemassaolon syy ja kaikkien sen toimien juuri ja lähtökohta? Väitän, että sellaista peruskysymystä koskeva vastaus on sanaleikinomaisesti kätketty kysymykseen itseensä, tarkemmin sanoen kysymyksen yhden sanan kaksimerkityksisyyteen. Mitä varten kirkko on olemassa? Kysymys kirkosta voidaan ymmärtää myös kirkkorakennuksesta. Mitä varten joka paikkakunnalla on kirkko, jopa useita? Mikä tarkoitus kirkolla on pyhitettynä huoneena?

Aikoinaan otin osaa kansainväliseen suureen piispainkokoukseen Englannissa. Siellä oli vierailevana pääpuhujana Yhdistyneen kuningaskunnan ja Brittiläisen kansainyhteisön juutalaisten päärabbi Jonathan Sacks. Sacks on joitakin vuosia sitten kuollut, mutta hän oli laajalti tunnettu ja arvostettu keskustelija julkisuudessa Britanniassa, useiden kirjojen kirjoittaja ja kysytty puhuja. Tuossa kokouksessa Sacks aloitti puheensa kertomalla, että hän käveli lapsenlapsensa kanssa Lontoon keskustassa. Tultiin parlamenttitalon luo. Lapsi kysyi: Pappa, mikä tuo rakennus on? – Se on parlamentti, poikaseni. – Mitä siellä tehdään? – Siellä päätetään maan asioista ja laaditaan yhteisiä lakeja. Sitten käveltiin Englannin pankin ohi. Pappa, mikä talo tuo on? – Se on valtion pankki. – Mitä siellä tehdään? – Siellä pidetään huolta maan taloudesta. Seuraavaksi tultiin St.Paul’s -katedraalin luo. Entä mikä rakennus tuo on, pappa? – Se on kirkko, poikani. – Mitä siellä tehdään? – Siellä rukoillaan ja kiitetään Jumalaa ja etsitään hänen tahtoaan.

Yhteiskunnassa kaikilla on paikkansa, ja jokainen toimija tuo oman alansa kokonaisuuteen. Kristuksen kirkolla on maailmassa tietty tehtävä, jota varten sillä on myös kirkkorakennuksia, tehtävää varten erotettuja ja pyhitettyjä paikkoja. Jumalanpalvelus on kirkon päätehtävä, ensimmäinen kaikista tarpeellisista ja tärkeistä. Siitä nimittäin kaikki muu saa voimansa ja siihen kaikki myös palaa. Tarkoitan pyhän ehtoollisen viettämistä, jumalanpalvelusta, jossa luetaan Jumalan sanaa, kiitetään ja ylistetään häntä, rukoillaan hänen siunaustaan ja nautitaan hänen säätämänsä ateria. Juuri ehtoollisen sakramentin ympärille kaikki kirkossa kutoutuu, niin sanan kuuleminen, syntien tunnustaminen ja niiden anteeksi saaminen, Jumalan armosta osalliseksi tuleminen, keskinäinen yhteys, omastansa uhraaminen, toisten puolesta rukoileminen, maailman hätään vastaaminen, Kristuksen todistajana vahvistuminen ja liikkeelle hänen nimessään lähteminen. Kaikkea tätä sisältyy ehtoollisen salaisuuteen.

Messussa ehtoollisrukous on rakennettu siten, että siinä muistetaan Jumalan suuria pelastustekoja luetellen niitä maailman luomisesta alkaen aina Kristuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen asti. Siinä ylistetään Jumalaa ja lauletaan Pyhä, Pyhä, Pyhä yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa; rukoillaan Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin, että hän armahtaisi meitä ja antaisi meille rauhan. Siinä pyydetään Pyhää Henkeä vahvistamaan meitä uskossa, jotta olisimme hänen uhrinsa arvoisia. Siinä lauletaan, että me ehtoollista viettämällä myös toimitamme missiota Kristuksen nimissä: Me julistamme hänen kuolemaansa, todistamme hänen ylösnousemustaan, odotamme hänen tulemistaan kunniassa.

Ehtoollisen viettäminen on Kristuksen oma käsky. Sen perusteella kristillinen seurakunta on alusta asti viettänyt Herran ateriaa. Jeesuksen viimeinen ateria kuvataan kaikissa neljässä evankeliumissa; Johanneksessa tosin ei mainita Jeesuksen asettaneen itselleen muistoateriaa leivässä ja viinissä, mutta teologisessa mielessä se tulee vastaan monin paikoin, esimerkiksi Jeesuksen sanoissa ”joka syö minun lihani ja juo minun vereni…” Uuden testamentin vanhinta ainesta ovat kuitenkin Paavalin kirjeet. Paavali ei toki ollut itse läsnä sillä ehtoollisella, jolla olivat vain Jeesuksen lähimmät ja jonka jälkeen Jeesus pidätettiin Getsemanessa. Mutta kun Sauluksesta eli sittemmin Paavalista oli tullut Jeesuksen opetuslapsi, hän kertoo ”antaneensa tiedoksi sen, mitä oli itse saanut” eli minkä oli seurakuntayhteydessä oppinut. Vanhin Uuden testamentin todistus ehtoollisen jatkuvuudesta on siten Paavalin 1. Korinttilaiskirjeessä:

Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.” Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. (1.Kor. 11:23-26)

Koko maailmassa tuskin on koskaan noudatettu mitään muuta käskyä niin kauan, niin säännöllisesti, niin uskollisesti ja huolellisesti toistaen kaikkialla ja kaikkina aikoina kuin tätä: ”Tehkää se minun muistokseni.” Se yhdistää koko kristikuntaa, ja kristittyjen yhteinen todistus sekä lähetystehtävä kutoutuu ehtoollisen sakramentin viettämiseen. Valitettavasti koko kristillinen kirkko ei vielä ole sisäisesti keskenään ehtoollisyhteydessä. Sitä joudumme vielä tavoittelemaan ja sen eteen tekemään työtä. Ikävällä tavalla kristityt hajaantuvat toisaalla koko ajan enemmän kuin mitä toisaalla saadaan yhteyttä kokoon harsituksi.

Mutta perinteisten kirkkojen kesken vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että ehtoollisen sakramentin toimittaminen on virkaan vihityn papin tehtävä. Tämä todetaan niin luterilaisissa tunnustuskirjoissa kuin meidän kirkkomme muiden kanssa käymissä ekumeenisissa neuvotteluissa sekä saavutetuissa sopimuksissa. Sopimuksia meillä on muiden luterilaisten lisäksi anglikaanisten ja metodististen kirkkojen kanssa sekä eräiden reformoitujen kirkkojen kanssa, ja lisäksi on joitakin vuosia sitten päätetty, että otamme vieraanvaraisesti vastaan ehtoolliselle muiden kirkkojen jäseniä tiettyjen edellytysten täyttyessä. Mutta esimerkiksi ortodoksien ja katolilaisten kanssa meillä ei ole ehtoollisyhteyttä, vaikka meillä on pitkälle menevä yksimielisyys sekä ehtoollisen sakramentin sisällöstä Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon ateriana että siitä, että ehtoollisen voi toimittaa vain virkaan vihitty pappi. Luterilainen tunnustus lausuu siitä näin:

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Augsburgin tunnustus, art. V)

Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista. (Augsburgin tunnustus, art. XIV)

Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käymissämme neuvotteluissa on todettu yhdessä mm. seuraavaa:

Kristuksen asetuksen mukaisen ehtoollisen voivat toimittaa henkilöt, joilla on pappisvirka.

Ehtoollisen pätevyys ei riipu sitä toimittavan papin siveellisistä ominaisuuksista eikä hänen hengellisestä tilastaan, vaan ainoastaan siitä, että hänet on oikein vihitty papiksi ja että hän toimittaa tämän sakramentin oikein. (Järvenpää 1974, Eukaristia ja pappeus § 1:9-10)

Anglikaanien kanssa lausumme Porvoon yhteisessä julkilausumassa näin:

Me pidämme sanan ja sakramenttien hoitamisen virkaa Jumalan säätämyksenä ja lahjana kirkolleen. Ordinoidut papit ovat niin kuin kaikki kristityt yhteydessä sekä Kristuksen pappeuteen että kirkon pappeuteen. Tämä vihityn viran perustava ykseys ilmenee sanan ja sakramenttien palveluksessa. Kirkon elämässä tämä ykseys on saanut erilaisia muotoja. Piispan, papin ja diakonin kolmisäikeinen virka tuli yleiseksi varhaisten vuosisatojen kirkossa ja on säilynyt monessa kirkossa, vaikkakin usein osittaisessa muodossa. (Porvoon yhteinen julkilausuma § 32 j)

Kaikissa ekumeenisissa neuvotteluissa on nostettu esiin kristittyjen yhteinen pappeus, jonka kanssa vihitty virka on läheisessä suhteessa. Metodistien kanssa tehdyssä sopimuksessa se sanotaan seuraavasti:

Kaikki Kristuksen yhteyteen kastetut ovat osallisia yhteisestä pappeudesta, joka perustuu Kristuksen omaan tehtävään ylimmäisenä pappina rukoilla ja antaa uhri. Kristuksen omat ovat kutsutut rukoilemaan toisten puolesta ja uhraamaan kiitosuhreina ylistystä Jumalalle. Kaikille kuuluu myös yhteinen oikeus lähestyä Jumalaa rukouksessa sekä todistaa uskosta Kristukseen. – – Yleinen ja erityinen palvelun virka kuuluvatkin toistensa yhteyteen. Molemmat perustuvat viime kädessä siihen palveluvirkaan, joka Kristuksella itsellään on. Niillä on eri tehtävät, mutta ne palvelevat samaa kokonaisuutta. (Kristuksesta osalliset § 109, 111)

Roomalais-katolisen kirkon kanssa käydyissä neuvotteluissa on todettu mm. seuraavaa:

Olemme yksimielisiä, että viime kädessä piispat, papit ja diakonit kaikki osallistuvat Kristuksen palveluvirkaan. Yhdessä koko Jumalan kansan kanssa, toisiaan täydentävällä tavalla, vihkimysvirka on asetettu kirkon jumalallisen tehtävän täyttämiseksi palvelemaan Kolmiyhteisen Jumalan pelastussuunnitelmaa. (Kasvavaa yhteyttä § 213)

Diakoneista tämä asiakirja lausuu:

Olemme yksimielisiä, että diakonit osallistuvat Kristuksen tehtävään omalla erityisellä tavallaan. Katolisessa kirkossa diakonit palvelevat avustamalla piispaa ja pappeja eukaristian vietossa, avioliittojen solmimisessa ja avioparin siunaamisessa, evankeliumin julistamisessa, hautajaisten vietossa ja monenlaisessa rakkauden palvelussa, muiden tehtävien ohessa. Luterilaisessa perinteessä diakonien palveluvirka kiinnittyy samoin kirkon eukaristiseen elämään. Luterilaisten diakonien konkreettiset tehtävät ja koulutus suuntautuvat kuitenkin pitkälti erilaisiin sosiaalisiin ja karitatiivisiin toimiin, köyhien ja heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen ja Kristuksesta todistamiseen maailmalle uskossa ja rakkaudessa. Diakonit julistavat myös evankeliumia, opettavat ja hoitavat liturgisia tehtäviä avustamalla piispaa tai pappia ehtoollisen jakamisessa, toimimalla lukijoina ja johtaen esirukouksia. He voivat viedä ehtoollisen sakramentin vanhuksille ja sairaille, jotka eivät pysty osallistumaan messuun. (Kasvavaa yhteyttä § 215)

Messussa voi kuitenkin meidän kirkossamme avustaa muitakin kuin pappeja. Viime vuosikymmeninä on yleistynyt niin diakonian viranhaltijoiden kuin seurakuntalaisten osallistuminen ehtoollisen jakamiseen. Aivan viime aikoina on eri puolilla alkanut yleistyä myös lasten osallistuminen avustamiseen siten, että lapsi pitää pateenia, jolta pappi ottaa leivän ja antaa ehtoollisvieraille. Kirkkojärjestyksen mukaan

Kirkkoherra voi myöntää kirkon konfirmoidulle, kristillisestä vakaumuksesta tunnetulle jäsenelle oikeuden avustaa ehtoollisen jakamisessa. (KJ 3:8 §)

Parikymmentä vuotta sitten oli vielä niin, että piispa saattoi antaa kirkkoherran esityksestä joillekin kirkon viranhaltijoille, luottamushenkilöille tai seurakuntalaisille luvan avustaa ehtoollisen jakamisessa. Nykyään ei enää ole tällaista lupakäytäntöä, on vain kirkkoherran kutsu. Käytännössä se tapahtunee niin, että seurakunnassa on tiedossa jokin lista tähän tehtävään halukkaista ja siihen koulutetuista, ja heistä kukin messua valmisteleva pappi kutsuu vuorollaan joitakin.

Alan tulla siihen kysymykseen, kuka voi viedä ehtoollisen messusta koteihin jääneille. Tästä asiasta käytiin Riihimäellä viime keväänä keskustelua. Taustalla oli ajatus, että jos seurakuntalainen voi avustaa jakamisessa messussa kirkossa ja jos hän kirkon täynnä ollessa voi viedä ehtoollisen kirkon ulkopuolella pihassa messuun osallistuville, miksei hän voi samalla logiikalla viedä vähän kauemmaksikin. Muistanette, että minä halusin pysäyttää tämän kuriiritoiminnan ja muistuttaa, että kirkossamme on päätetty sellaisen olevan diakonian virkaan vihityn tehtävä.

Mitään suoranaista opillista estettä ei tällaiseen käytäntöön ole. Ehtoollinen ei lakkaa olemasta ehtoollinen, vaikka sen jakaa kotona joku siihen kutsuttu ja valtuutettu seurakuntalainen. Olennaista on, että kyseessä on yhteisessä messussa pyhitetty sakramentti, leipä ja viini, jotka viedään sellaisen kotiin sidotun luokse, joka ei ole tahdostaan huolimatta voinut osallistua yhteiseen messuun kirkossa. Maailmalla tunnetaan tällaisia poikkeuskäytäntöjä myös katolisessa kirkossa. Niissä kuitenkin on taustalla myös ankara pappispula, tai pula diakoneista, joiden tehtävä ehtoollisen kotiin vieminen on.

Kyseessä on kirkon järjestykseen liittyvä asia. Vuonna 2009 piispainkokouksen julkaisemassa jumalanpalveluksen oppaassa annetaan ohjeita diakonian virkaan vihitylle, joka voi viedä messusta pyhitetyn ehtoollisen sairaalle:

Ennen jakamista hän tervehtii sairasta ja kertoo lyhyesti tuovansa ehtoollista yhteisestä jumalanpalveluksesta. Hän asettaa elementit peitettyinä sopivaan paikkaan ja valmistaa sairasta sakramentin vastaanottamiseen lukemalla harkinnan mukaan käsikirjasta synnintunnustuksen ja -päästön, evankeliumin ja Isä meidän -rukouksen. Asetussanat luetaan evankeliumin julistamisen merkityksessä. Myös sopiva rukous ja uskontunnustus voidaan lukea. Tämän jälkeen ehtoollisleipä ja -viini otetaan esille ja jaetaan sairaalle. Jakamisen jälkeen luetaan siunaus. (Palvelkaa Herraa iloiten s. 102)

Tässä ohjeessa näkyy, että kyseessä on hyvin intiimi toimitus, joka liittyy läheisesti juuri vietettyyn messuun. Se on hetki, jossa yhdistyvät sielunhoidollinen ihmisen kohtaaminen sekä liturginen sakramentin viettäminen. Kyseessä ei ole vain terveisten tuominen kirkosta, ikään kuin ”lämpimäisten” tuonti maistiaisiksi, vaan niin syvällinen osallistuminen kuin rajoitetussa ajassa on mahdollista. Se vaatii vastaanottajalta luottamusta sekä toimittajalta herkkyyttä, taitoa ja seurakunnan valtuutusta. Ylipäätään tällä käytännöllä on vanha tausta. Siitä todistaa mm. toisella vuosisadalla Roomassa vaikuttanut Justinos, jonka kerrotaan kärsineen marttyyrinkuoleman vuonna 165 – hänet tunnetaankin paremmin nimellä Justinos Marttyyri. Hän kirjoittaa ehtoollisen viettämisestä mm. seuraavasti:

Kuten edellä sanoimme, rukouksemme jälkeen leipä, viini ja vesi tuodaan esiin, ja kokouksen johtaja lausuu taivasta kohti pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia parhaan kykynsä mukaan. Kansa vahvistaa tämän sanomalla ”amen”. Kiitosrukouksin siunatut aineet jaetaan jokaisen nautittavaksi, ja diakonit vievät niitä niille, jotka eivät ole läsnä. (Justinos Marttyyri, Apologia I, 67)

Tässä sitaatissa näkyy, että eukaristinen liturgia ei tuohon aikaan ollut vielä täysin yhdenmukaistunut. Pääosat on kuitenkin voitu osoittaa jo varhain kirkkoisien ajan kirjoituksista. Diakonien tehtävä saattoi vaihdella valtakunnan eri osissa. Perusmalli on nyt kuitenkin yhteinen meillä ja esimerkiksi katolilaisilla.

Poikkeustilanteet ovat poikkeuksia, joista ei pidä tehdä sääntöä. Liturgiassa käy helposti niin, että jotain asiaa, hyvältä vaikuttavaa uutta ideaa, perustellaan poikkeusoloilla tai kokeiluvaiheena, mutta poikkeuksesta tulee sääntö ja kokeilusta pysyvä käytäntö ilman, että olosuhteet pysyvästi muuttuvat. Tästä syystä suhtauduin hyvin torjuvasti korona-aikana kuultuihin ehdotuksiin, joiden mukaan kirkossamme pitäisi hyväksyä netin välityksellä kodeissa toimitettu ehtoollinen. Sellaisia joissain kirkoissa toteutettiin. Minä epäilin, että käytäntö jäisi pysyväksi, tai ainakin siihen vedottaisiin hyvänä mahdollisuutena, kun poikkeusolot olisivat ohi. Jossain mielessä näin näkyykin käyvän, nimittäin siinä, että kaikissa kirkoissa meillä ja muualla on jumalanpalvelusten striimaamisen aloittamisen jälkeen ollut tavattoman helppo jäädä kotiin ja seurata messua etänä. Kaikkialla näkyy, että ihmiset eivät ole tulleet samassa määrin takaisin. Siihen tietysti on useitakin syitä; mm. se, että seurakunnan jäsenmäärä on laskenut ja kirkossa kävijöiden joukko yksinkertaisesti muutamassa vuodessa vähentynyt heikentymisen ja luontaisen poistuman kautta.

Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että jumalanpalvelus on kokonaisvaltainen kokemus yhteydestä. Seurakunta on yhteisö, jossa kohdataan toisia ihmisiä, kuullaan heidän äänensä ja jaetaan heidän kanssaan yhteistä elämää. Sekin tapahtuu yhteisessä sakramentin viettämisessä.

Suomalaisessa kristillisyydessä on ollut vahvana juonteena, että jumalanpalveluksessa kukin on jollain lailla ”kahdestaan” Jumalan kanssa. Sivuille ei juuri vilkuilla, vaan annetaan sanan vaikuttaa vain oman sydämen salaisissa sopukoissa. Meikäläisessä kristillisyydessä on ehtoollistakin ajateltu juuri tästä näkökulmasta: siinä jotenkin vain ”kahden kanssa Jeesuksen, olla on niin suloinen”. Helposti unohtuu, että kyseessä on yhteinen ateria. Me jaamme saman leivän ja maljan kaikkien toisten kanssa. Kun tulemme osallisiksi Kristuksesta, tulemme osallisiksi muista.

Meillä lienee alleviivattu niin paljon sitä, että arvollinen ehtoollisvieras tulee katuvana syntisenä saamaan syntiensä anteeksiantamuksen, että keskinäisen yhteyden ulottuvuus on jätetty huomiotta. Joissain toisissa kirkoissa puolestaan se puoli ohuempi ja painotetaan enemmän aterian tuomaa yhteyttä toisten kanssa. Kyseessä kuitenkin saman aterian kaksi salaisuutta: Kristuksen ruumiin nauttiminen tekee kaikista sen nauttijoista yhden ainoan ruumiin. Kristuksen sakramentaalinen ruumis ja kirkko Kristuksen ruumiina ovat yhdessä, kun ehtoollisen leipä ja viini hänen nimessään pyhitetään, jaetaan ja nautitaan. Siksi pappi voi osana ehtoollisrukousta murtaa ison öylätin ja lausua: ”Leipä, jonka me murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen. Leipä on yksi, ja niin mekin, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis, sillä me tulemme kaikki osalliseksi tästä yhdestä leivästä.”

Juuri tästä näkökulmasta pitäisi minun nähdäkseni myös tarkastella koko jumalanpalvelusta. Messu on kokonaisuus, jota ei voi täysin korvata esimerkiksi radion tai television palveluksia seuraamalla tai virtuaalisesti osallistumalla. Pelkkä kuvan tai äänen elektroninen välittäminen jättää paljon pois. Kun saavutaan kirkkoon, elämykset alkavat jo siitä, kun noustaan kivisiä portaita ovelle. Sinä avaat painavan oven, astut sisään ja olet heti toisenlaisessa ilmapiirissä. Pyhä tila hiljentää, ja sinä kuulet avarassa tilassa omien askelten kaiun, haistat eri tuoksut kuin kotona. Otat hyllystä virsikirjan ja etsit itsellesi paikan, huomaat siellä ja täällä tuttujasi ja nyökkäät heille. Kaikki tämä jo merkitsee osallistumista messuun kokonaisvaltaisella tavalla. Messun aikana sinä laulat virsiä, liität oman rukouksesi kokonaisuuteen, osallistut kolehtiin, kävelet kirkon kuoriin ja polvistut alttarikaiteelle ehtoolliselle. Messun jälkeen on ehkä kahvitarjoilu ja ehkä ehdit vaihtaa kuulumisia muiden kanssa. Jumalanpalvelus on kokonaisvaltainen kokemus.

Jumalanpalvelus ei ole yksi seurakunnan toimintamuoto monien joukossa. Se on seurakunnan elämisen ja olemisen muoto. Sitä ei voi vapaasti valita, vaan se on Kristuksen kirkolleen antama tehtävä, jossa se pysyy Kristuksen kirkkona. Jos jumalanpalvelusta aletaan pitää toimintamuotona, aletaan myös laskelmoida, kannattaako se. Aletaan pohtia, kuinka monta kävijää siellä käy ja mitä se maksaa pitää vähintään kolme omaa työntekijää heitä varten. Aletaan arvioida, että jossain muussa toiminnassa saisi tempaistuksi mukaan paljon enemmän kävijöitä. Mutta mitään takeita ei olisi minkään sellaisen jatkuvuudesta, sen sijaan jumalanpalveluksen jatkuvuudesta kirkolla on parin vuosituhannen kokemus.

Jumalanpalveluksella on yhteys siihen, mitä tapahtuu taivaassa. Siitä katkelma Heprealaiskirjeestä:

Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse. Jokaisen ylipapin virkaan kuuluu tuoda lahjoja ja uhreja Jumalalle, ja siksi myös meidän ylipapillamme tulee olla tuotavana uhrinsa. Jos hän olisi maan päällä, hän ei olisi edes pappi, koska täällä ovat jo ne, jotka tuovat lain määräämät uhrilahjat. Heidän palveluksensa on kuitenkin vain taivaallisen palveluksen kuva ja varjo. Sanottiinhan Moosekselle, kun hänen oli määrä valmistaa teltta: ’Pidä huoli siitä, että teet kaiken sen esikuvan mukaan, jonka sait nähdä vuorella.’ (Hepr. 8:1-5)

Meidän maanpäällinen jumalanpalveluksemme on taivaallisen jumalanpalveluksen kuva. Kristus itse toimittaa palvelusta taivaallisessa pyhäkössä. Hän on paitsi ylipappi (αρχιερευς), myös liturgi (λειτουργος). Nuo molemmat sanat esiintyvät tässä kappaleessa. Taivaallinen liturgia on jatkuvasti menossa.

Mooses sai Jumalalta käskyn tehdä pyhäkköteltta. Hänen annettiin ”nähdä” taivaallinen pyhäkkö, ja sen mukaisena hänen tuli tehdä maallinen, mukana kuljetettava telttapyhäkkö (2. Moos. 25: 8-9, 40). Edelleen Salomo sai telttapyhäkköön perustuvat, mutta Jumalan Hengen Daavidille antamat ohjeet rakentaa Jerusalemiin temppeli (1. Aik. 28: 11-19). Ensimmäiset kristityt kokoontuivat temppelissä ja synagogissa. Temppelin hävittämisen jälkeen vasta seuraavilla vuosisadoilla rakennetut kristittyjen kirkot ovat alusta lähtien kantaneet näiden esikuvien piirteitä niin rakennuksina kuin sisältönsä puolesta jumalanpalveluksissaan.

Myös Johanneksen ilmestyksessä viitataan taivaalliseen liturgiaan (Ilm. 4-5). Johanneksen hurmoksessa näkemä ja tekstissään kuvaama taivaallinen palvelus todistaa varhaisten kristittyjen jumalanpalveluksesta ja sen meille yhä tutuista alkuperäisistä osista, kuten Pyhä-hymni ja Jumalan Karitsalle osoitettu palvonta. Mutta samalla se on uskomme mukainen kuvaus taivaallisesta jumalanpalveluksesta, jota Kristus toimittaa ja jota maanpäällinen palvelus kuvaa. Sitä myös meidän liturgiamme heijastaa, tosin se on siihen verrattuna vain ”kuva ja varjo” – mutta kuitenkin sen todellinen kuva. Me todella osallistumme samaan liturgiaan, jota taivaassa vietetään; niinhän me ehtoollisrukouksessa laulammekin ylistystä Pyhälle Jumalalle ”taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa”.

Ehtoollisen viettäminen on osallistumista Kristuksen taivaalliseen liturgiaan. Messun tehtävä on heijastaa taivaallista jumalanpalvelusta, vieläpä ottaa siihen osaa niin, että tuo taivaallinen jumalanpalvelus on läsnä meidän kirkkomme alttarilla. Messussa ei ole erillisiä, toistensa yhteyteen kuulumattomia osia eikä sieltä voi viedä irrallisia terveisiä pyrkimättä edelleen osallistumaan taivaalliseen palvelukseen. Kotiin viety ehtoollinen on osallisuutta palvelukseen kirkossa ja se puolestaan osallisuutta taivaalliseen palvelukseen. Tärkeämpää kuin saada kirkosta tuotuna erillinen messun osa on voida osallistua koko messuun kirkossa. Kaikille ei kuitenkaan ole mahdollista tulla kirkkoon, vaikka tahtoisi. Heitä palvelemaan on seurakunnan hyvä lähettää pappi tai diakoni, joka toimittaa lyhyen liturgisen palveluksen, kuten edellä ohjeista kuultiin.