Syvyydestä ei nousta vaan nostetaan

Evankeliumi Markus 16:1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni.

Nämä psalmin 130 sanat ovat tulleet tutuiksi jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta. Niissä on jylhä kaiku, mittaamaton välimatka ihmisen ja Jumalan välillä. Mitä voi ihminen muuta kuin huutaa Jumalan puoleen, kun hän kerran on syvyydessä? Täällä Tuomiokirkossa voi kurkistaa syvyyteen Magnus Enckellin suuressa alttarifreskossa. Vasemmalla näkyy hauta ja sieltä Kristuksen ylösnousemuksen voimasta esiin astuvat kuolleet. Ei syvyydestä nousta omin voimin. Kun ollaan syvällä, pohjalla, tai jopa pohjattomuudessa, ei ihmisellä ole keinoa kiivetä ylös. Ei hän voi muuta kuin huutaa ja toivoa, että huuto kuullaan. Herra, kuule minun ääneni, tarkatkoot sinun korvasi rukoustani. (Ps. 130:2)

Olen viime aikoina saanut vierailla syvyydessä. Onneksi en kuitenkaan sellaisessa syvyydessä, josta en olisi selvinnyt, vain jonkin verran maan pinnan alapuolella, ja onneksi myös vain fyysisessä syvyydessä, en siis masennuksessa tai toivottomuudessa. Monille syvyys merkitsee pohjalla olemista, kaiken menettämistä, läheisen kuolemaa, työttömyyttä, sairastumista, päihderiippuvuutta, kodittomuutta, hylätyksi tulemista. Monet ovat erilaisien kohtaloiden takia vajonneet, kunnes kokevat, ettei suunta enää voi olla muualle kuin ylöspäin. Mutta syvyydestä, pohjalta, ei ole helppo nousta. Omat voimat eivät riitä eikä tukevaa otetta saa mistään. Voi vain huutaa apua: Syvyydestä minä huudan, kuule minun ääneni.

Minä en käynyt syvällä tässä elämässä suistumisen mielessä, kävin vain maan sisässä kallion alla, luolassa. Sain vierailla Sulkavuoren vedenpuhdistuslaitoksen työmaalla. Kypärä, liivi ja lamppu varusteina kuljin hyvän oppaan jalanjäljissä. Olin syvällä, poissa päivänvalosta, sain kiinnostavan katsauksen, mutta kaipasin ylös. Ymmärsin, että ihmisen katse suuntautuu syvyydestä vain ylös, kohti maan pintaa, ja vieläkin korkeammalle. Herra, kuule minun ääneni. Sinä, joka asut korkeuksissa, kuule, kun huudan syvyydestä.

Toinen syvällä käynti oli vielä lähempänä maan pintaa, mutta se oli muisto maanpäällisestä helvetistä. Vierailin pari viikkoa sitten Saksan Dresdenissä kuuluisassa Frauenkirchessä. Kaupungin totaalisesti tuhonneena pommitusyönä tuo kirkko näytti ensin selvinneen, sillä siihen ei osunut. Mutta kun tulimyrsky oli ympäriltä sammunut ja pystyyn jäänyt kirkko jäähtynyt, se romahti suureksi kiviraunioksi. Sellaisena se jäi koko DDR-ajaksi paikoilleen, kunnes Saksojen yhdistyttyä saatiin uudelleen rakennetuksi ja vihityksi.

Kukaan ei tiedä, miten monta kymmentä tuhatta ihmistä kuoli kaupungin pommituksessa. Kirkon kryptassa heitä kuitenkin ehti pelastua useita satoja. Nyt kryptassa on tarkalleen keskuskupolin alapuolella alttari, joka on brittiläisen kuvanveistäjä Anish Kapoorin taideteos. Se on suuri musta kivi, johon on päältä hiottu syvennys, aivan kuin kastemalja. Mutta kun maljaan katsoo, huomaa, ettei pohjaa näy, vain mustaa syvyyttä. Sanoma on selvä: tuhon, kaaoksen ja kuoleman keskeltä voi katsoa enää ylös: Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Teos on myös ensimmäinen juutalaisen taiteilijan työ, joka on asetettu kirkkoon Saksassa. Sata metriä sen yläpuolella seisoo kirkon kupolin huipulla alkuperäisen, tulipalossa tuhoutuneen kaltainen risti. Sen kultauksen halusi suorittaa englantilainen kultaseppä, jonka isä oli nuorena Kuninkaallisten ilmavoimien lentäjänä osallistunut pommitukseen. Risti julistaa ihmiskunnalle sovitusta synnin, kuoleman ja syvyyden kaaosvoimista.

Syvyys, kreikaksi abyssos ja hepreaksi tehoom, esiintyy Raamatussa alusta loppuun. Sillä kuvataan sekä merten syvyyttä ja veden hukuttavaa voimaa mutta myös kuolleitten paikkaa, alamaailmaa, jonne pois menneet henget on suljettu. Raamatun ensimmäisissä jakeissa kerrotaan Jumalan luoneen alussa taivaan ja maan: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Alkutilan kaaokseen Jumala luo järjestyksen. Syvyyden voimat eivät hallitse maata, syvyys ei voi pitää Jumalan luomaa maata pimeässä, vaan Jumalan Henki, joka liikkuu kaaoksen yllä, muuttaa maan piirin: Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Valo murtaa syvyyden vallan, sille osoitetaan paikkansa ja rajansa, luodaan taivaanvahvuus erottamaan alla olevat vedet ylhäällä olevista. Näissä sanoissa kaikuu muinainen maailmankuva, mutta myös Jumalan hyvä luomistahto, joka merkitsee tuhon voimien laittamista ojennukseen. Jumala tekee sanallaan kaaoksesta kosmoksen, luonnonlait ja voimat laitetaan palvelemaan hänen suunnitelmaansa.

Syvyys jää syvyydeksi, mutta sillä ei ole valtaa Jumalan luomassa järjestyksessä, kauniissa ja hyvässä maailmassa. Luomiskertomuksen jälkeenkin maan alla ja meren vesissä on hukuttava syvyys, joka kauhistaa ihmistä ja jonne hän myös lopulta saa laskeutua kuolleitten valtakuntaan. Syvyys edustaa Raamatun sanastossa aluetta, jossa Jumalaa ei enää ylistetä, jonne hänen valonsa ei paista eikä hänen läsnäolonsa anna voimaa. Syvyys kuoleman valtakunnan merkityksessä on varjomaista eroa Jumalasta. Siellä ei eletä Jumalan yhteydessä, ei rukoilla eikä palvella Jumalaa. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan: Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua uskollisuuteesi. (Jes. 38:18)

Palaan alttarifreskoon. Siinä syvyyden pimeydestä kiipeää kuolleita, kalvenneita, jo tomuksi muuttuneita ihmisiä, joille koittaa uusi aamu. Omin voimin he eivät ole vankeudestaan päässeet, mutta heille on tuonut toivon Vapahtaja, joka on noussut ensimmäisenä kaikista kuolonuneen nukkuneista. Kun Jeesuksen haudalta on kivi poistettu ja hän on astunut uuteen elämään, on haudan valta rauennut kaikkien kuolleitten osalta.

Vaikka Raamatussa tuonela merkitsee pimeää syvyyttä, se ei ole Jumalan hylkäämien sija. Jumalan katse yltää merten pohjiin ja haudan syvyyksiin, rajan tuolle puolen, kuoleman valtakuntaan. Jobin kirjassa vakuutetaan, että kaikkivoipa Jumala hallitsee sielläkin: Vainajien henget vapisevat syvyyden vesien alla, syvyyden joukkojen alla, sillä Jumalan edessä tuonela on alasti, syvyyden kuilua ei häneltä mikään peitä. (Job 26:5-6)

Samassa vakuuttuneisuudessa lauloi psalminkirjoittaja: Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. (Ps. 139:8) Ei ole paikkaa, jossa Jumala ei olisi kaikkivaltias. Hänen valtansa ulottuu maan poveenkin. Kaikkivaltias ja pyhä Tuomari katsoo alas rakastavalla katseella. Syvyyden voimat on voitettu. Jeesuksen ylösnousemus, niin käsittämätön ja pelottava kuin se hänen lähimmilleenkin oli, on kuoleman voitto kaikille, jotka syvyyksiin on suljettu. Apostoli Paavali kirjoittaa: Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? (Ef. 4:9)

Missä Jeesus oli pitkäperjantain ja pääsiäisen välillä, muualla kuin kalliohaudassa? Uskontunnustuksessa lausutaan hänen astuneen alas tuonelaan. Sinne hän vei voiton sanoman, vapautti vangitut ja sitoi kuoleman. Siksi hän sanoo Ilmestyskirjassa: Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. (Ilm. 1:18) Syvyydestä ei nousta itse, sieltä nostetaan. Me olemme jo pyhässä kasteessa tulleet nostetuiksi hukuttavista vesistä ja rukoilemme, että Ylösnoussut nostaa meidät lopulta myös haudastamme.